Mitä tuo sana oikeastaan edes tarkoittaa? Ja miksi kansallisuus ylipäänsä olisi jotain erityistä? Ehkä siinä on kuitenkin jotain kiinnostavaa. Katsotaan asiaa tarkemmin Suomen historian valossa.
Suomen väestöhistorialla on luonnollinen alkupiste, eli jääkauden päättyminen noin kymmenen tuhatta vuotta sitten. Ilmasto oli lauhkea ja kostea, maa oli lehtipuumetsien peitossa. Metsissä oli riistaa ja vesissä kaloja. Väkeä alkoi siirtyä tänne idästä ja etelästä. Emme heistä paljoa tiedä, emme edes sitä, mitä kieltä he puhuivat. Mutta ihmiset liikkuivat ja kävivät kauppaa, ja hankittiin harvinaisempia tavaroita, jotka saattoivat tulle hyvinkin kaukaa. Täällä kylmässä pohjoisessa luonnontalouden tuottavuus on ollut heikko: se ei tee mahdolliseksi suurta väestöntiheyttä. Koska talous ei tuottanut juurikaan ylijäämää, ei ollut tarvetta kehittää suuria erikoistumiseen ja työnjakoon perustuvia yhteiskuntia. Vähitellen olemme tosin oppineet uusia taitoja: keramiikkaa ja metalliesineiden valmistusta. Juuri säilyneiden esineiden ansiosta tiedämme edes jotain menneistä ajoista. Ja aivan ilmeisesti, jossain vaiheessa tänne tuli idästä ja etelästä suomalais-ugrilaista kieltä, eli saamea ja kantasuomea puhuvia.
Suomen länsipuolella alkoi vaurastua Ruotsi: sen luonnonolosuhteet olivat suotuisammat ja sillä oli tiiviitä kauppasuhteita eurooppalaisiin kansoihin. Sivistys alkoi hiipiä itään päin kolonialismin muodossa, ja sitä perusteltiin uskonnolla, sehän on myöhemmistäkin ajoista tuttua. Noin vuodesta 1000 maahamme suuntautui lännestä käsin ”ristiretkiä”. Ei aina rauhallisesti, niinkuin piispa Henrikin surmavirret kertovat. Tällaista henkilöä ei tosin ole ollut olemassa, mutta aseellisista konflikteista tällaiset tarinat kuitenkin vihjaavat. Idässä alkoi voimistua myös Venäjä. Se ammensi voimaansa Etelä-Venäjän hedelmällisestä maaperästä, mutta sitä kehitti ja yhtenäisti myös Bysantista periytyvä vahva uskonnollinen kulttuuri. Idästä ei ristiretkiä Suomeen tehty, pikemminkin ruotsalaiset ulottivat retkensä myös Karjalaan ja Novgorodiin. Tuolta ajalta on ensimmäinen rauhansopimuksemme, Pähkinäsaaren rauha.
Tällaisessa raossa suomalaiset siis asustivat pari ensimmäistä vuosituhatta. Tuhatluvulta lähtien Ruotsi kävi suorastaan uskomattoman määrän sotia, käytännössä kaikkia naapureitaan vastaan (Suomihan ei ollut maa, vaan osa Ruotsia – ja sen sotia). Vuosituhannen ensimmäisten 500 vuoden aikana käytiin noin sata sotaa, ja seuraavien 500 vuoden aikana vielä noin 50 sotaa. Menin hiukan laskuissa sekasisin, mutta kyllä ne luvut tuon suuntaisia ovat.
Oliko Ruotsi kansallismielinen valtio? Vaikea sanoa, sillä tuossa kaikessa ei ollut kysymys kansan ajattelusta, vaan kuninkaiden ja heidän kaltaistensa ajattelusta. Kuninkaan tehtävä on käydä sotia, ja tätä periaatetta noudatettiin tunnollisesti. 1700-luvun lopulla suomalaiset, keskenään ruotsia puhuvat päälliköt, jotka olivat tyytymättömiä kuninkaaseen, juonittelivat liittääkseen Suomen Venäjään. Ei sekään tunnu kansallismielisyydeltä, pikemminkin se oli urasuunnittelua. Suomi syntyikin sitten ilman suoranaista vapautusliikettä, aluepoliittisena operaationa. Ruotsi kun oli mukana Venäjän vastaisessa liittoutumassa ja hävisi sodan. Venäjä otti sitten Suomen alueen haltuunsa, sotien heikentämä Ruotsi ei voinut sille asialle juuri mitään.
Ehkä kansallismielisyyden tärkein voimanlähde onkin kieli. Suomi oli 1800-luvulla varsin erikoinen paikka. Valtaapitävät eli virkamiehet ja papisto puhuivat keskenään ruotsia, mutta se oli mitättömän pieni väestön osa. Pääosa kansaa puhui kieltä, joka oli sekä venäläisille että ruotsalaisille jotain melko käsittämätöntä. Toisaalta Ruotsin sota- ja talousrasitteista vapautunut Suomi kehittyi nopeasti, sen väestökin kaksinkertaistui 1800-luvulla.
Pitkä rauhan kausi ei sulkenut rajoja, vaan maahan virtasi ulkomaisia vaikutteita lännestä ja myös idästä – kokihan myös Venäjä taloudellisen, sivistyksellisen ja teollisen nousun. Uuden ajan ihmeet: rautatatiet, sähkölennätin, puhelin-ja sähköverkko rakennettiin ikäänkuin osana Venäjän modernisaatiota. Samalla ne tarjosivat työtä ja haasteita suomalaiselle työväelle ja vähitellen kasvavalle sivistyneistölle.
Kansallisaatteelle ratkaisevaksi nousi kielikysymys. Voidaanko kansan suuri enemmistö sulkea edistyksen ulkopuolelle? Tärkeät sivistysvaikuttajat puhuivat suomenkielen puolesta, syntyi fennomaaninen liike, joka halusi nostaa suomen tasavertaiseksi kieleksi. Oikeus, kohtuus ja moraali tuntuivat olevan heidän puolellaan, ja osa ruotsinkielistä sivistyneistöäkin liittyi fennomaaneihin. Se alkoi jopa opetella suomen kieltä. Venäjä tuki aluksi fennomaaneja vieroittaakseen suomalaiset Ruotsista. Sitten se säikähti ja aloitti sortotoimet. Kielikysymys politisoitui nopeasti kansalliseksi vapautusliikkeeksi, ja loppu onkin niin sanotusti historiaa.
Joten kansallisajattelun välineeksi otettiin kieli. Tosin oppineet olivat jo paljon aiemmin alkaneet edistää suomenkielen asemaa uskonnollisista syistä. Uusi reformoitu oppi edellytti, että tavallinen kansa pystyisi itse tutkiskelemaan raamattua ja hartauskirjoja. Eikä se onnistu ilman omalla kielellä tuotettuja kirjoja. Niinpä Mikael Agricola alkoi jo 1500-luvulla kääntää suomeksi ja painattaa kirjallisuutta - ja toki piti tehdä myös aapiskirja. Samalla hänen piti keksiä kieleemme uusia sanoja asioille, joille vanhassa agraarisessa yhteisössä ei aiemmin ollut käyttöä. Vaikkapa hallitus, jalopeura, isänmaa tai omatunto.
Nopeasti kehittyvässä 1800-luvun yhteiskunnassa menestymisen mahdollisuudet kasaantuivat nimenomaan ruotsinkielisille, suomea puhuva väestö jäi yhä ahtaammalle. Ymmärrettiin, että nimenomaan kieli oli ratkaisun väline. Tarvittiin riittävän yhtenäinen kirjoitettu kieli ja kirjallisuutta - ja sanomalehdistö. Mutta ei tätä ajatusta välttämättä täällä keksitty. Saksa oli 1800-luvulla jakautuneena keskenään nahisteleviin pikkuvaltioihin, ja yhtenäisyyttä pyrittiin luomaan kielen kautta. Jacob ja Wilhelm Grimm alkoivat kerätä kansanperinnettä, osia siitä tunnemme nykyisin ”Grimmin satuina”. Ja kun tuo hanke onnistui niin hyvin, veljekset saivat tehtäväkseen kerätä suuren saksan kielen sanakirjan, Deutsches Wörterbuch. Tuo hanke olikin vaikeampi, se kesti vuosikymmeniä.
Suomessa alettiin astella samoja polkuja. Syntyi suuri innostus kansanrunouden keruuseen: Lönnrot ja kumppanit retkeilivät erityisesti Karjalassa, joka oli hyvin säästynyt ruotsalaisvaikutteilta. Suuri sanakirjahanke ei heti käynnistynyt, suppeita sanakirjoja kun oli jo tehty. Sen sijaan mentiin pidemmälle. Ranskan encyclopedian esikuvan mukaan tuotettiin tietosanakirjoja. Ja ilmestyi myös hienot tietokirjasarjat Maamme kirja ja Oma maa. Kirjallisuuden alalla fennomaanit tukivat Aleksis Kiveä - ja kas kummaa, keskeinen teema Seitsemässä veljeksessä on lukemaan oppiminen. Se teki lopulta metsäläisistä kansalaisia! Hyvin vertauskuvallista.
Tarkastellaan vielä tuon alan kuvataiteita. Myös sillä alalla koettiin kansallinen herääminen. Tuota aikaa 1800-luvun lopulla sanotaan taiteemme kultakaudeksi – vaikka aika oli oikeastaan koko Suomelle eräänlaista kulta-aikaa. Kun tuon ajan taidetta tarkastellaan jälkiviisauden silmin, havaitaan, että taiteilijat noudattivat varsin uskollisesti tuon alan eurooppalaisia taidesuuntauksia – toki maustettuna kansallisilla aiheilla.
Eräänlainen johtopäätös voidaan tehdä. Kansallisuus näyttää olevan olennaisesti myös kansainvälisyyden löytämistä. Ja onhan sekin hieno asia!
