Otsikko on monikossa. Koska kyseessä on ajatusketju, ja sen sysäsi liikkeelle Denis Villeneuven ohjaama elokuva Dyyni (2021). Mutta ajatus ei tietenkään siihen pysähtynyt, ajatus ei koskaan pysähdy. Jokin heräte nostaa esiin kaukaisia muistikuvia, muisti on ajattelumme tärkein elin. Olen kuvannut ihmisen ajattelun mekanismeja modernin neuropsykologian valossa kirjassani Robottipuisto, joten ei siitä sen enempää.
Mutta mennään ketjun alkuun, eli tuohon elokuvaan. Jostain, varmaan lehdestä, huomasin että televisio esittää Villeneuven Dyynin (osa 1). Minulla ei ollut aikaa katsoa, joten laitoin sen tallennukseen odottamaan sopivampaa aikaa. Joka muutama päivä sitten tuli.
Kauan sitten aloin lukea myös elokuvan pohjana olevaa Frank Herbertin monumentaalista romaania Dyyni. Jossain vaiheessa, ehkä puolivälissä, se uuvutti minut. Laitoin kirjan syrjään odottamaan parempaa hetkeä. Sitä ei koskaan tullut. Aivan samoin kävi, kun aloin katsoa, taas television tarjoamaa kulttielokuvaa, David Lynchin versiota Dyynistä (1984). Lynchin tyylille uskollisesti elokuva oli nyrjähtäneellä tavalla uuvuttava. Sekin jäi kesken, kyllästyin kaapupukuisten näyttelijöiden loputtomaan seisoskeluun hiekkatöyrään reunalla. Joitakin Lynchin elokuvia olen kyllä ilokseni katsonut, vaikka en koskaan uppoutunut Twin Peaks- mytologiaan. Joka tapauksessa lämmin kiitos julkisen palvelun kulttuuritelevisiolle, joka tarjoaa demokraattisesti mitä erilaisimpia onnen hetkiä. Eikä sen ohjelmien sisältöä valita sen mukaan, miten paljon se houkuttelee kanahampurilaisten mainostajia.
Mutta nyt Villeneuven elokuvaan, koska fanaattiset lukijani varmaan jo odottavat tähän kohtaan jonkinlaista elokuva-arvostelua, joka nyt seuraa. Ja ohitan nyt heti alkuun kaupallisen kanavan mainostauoilla näkemäni viitisenkymmentä hampurilais- ja muuta syöntimainosta.
Kirja ja elokuva kertovat karusta ja hiekan peittämästä Arrakis-planeetasta, jolla vallitsee äärimmäinen kuivuus. Planeetta ei kuitenkaan ole asumaton. Sen alkuperäisasukkaat, fremenit elävät suojassa, syvällä sijaitsevissa luolastoissa. Planeetan hiekka-aavikoilla elävät valtavat ja vaaralliset hiekkamadot. Planeetan hiekan pinnalle rikastuu ainutlaatuista rohtoa: se on eräänlainen psykohuume, joka antaa nauttijalleen salaperäisiä kykyjä, ja mahdollistaa siten avaruusalusten navigoinnin universumin vaarallisilla alueilla. Siksi rohto on planeetan tavoiteltu aarre.
Dyynin maailma on omasta historiastamme tuttu kolonialismin maailma, vaikka elokuva vie katsojat 10 000 vuoden päähän tulevaisuuteen. Tunnettua universumia hallitsee imperiumi ja sen keisari. Yhteiskuntajärjestys on feodalistinen, ja vallasta ja keisarin suosiosta kilpailevat aateliset mahtisuvut. Dyyniä eli Arrakis-planeettaa on hallinnut Harkonnien suku, joka on vaurastunut keräämällä sen pinnalta rohtoa. Nyt keisari on läänittänyt planeetan Atreides-suvulle. Elokuvan dynamiikka muodostuu sukujen kamppailusta ja juonittelusta, puitteena planeetan äärimmäiset olosuhteet. Ja paljon muutakin on kasattu mukaan: alkuasukkaat fremenit odottavat vapauttajaa, messiasta. Mystiikkaa ja salatieteitä harrastava Benegesseritojen luostarin sisarkunta juonittelee Arteides-suvun kanssa, ja pyrkii tekemään suvun päämieheksi nousevasta Paulista planeetan messiaan. Ehkä.
Elokuvan ylenpalttisen täyteen ahdettu maailma on siis fantasian ja scifin sekoitusta, siihen kuuluu yliluonnollisia voimia, mystiikkaa ja hirviöitä, ja ennen kaikkea valtataistelua. Se on eräänlainen new-age cocktail, tämä suuntaus näyttää muutenkin pesiytyvän viihdeteollisuuteen. Esimerkiksi taisteluissa mätkitään miekoilla; ei suihkita lasereilla, ruutiaseista puhumattakaan. Teknologiaa on toki hillitysti mukana, kuten taistelijoita ja tukikohtia suojaavat energiakentät. Mutta robotteja ja tekoälyä ei näy, ja lentoaluksia (mainiot vaikka ilmeisen epäkäytännölliset sudenkorennot) ohjataan manuaalisesti.
Mitähän elokuvasta voisi sanoa. Ainakin siitä on lähdetty tekemään ns suurelokuvaa, jo sen kestokin on kaksi ja puoli tuntia. Ja selvästi Villeneuvella on ansiot ja taito siihen. Ja kun isot kustannukset ja tuotto-odotukset on mukana, pelataan todella varma päälle. Lavasteisiin ja efekteihin satsataan, tämä on nimenomaan suurten teatterien elokuva. Esimerkiksi elokuva on kuvattu digikameroilla, sitten materiaali printattiin 35 mm filmille, josta taas tehtiin digitaaliset esityskopiot. Näin elokuva tuntuu aidommalta, siitä puuttuu nykyinen mainosfilmien keinotekoinen säihke. Kaikkiaan elokuva on tavattoman verkkainen, ei siinä paljoa tapahdu, paitsi aika lopussa – näin myös raivataan pohjaa jatko-osille.
Visuaalisen vaikuttavuuden rinnalla juoni ja näyttelijät ovat jossain määrin tylsiä ja jopa epäuskottavia. Mikään älykäs elokuva tämä ei ole. Esimerkiksi sinänsä kiinnostavat alkuperäiset planeetan asukkaat fremenit jätetään hyödyntämättä. Sen sijaan heistä on tehty kolonialismin hengen mukaisesti barbaarista ukka-pukka- alkuasukasporukkaa. Ehkä pitää vielä kertoa anekdootti, jonka monet varmaan jo tuntevat. Pahissuku Harkonnen on suomalaistaustaisia Härkösiä. Kirjailija Frank Herbert poimi sukunimen puhelinluettelosta.
Villeneuve on aikaisemminkin ohjannut ihan mukavia, ja näyttäviä elokuvia, vaikka ei suorastaan mestariteoksia. Olen kirjoittanut arvioinnit Blade Runner 2049 ja Arrival- elokuvista. Ne voi etsiä blogistani. Lyhyt tiivistys: Blade Runner on näyttävä mutta turha, ja Arrival on hyvä, loppua lukuun ottamatta
Nyt ajatus lentää jo kohti seuraavia dyynejä. Dyyneistä tuli mieleeni Euroopan avaruusjärjestön ESA:n tutkimuskeskus ESTEC. Sehän sopiikin hyvin tähän scifi-teemaan. ESTEC sijaitsee Hollannissa, pienessä Noordwijkin kaupungissa. Kaupunki, ja myös ESTEC, on Pohjanmeren rannalla, korkeiden hiekkadyynien suojassa. Dyynien meren puolella on myös yli kymmenen kilometrin pituinen hiekkaranta. Nuo dyynit ovat suojelualuetta, koska niiden arka kasvillisuus pitää aloillaan herkästi liikkuvaa rantahiekkaa. Siksi niillä ei saa kulkea, paitsi viitoitettua polkua pitkin. Olenkin joskus kävellyt tuota polkua pitkin naapurikaupunkiin Katwijkiin.
Kerran ollessani kaupungissa, yöllä puhalsi Pohjanmerellä reipas myrsky. Se ei ole siellä ollenkaan harvinaista, pohjoinen Atlantti on tuulinen paikka. Aamulla kaupungin kadut olivat sitten hiekkakinosten peitossa. Aivan niin kuin meillä kaduille kertyy lumikinoksia. Päivän mittaan harjakoneet ja kuorma-autot siivosivat hiekan pois, varmaan se vietiin takaisin rannalle. Ymmärsin aivan konkreettisesti, miksi kaupungin dyynejä vaalitaan.
Euroopan avaruusjärjestö koordinoi suuria avaruushankkeita, olin mukana muutamassa. ESTECissä pidettiin suunnittelu- ja projektikokouksia. Tyypillisen avaruushankkeen kehityksen aikakaari on kymmenisen vuotta, sen aikana alkuperäinen idea konkretisoituu, sen tieteelliset tavoitteet tarkennetaan, ja lopulta rakennetaan avaruusalukset ja niiden tutkimuslaitteet. Nuo kokoukset olivat tavattoman kiehtovia. Ne olivat hyvin kansanvälisiä ja avoimia. Osallistujia saattoi olla jopa pari sataa ihmistä, insinöörejä ja tiedemiehiä eri maista. Tunnelma oli intensiivinen. Oltiin tekemässä jotain hyvin vaikeaa, jotain mitä ei oltu ennen tehty. Joten erilaisiin ongelmiin törmättiin, mutta ne myös ratkaistiin.
Kävin ESTECissä ehkä kymmenen kertaa. Viimeinen käynti oli Galileo-navigointijärjestelmän suunnittelun käynnistyskokous. Euroopassa oli havahduttu siihen, että satelliittipaikannus oli muodostumassa suorastaan elintärkeäksi, ja samalla oltiin täysin amerikkalaisten kontrolloiman GPS-järjestelmän varassa. Kokous pyrki herättämään kiinnostusta osallistua uuden järjestelmän rakennustyöhön, ja samalla kerättiin ideoita: millainen järjestelmästä pitäisi tulla ja millaisia teknisiä kysymyksiä asiaan liittyy ja millaisia ratkaisuja tarvittaisiin. Tuo kokous pidettiin 1990-luvun lopulla. Virallinen päätös Galileon rakentamisesta tehtiin vuonna 2002, ensimmäiset satelliitit laukaistiin vuonna 2010, ja noin 30 satelliitin järjestelmä oli valmis vuonna 2024. Maailmassa toimii myös venäläinen GLONASS- ja kiinalainen Baidou- järjestelmä. Galileo on ainoa siviilien hallinnoima paikannussatelliittijärjestelmä.
Ja sitten kohti vielä lähempiä dyynejä. Pohjanlahden rannikoilla on upeita hiekkarantoja ja niillä löytyy myös hiekkadyynejä. Näitä voi etsiä Yyteristä, Kalajoelta ja Hailuodosta. Aivan ylittämättömät dyynit löytyy vielä pohjoisemmasta, Haaparannan edustalta, Seskarön saaresta etelään sijaitsevalla saarella. Sen nimi on Sandskär, ja suomenkieliset tuntevat sen nimellä Sanskeri. Saari on nelisen kilometriä pitkä, ja likimain pohjois-eteläsuuntaisen suorakaiteen muotoinen. Sen pohjoisreunalta työntyy pohjoista kohti hyvin kapea ja yli kilometrin mittainen soraharjun muodostama niemi.
Vuosikymmeniä sitten kävin veneelläni saarella. Siihen aikaan siellä ei juuri matkailijoita käynyt. Veneen sai kiinnitettyä lähes autioituneen kalastajakylän laituriin. Nykyisin on toisin. Paikalla näkyy olevan suuri vierasvenesatama, täynnä komeita veneitä. Toisaalta saari on myös suojeltua ja vartioitua kansallispuistoa. Sen ainutlaatuista luontoa vaalitaan.
Niin, hiekka ja dyynit ovat tuota ainutlaatuista luontoa. Vierailijoiden halutaan liikkuvan pitkin pitkospuita, jotta saaren arka kasvillisuus ei vahingoittuisi. Dyynit ovat saaren erityinen nähtävyys, ja erityisesti kaksi ”stadionia”. Ne ovat todella suuria, urheilustadionin kokoisia ja korkeiden dyynien ympäröimiä hiekkakenttiä. Vaikea on uskoa niitä luonnon muodostelmiksi.
Saaresta kerrotaan kirjailija Matti Hällin romaanissa Isä Jumalan ilveilijä (1961). Tuo osin Hailuotoon sijoittuva kirja kertoo, kuinka Hailuodon kalastajat joka kesä purjehtivat ja soutivat rohkeasti pikku veneillään suoraan pohjoiseen, se oli 100 kilometrin avomeritaival Perämeren yli Sanskeriin. Nimittäin, sikäläiset silakka-apajat olivat paljon runsaammat kuin kotisaarella. Siellä he kalastivat ja suolasivat tynnyrit täyteen silakkaa. Saalis myytiin sitten pitkin syksyä Oulussa. Ja Hälli kertoi myös, kuinka nuoremmat kalastajat laskettelivat huimapäisesti hiekkaa pitkin alas korkeiden dyynien rinteitä. Hän ei kertonut, olivatko he tuoneet sukset tai pulkat mukanaan.
