Hiukan myöhässä tulee tämä teksti, Kiven päivää vietettiin torstaina 10.10. ja samana päivänä julistettiin tämän vuoden kirjallisuusnobel. Aleksis Kivi on kansalliskirjailijamme, mutta onko hän edelleen tuon nimityksen arvoinen? Itse luin Kiven romaanin Seitsemän veljestä aikanaan koulussa, en kyllä muista millaisen vaikutelman se teki. Myöhemmin luin sen iltasatuna omille lapsilleni, ja huomasin, että kyllä, se toimii! Lapsilla kun ei ollut niskassaan oman sukupolveni ennakkoluuloja.
Ehkä Seitsemää veljestä rasittaa, että dialogit on kirjoitettu näytelmän tapaisesti vuorosanamuotoon. Nykylukijaa se saattaa oudoksuttaa, mutta ääneen luettaessa kirja toimii yllättävän hyvin. No, nykyään olemme alkaneet ymmärtää, että hiljaa lukeminen, ääneen lukeminen ja luennan kuunteleminen ovat neuropsykologisesti aivan eri juttuja. Kaikki ovat arvokkaita, mutta ne ovat eri asioita. Minulla on nyt vuosikymmenien kokemus tuosta kirjasta, ja onhan se maineensa arvoinen. Kirja on hurja, dramaattinen, yllättävä, surullinen ja hauska, ja lopussa seesteinen ja sovinnollinen. Kirjan kohokohta on Simeonin alkoholinhuuruinen uni. Lukekaa ja ihmetelkää.
Juonen voisi tiivistää: metsäläiset kohtaavat sivistyksen, ja lopulta voittavat, ottamalla sen haltuunsa. Kirja myös kommentoi aikojen takaa viime aikoina käytyä Kärpästen herra- keskustelua. Yhdessä kertomuksen vaiheessa veljekset kyllä ovat villiintyneitä metsäläisiä, mutta vähä vähältä Kivi osoittaa, kuinka alkavat kehittyä ne tärkeät psykologiset rakenteet, joiden ansiosta veljekset pystyvät toimimaan yhteisönä järkevästi ja kohtuullisen sopuisasti, vaikka he ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Ei tapahdu mitään sellaista kuin William Goldingin kirjassa. Uskon, että Kivi on tässä enemmän oikeassa.
Kiven persoonasta on monenlaisia käsityksiä. Hän ei suinkaan ollut hyljeksitty yksinäinen nero, vaan sai ystäviltään ja ehkä sukulaisiltakin tukea elämänsä eri vaiheissa. Hän sai kouluopetusta ja opiskeli yliopistossakin. Fennomaanit tukivat hänen kirjallista uraansa, osana kielitaistelua. Oli myös onnellista, että Charlotta Lönnqvist otti hänet suojelukseensa. Totta, hän kuoli sairaana ja heikkona, mutta diagnoosista ei ole selkoa, niitä voivat olla vakava masennus tai psykoosi, syfilis, tai vaikka neuroborrelioosi, emme voi tietää. Kivestä on tehty muutama elämänkerta, jotka olen lukenut. Oma suositukseni: älkää lukeko! On kuitenkin kiinnostavaa, että kivi suuntasi jo nuorena hyvin määrätietoisesti kirjailijan uralle, vaikka taloudellisesti varmempia vaihtoehtoja olisi varmaan ollut.
Myös näytelmäkirjailijana Kivi oli aivan loistava. Omat silmäni avautuivat vasta, kun näin Kajaanissa Nummisuutareista aivan huikean esityksen. Olen kirjoittanut siitä aikanaan blogikirjoituksen: Aliarvostettu Aleksis ja Taaborinvuoren hyvä ihminen.
Viime kesänä näin Kivi-juhlilla Nurmijärvellä ensi kertaa elämässäni Kiven näytelmän Karkurit. Ja se oli todella hieno, silmiä avaava ja liikuttavakin esitys. Pari sanaa siitä, koska se on aika tuntematon. Näytelmä on ajankohdaltaan ja historialliselta taustaltaan aika epäselvä, joka tapauksessa se sijoittuu hieman vanhempaan aikaan. Siinä kaksi nuorta miestä, Tyko ja Pauli ovat olleet sotavankeudessa Venäjällä. He ovat karanneet ja vaeltaneet Suomeen, siitä näytelmän nimi. He palaavat kotikartanoihinsa vuosien jälkeen, ja kaikenlaista ikävää on tapahtunut ja tapahtumassa. Näytelmässä on sukuviha kahden suvun välillä, ja erilaisia juonitteluja. Suvut ovat aatelissukuja, se selittää hieman oudot tavat kuten kartanonomistajien kaksintaistelun ja muut miekkailukohtaukset. Tyko ei halua paljastaa itseään, vaan naamioituu ranskalaiseksi tiedemieheksi, voidakseen koetella (mahdollista) morsiantaan. Aika huono idea, se käy kyllä ilmi.
Mistä ihmeestä voisi olla kysymys? Ehkä nuoret miehet ovat olleet Napoleonin sotaretkellä Venäjällä, se selittäisi pitkän karkumatkan ja idean naamioitua ranskalaisiksi. Ja kävihän ranskalaisia oppineita Suomessa tutkimusmatkoilla. No, näytelmän ei tarvitse olla historiallisesti tarkka. Joka tapauksessa, kaikki päättyy loppujen lopuksi sekä onnettomasti että onnellisesti. Se tuo mieleen Romeon ja Julian, selvästi Kivi on Shakespearensa lukenut.
Joka tapauksessa, on hauskaa, että tuotakin näytelmää joskus esitetään. Odottelen innolla muiden näytelmien esillepanoa. Kivi on tälläkin alalla taituri.
Hyvää Aleksis Kiven päivää ja onnea Suomen kirjallisuudelle, nyt sitä tarvitaan!
