Olemmeko koskaan olleet kansallisia?

Mitä tuo sana oikeastaan edes tarkoittaa? Ja miksi kansallisuus ylipäänsä olisi jotain erityistä? Ehkä siinä on kuitenkin jotain kiinnostavaa. Katsotaan asiaa tarkemmin Suomen historian valossa.

Suomen väestöhistorialla on luonnollinen alkupiste, eli jääkauden päättyminen noin kymmenen tuhatta vuotta sitten. Ilmasto oli lauhkea ja kostea, maa oli lehtipuumetsien peitossa. Metsissä oli riistaa ja vesissä kaloja. Väkeä alkoi siirtyä tänne idästä ja etelästä. Emme heistä paljoa tiedä, emme edes sitä, mitä kieltä he puhuivat. Mutta ihmiset liikkuivat ja kävivät kauppaa, ja hankittiin harvinaisempia tavaroita, jotka saattoivat tulle hyvinkin kaukaa. Täällä kylmässä pohjoisessa luonnontalouden tuottavuus on ollut heikko: se ei tee mahdolliseksi suurta väestöntiheyttä. Koska talous ei tuottanut juurikaan ylijäämää, ei ollut tarvetta kehittää suuria erikoistumiseen ja työnjakoon perustuvia yhteiskuntia. Vähitellen olemme tosin oppineet uusia taitoja: keramiikkaa ja metalliesineiden valmistusta. Juuri säilyneiden esineiden ansiosta tiedämme edes jotain menneistä ajoista. Ja aivan ilmeisesti, jossain vaiheessa tänne tuli idästä ja etelästä suomalais-ugrilaista kieltä, eli saamea ja kantasuomea puhuvia.

Suomen länsipuolella alkoi vaurastua Ruotsi: sen luonnonolosuhteet olivat suotuisammat ja sillä oli tiiviitä kauppasuhteita eurooppalaisiin kansoihin. Sivistys alkoi hiipiä itään päin kolonialismin muodossa, ja sitä perusteltiin uskonnolla, sehän on myöhemmistäkin ajoista tuttua. Noin vuodesta 1000 maahamme suuntautui lännestä käsin ”ristiretkiä”. Ei aina rauhallisesti, niinkuin piispa Henrikin surmavirret kertovat. Tällaista henkilöä ei tosin ole ollut olemassa, mutta aseellisista konflikteista tällaiset tarinat kuitenkin vihjaavat. Idässä alkoi voimistua myös Venäjä. Se ammensi voimaansa Etelä-Venäjän hedelmällisestä maaperästä, mutta sitä kehitti ja yhtenäisti myös Bysantista periytyvä vahva uskonnollinen kulttuuri. Idästä ei ristiretkiä Suomeen tehty, pikemminkin ruotsalaiset ulottivat retkensä myös Karjalaan ja Novgorodiin. Tuolta ajalta on ensimmäinen rauhansopimuksemme, Pähkinäsaaren rauha.

Tällaisessa raossa suomalaiset siis asustivat pari ensimmäistä vuosituhatta. Tuhatluvulta lähtien Ruotsi kävi suorastaan uskomattoman määrän sotia, käytännössä kaikkia naapureitaan vastaan (Suomihan ei ollut maa, vaan osa Ruotsia – ja sen sotia). Vuosituhannen ensimmäisten 500 vuoden aikana käytiin noin sata sotaa, ja seuraavien 500 vuoden aikana vielä noin 50 sotaa. Menin hiukan laskuissa sekasisin, mutta kyllä ne luvut tuon suuntaisia ovat. 

Oliko Ruotsi kansallismielinen valtio? Vaikea sanoa, sillä tuossa kaikessa ei ollut kysymys kansan ajattelusta, vaan kuninkaiden ja heidän kaltaistensa ajattelusta. Kuninkaan tehtävä on käydä sotia, ja tätä periaatetta noudatettiin tunnollisesti. 1700-luvun lopulla suomalaiset, keskenään ruotsia puhuvat päälliköt, jotka olivat tyytymättömiä kuninkaaseen, juonittelivat liittääkseen Suomen Venäjään. Ei sekään tunnu kansallismielisyydeltä, pikemminkin se oli urasuunnittelua. Suomi syntyikin sitten ilman suoranaista vapautusliikettä, aluepoliittisena operaationa. Ruotsi kun oli mukana Venäjän vastaisessa liittoutumassa ja hävisi sodan. Venäjä otti sitten Suomen alueen haltuunsa, sotien heikentämä Ruotsi ei voinut sille asialle juuri mitään. 

Ehkä kansallismielisyyden tärkein voimanlähde onkin kieli. Suomi oli 1800-luvulla varsin erikoinen paikka. Valtaapitävät eli virkamiehet ja papisto puhuivat keskenään ruotsia, mutta se oli mitättömän pieni väestön osa. Pääosa kansaa puhui kieltä, joka oli sekä venäläisille että ruotsalaisille jotain melko käsittämätöntä. Toisaalta Ruotsin sota- ja talousrasitteista vapautunut Suomi kehittyi nopeasti, sen väestökin kaksinkertaistui 1800-luvulla.  

Pitkä rauhan kausi ei sulkenut rajoja, vaan maahan virtasi ulkomaisia vaikutteita lännestä ja myös idästä – kokihan myös Venäjä taloudellisen, sivistyksellisen ja teollisen nousun. Uuden ajan ihmeet: rautatatiet, sähkölennätin, puhelin-ja sähköverkko rakennettiin ikäänkuin osana Venäjän modernisaatiota. Samalla ne tarjosivat työtä ja haasteita suomalaiselle työväelle ja vähitellen kasvavalle sivistyneistölle. 

Kansallisaatteelle ratkaisevaksi nousi kielikysymys. Voidaanko kansan suuri enemmistö sulkea edistyksen ulkopuolelle? Tärkeät sivistysvaikuttajat puhuivat suomenkielen puolesta, syntyi fennomaaninen liike, joka halusi nostaa suomen tasavertaiseksi kieleksi. Oikeus, kohtuus ja moraali tuntuivat olevan heidän puolellaan, ja osa ruotsinkielistä sivistyneistöäkin liittyi fennomaaneihin. Se alkoi jopa opetella suomen kieltä. Venäjä tuki aluksi fennomaaneja vieroittaakseen suomalaiset Ruotsista. Sitten se säikähti ja aloitti sortotoimet. Kielikysymys politisoitui nopeasti kansalliseksi vapautusliikkeeksi, ja loppu onkin niin sanotusti historiaa.  

Joten kansallisajattelun välineeksi otettiin kieli. Tosin oppineet olivat jo paljon aiemmin alkaneet edistää suomenkielen asemaa uskonnollisista syistä. Uusi reformoitu oppi edellytti, että tavallinen kansa pystyisi itse tutkiskelemaan raamattua ja hartauskirjoja. Eikä se onnistu ilman omalla kielellä tuotettuja kirjoja. Niinpä Mikael Agricola alkoi jo 1500-luvulla kääntää suomeksi ja painattaa kirjallisuutta - ja toki piti tehdä myös aapiskirja. Samalla hänen piti keksiä kieleemme uusia sanoja asioille, joille vanhassa agraarisessa yhteisössä ei aiemmin ollut käyttöä. Vaikkapa hallitus, jalopeura, isänmaa tai omatunto. 

Nopeasti kehittyvässä 1800-luvun yhteiskunnassa menestymisen mahdollisuudet kasaantuivat nimenomaan ruotsinkielisille, suomea puhuva väestö jäi yhä ahtaammalle. Ymmärrettiin, että nimenomaan kieli oli ratkaisun väline. Tarvittiin riittävän yhtenäinen kirjoitettu kieli ja kirjallisuutta - ja sanomalehdistö. Mutta ei tätä ajatusta välttämättä täällä keksitty. Saksa oli 1800-luvulla jakautuneena keskenään nahisteleviin pikkuvaltioihin, ja yhtenäisyyttä pyrittiin luomaan kielen kautta. Jacob ja Wilhelm Grimm alkoivat kerätä kansanperinnettä, osia siitä tunnemme nykyisin ”Grimmin satuina”. Ja kun tuo hanke onnistui niin hyvin, veljekset saivat tehtäväkseen kerätä suuren saksan kielen sanakirjan, Deutsches Wörterbuch. Tuo hanke olikin vaikeampi, se kesti vuosikymmeniä.

Suomessa alettiin astella samoja polkuja. Syntyi suuri innostus kansanrunouden keruuseen: Lönnrot ja kumppanit retkeilivät erityisesti Karjalassa, joka oli hyvin säästynyt ruotsalaisvaikutteilta. Suuri sanakirjahanke ei heti käynnistynyt, suppeita sanakirjoja kun oli jo tehty. Sen sijaan mentiin pidemmälle. Ranskan encyclopedian esikuvan mukaan tuotettiin tietosanakirjoja. Ja ilmestyi myös hienot tietokirjasarjat Maamme kirja ja Oma maa. Kirjallisuuden alalla fennomaanit tukivat Aleksis Kiveä - ja kas kummaa, keskeinen teema Seitsemässä veljeksessä on lukemaan oppiminen. Se teki lopulta metsäläisistä kansalaisia! Hyvin vertauskuvallista.

Tarkastellaan vielä tuon alan kuvataiteita. Myös sillä alalla koettiin kansallinen herääminen. Tuota aikaa 1800-luvun lopulla sanotaan taiteemme kultakaudeksi – vaikka aika oli oikeastaan koko Suomelle eräänlaista kulta-aikaa. Kun tuon ajan taidetta tarkastellaan jälkiviisauden silmin, havaitaan, että taiteilijat noudattivat varsin uskollisesti tuon alan eurooppalaisia taidesuuntauksia – toki maustettuna kansallisilla aiheilla.

Eräänlainen johtopäätös voidaan tehdä. Kansallisuus näyttää olevan olennaisesti myös kansainvälisyyden löytämistä. Ja onhan sekin hieno asia!

​Ihmeellinen kultakausi

Meillä tunnetaan hyvin taiteemme kultakausi. Sen aikaisista maalauksista Aino-triptyykki on juhlapaikalla Ateneumissa, Wright-veljesten lintumaalaukset ja ennen kaikkea ikoninen Taistelevat metsot ovat rakastettuja, ja Kansallismuseon pääaulassa voimme ihailla Pariisin maailmannäyttelyn Suomi-paviljongin freskojen kopioita. Oikeastaan juuri nyt esillä oleva Ilja Repin-näyttelykin littyy asiaan, taiteilijahan asui Suomen puolella Kuokkalassa, ja hänellä oli läheiset suhteet suomalaiseen taiteilijayhteisöön.

Kultakausi on tosin käsitteenä ikivanha, se tunnettiin jo antiikin Kreikassa ja Roomassa. Se on vahvaa nostalgiaa. Sen mukaan joskus kauan sitten on vallinnut myyttinen ja onnellinen suuruuden ja kukoistuksen aika, jota nykyisen ahdistavan ajan ihmiset voivat vain kaihota. Kultakausi on olennaisesti myyttinen sepite vailla todellisuuspohjaa. Se on kulttuuriimme juurtunut ja varmaan ihmisen luonnolle ominainen arkkityyppi.

Suomen taiteen kultakausi ei kuitenkaan ole mytologiaa, siihen se on liian tuore, ja se on jättänyt jälkeensä aivan konkreettisia ja edelleen ihailtuja taideaarteita. Siinä mielessä kultakausi on kuitenkin myyttinen, että sillä oli tehtävä: luoda kansakunnalle kuviteltu menneisyys ja historia ihailtuine sankareineen. Usein kultakausi rajataan juuri tällä tavoin, kansallisen heräämisen ja sortokauden nostattamaksi toimeliaisuuden kaudeksi, ja silloin se usein rajataan vuosiin 1880-1916. Vastaavasti kultakauden taiteilijoiden kaanoniin luetaan pieni joukko miespuolisia kuvataiteilijoita ja säveltäjiä.

Kultakauden luomisvoiman laajuus ja sen tulosten korkea laatu hämmästyttävät edelleen, ne ovat hieman tympeää luonnehdintaa käyttäen ”kansanvälistä tasoa”. Miten näin nopeasti saattoi vähäisistä resursseistamme nousta jotain näin ainutlaatuista ja suurta? Eräs selitys on vedota suomalaisten poikkeavaan geneettiseen luovuuteen, mutta ei sellaiseen enää kukaan tosissaan usko. Voimme myös tarkastella kriittisesti tuon aikakauden taideluomuksia. Silloin käsitys niiden kansallisesta ainutkertaisuudesta ja omintakeisuudesta laimenee. Näemme niiden taustalla kansainvälisiä esikuvia, malleja ja aatesuuntauksia. Ja näin asia onkin, sillä taideteosten korkea laatu ja niiden teemat ovat pitkälle seurausta taiteilijoiden opiskelusta Euroopassa ja parhaitten eurooppalaisten mestareiden johdolla. Kansallinen onkin myös kansainvälistä.

Mutta asiassa on muutakin. Taiteilijamme olivat kiistatta omaperäisiä ja osasivat ammentaa töihinsä jotain sellaista, joka vetoaa suomalaiseen yleisöön herättämällä aivan erityisiä tunteita. Kultakaudeksi luettu muutama vuosikymmen ei kuitenkaan olisi ehtinyt tuottaa niin suurta mullistusta taide-elämään. Taiteilijat ponnistivat laajemmalta ja pidempään vaikuttaneelta kansalliselta pohjalta, joka koostui koulutus- ja sivistysarvoista, kirjallisesta kulttuurista, tieteestä ja teknologiasta sekä oikeus- ja hallintojärjestelmästä. Koko 1800-luvun jälkipuolisko Suomessa elettiin kiihkeää edistyksen ja henkisen nousun ajanjaksoa, joka kosketti jokaista. Se oli Suomen todellinen ja edelleen ylittämätön kultakausi. Ja jostain syystä se tunnetaan meillä edelleen kovin huonosti.

Tähän kultakauteen vaikutti useita ulkoisia tekijöitä. Suomen sodan tuhoista oli selvitty ja oli alkanut pitkä rauhan kausi, suomalaisilla ei edes ollut pakollista sotapalvelusta. Suomi oli saanut selvät rajat, ja alkoi muotoutua käsitys yhtenäisestä ja yhdistyvästä Suomen valtakunnasta. Ruotsin ajalta säilyi osittain rahajärjestelmä, paikallinen hallintotapa ja oikeuskäytäntö. Uskonpuhdistuksen perintönä oli saatu koulutusmyönteisyys ja lukemisen opetus oli jo pitkään tapahtunut omalla Agricolan määrittelemällä kirjakielellä ja oman aapiskirjan avulla.

1800- luvulla teollistuminen oli kiihtyvässä vauhdissa Euroopassa ja Venäjällä, ja tuo vauhti tarttui myös Suomeen. Poliittisista syistä Venäjä oli päättänyt nostaa Helsingin pääkaupungiksi Turun edelle. Uuden keskustan rakentamiseen satsattiin suuria summia ja Carl Engel kutsuttiin sen suunnittelijaksi. Uljaaseen suunnitelman kuului luterilainen kirkko, yliopistorakennus kirjastoineen, sairaala, Senaatin rakennus ja Tähtitorninmäen observatorio. 

Helsinki haluttiin yhdistää Pietariin rautatiellä, mikä innosti suomalaiset suunnittelemaan kansallista rataverkkoa. Suomalaiset poliitikot, etenkin senaattori Snellman ajoivat kiihkeästi rautateiden rakentamista. Jo 1800-luvulla Suomessa rakennettiinkin 3000 km rataverkkoa ja hankittiin 300 höyryveturia, joista puolet valmistettiin Suomessa, sekä 800 henkilövaunua ja 9000 tavaravaunua. Saimaan kanava yhdisti sisä-Suomen vesistöt Suomenlahteen. Se oli valtava rakennushanke, joka toteutettiin osin ruotsalaisin voimin, mutta se herätti huomiota, innostusta ja uskoa teknologiaan. Työmaalle matkattiin kuin turistikohteeseen, ja siellä ihailtiin ennennäkemättömiä työkoneita. Toki suomalaisia asiantuntijoita ja alihankkijoita osallistui työhän, esimerkiksi kallion louhinnassa tarvittu ruuti valmistettiin Suomessa.

Teollistuva Suomi tarvitsi insinöörejä, ja teknikoiden ja insinöörien koulutus käynnistyi useissa kaupungeissa jo 1800-luvun puolivälissä. Suomi teollistui perinteiseen tapaan metsien tuottamana puun varassa, ja ymmärrettiin myös, että teollisuus tarvitsee paljon sähköä. Insinööri Gottfried Strömberg kävi Saksassa Werner von Siemensin opissa. Hän, Daniel Wadén ja Paul Wahl loivat sähköinfrastruktuurin perustaa. Venäläiset olivat jo rakentaneet rannikkoa myötäilevän optisen lennätinverkon Ahvenanmaalle asti. Nyt kasvoi uusi sähköinen lennätinverkko rautateitä seuraillen, teknologian toimitti Siemens-yhtiö. Lennätin palveli Venäjän sotilaallista turvallisuutta, mutta se oli pääasiassa siviilikäytössä. Myös sellainen ihme kuin langaton lennätin eli radio otettiin käyttöön, venäläinen fyysikko Aleksander Popov kuului radion keksijöihin.

Suomen asema autonomisena suuriruhtinaskuntana oli olennainen. Suomi hoiti itsenäisesti monia hallinnollisia asioita ja talouttaan. Venäläiset rahoittivat osan infrastruktuurihankkeista, muuten rahoitusta tuli pääosin veroista ja maksuista, sijoittajilta ja ulkomaisilta pankeilta. Näissä oloissa korkein opetus suunnattiin ennen kaikkea hallinnon ja oikeusjärjestelmän tarpeisiin. Suomalaisten piti pystyä toimittamaan päteviä virkamiehiä hallintotehtäviin – jotta siellä toimisi suomalaisia eikä venäläisiä. Suomi ei suorastaan ollut mikään suuri tiedemaa, mutta tieteet kehittyivät myös kiertotietä, teknisen koulutuksen kautta. Esimerkiksi Kaisaniemeen rakennettiin magneettinen observatorio, ja perustettiin hienomekaaninen työpaja valmistamaan instrumentteja niin teollisuuden kuin tieteen käyttöön.

Itsenäisen toiminnan ajatus ja mahdollisuus levisi myös henkiseen elämään. 1800 luvun loppua kohti kulttuurielämä kehittyi tavattoman vilkkaaksi. Valtakunnassa toimi kymmenittäin sanomalehtiä ja kirjankustantajia, ja kirjoja kirjoitettiin, käännettiin ja julkaistiin hämmästyttäviä määriä. Syntyi upea kansallinen kirjallisuus. Taide-elämässä toimi kymmenittäin kuoroja, teattereita, orkestereja ja soittokuntia. Esiin nousi suuria säveltäjiä, kuten Merikanto ja Sibelius. Taidetta harrastettiin eri yhteiskuntaluokissa ja erilaisen taustan omaavien ihmisten keskuudessa. Törmäsin sattumalta uutiseen, missä aikansa tunnettu laulajatar Anna Sarlin esitti laulua insinööri Werner Ryselinin kanssa vuonna 1906. Ryselin kutsuttiin sitten Tampereelle suunnittelemaan vetureita, ja myöhemmin Lokomon konepajan johtajaksi. (Samaisen insinöörin poika John Ryselin kehitti yhdessä Petri Bryckin kanssa 1960-luvulla Outokummun liekkisulatusmenetelmän kuparin ja nikkelin jalostusta varten, se lienee kaikkien aikojen menestynein suomalainen innovaatio).

Kultakauden menestystarinassa oli myös ikävämpi vaihe. Huonot sääolot johtivat viljasatojen menetykseen 1866-1868. Viranomaisten myöhästynyt ja epäonnistunut toiminta aiheuttivat nälkäkatastrofin, johon menehtyi 10% väestöstä. Tämäkään ei pysäyttänyt edistyksen kiihtyvällä vauhdilla pyörivää pyörää.

Kultakausi oli suurien aatteiden ja ajatusten aikaa. Kansansivistysaate, raittiusliike ja naisliike ajoivat uudistuksia, ja vähitellen työväenliikkeestä tuli suurin poliittinen voima. Aikakauden olennaisin muutos oli poliittinen. Sen alussa Suomi oli sääty-yhteiskunta, missä vain mitätön osa kansaa sai vaikuttaa poliittisesti, mutta aikakauden lopussa oli siirrytty kansalaisyhteiskuntaan ja yleiseen äänioikeuteen. Kansallisaatteen nousu tapahtui suomalaisuuden merkeissä eli fennomaanisena liikkeenä. Jopa ruotsinkielinen sivistyneistö alkoi opetella suomen kieltä, ja suomen kieli sai aseman virallisena kielenä. Itsenäisyys Venäjästä ei kuitenkaan ollut liikkeen tavoitteena, Venäjä oli kulttuurillisesti ja taloudellisesti aivan liian tärkeä. Tilanne muuttui nopeasti, kun autoritäärinen ja harvainvaltainen Venäjä aloitti venäläistämis- ja sortotoimet.

Tiedämme, kuinka kultakausi päättyi nopeasti ja dramaattisesti ensimmäiseen maailmansotaan, itsenäisyysjulistukseen ja kansalaissotaan. Sen raunioista nousi aivan erilainen Suomi. Kyräilevä ja vähemmän kansainvälinen, mutta yhtä lailla itsepäinen. Vasta 1990- luvulla Suomi alkoi toden teolla avata uudelleen ikkunoita muuhun maailmaan.

Olen kirjoittanut kirjan Tervanpoltosta innovaatiotalouteen, jossa olen kuvannut myös Suomen kultakautta ja sen jälkeistä aikaa, ja koettanut sijoittaa sen laajempaan, tieteellisen vallankumouksen ja teollistumisen globaaliin kehikkoon.