Vuonna 2010 oleskelin pitkään Pretoriassa, Etelä-Afrikassa. Se oli kiinnostavaa, opettavaista, ja toivottavasti työnantajani mielestä myös hyödyllistä. Työskentelin siellä CSIR- tutkimuskeskuksessa (Council of Scientific & Industrial Research). Tuo monitieteellinen ja monitekninen laitos muistuttaa meille tuttua VTT:tä, ja on suunnilleen saman kokoinenkin. Toimeksiantooni varmaan vaikutti kokemus VTT:ltä. Olen myös tutkinut innovaatioita ja luennoinut innovaatiojohtamisesta Oulun yliopiston EMBA-kursseilla. Ehkä siihen vaikutti myös Nokian kova kansainvälinen maine, ajateltiin että ehkä me suomalaiset osasimme tehdä jotain oikein.
Tehtäviäni oli projektien arviointi, sekä toimintaprosessien ja niiden dokumentoinnin kehittäminen, pidin myös jonkin verran luentoja. Toiminnan sisältö ja puitteet olivat siis tutunomaisia, erityisempää kulttuurishokkia ei siltä taholta tullut.
Pretoria on Etelä-Afrikan tasavallan hallinnollinen pääkaupunki, jossa asuu yli 2 miljoonaa ihmistä. Seutua hallitsee joukko matalia kukkuloita. Vaeltaessaan pohjoiseen buurivalloittaja Marthinus Pretorius pysähtyi tänne, koska seutu oli hänestä kaunein, mitä kuvitella saattoi. Rotuerottelun loputtua kaupungin nimi muutettiin Tshwaneksi, mutta nimitys ei ole vieläkään astunut voimaan. Alueella vallitsee lauhkea välimerellinen ilmasto, mitä erilaisimpia puita ja pensaita kasvaa kaikkialla, ja kukkaloisto on häkellyttävä.
Instituutti sijaitsee vauraalla Lynnwoodin esikaupunkialueella. Sen väljästi rakennettu kampus käsittää kymmenkunta rakennusta loivalla metsäisellä kukkulan rinteellä, villin oloinen paikka. Siirtyessäni kävellen rakennuksesta toiseen (paikalliset eivät juuri kävelleet) joku sanoi, ei kai ihan tosissaan, että siellä voi tulla pantteri vastaan. Sellaista en nähnyt, muita eläimiä kylläkin.
Työhön ryhtyminen oli varsin helppoa, koska ympäristö ja toimintatavat olivat tutun tuntuisia. Varsinaisen paperisodan olin käynyt ennen Afrikkaan matkustamista, siihen sisältyi suuri määrä erilaisia kirjelmiä, sopimuksia, sitoumuksia ja ties mitä – mutta se vaihe oli jo ohi. Pomoni Nicki oli fiksu ja ystävällinen, tulimme hyvin toimeen. Kukaan ei hommiani mitenkään oudoksunut, kaikki sujui. Voitettavat esteet olivat lähinnä huvittavia. Ensimmäinen ongelma oli löytää läppäriäni varten pistorasia, sillä sovimme, että voisin käyttää omaa konettani ja kytkeä sen talon tietoverkkoon. Pistorasiaongelma oli yllättävän sitkeä, siellä käytettiin tietenkin brittiläistä standardia. Lopulta se kumminkin ratkesi, jostain löytyi jatkojohto, jossa oli tutunomaiset koskettimet. Itse asiassa taisin löytää sen johdon itse penkomalla tyhjien huoneiden laatikostoja. Jostain syystä majapaikoissani ei tällaista ongelmaa ollut.
Sitten kävin valokuvassa, ja minulle tehtiin instituutin kulkukortti. Se onnistui heti ensimmäisenä päivänä. Sen sijaan tietokoneeni tarvitsi myös kulkuluvan, ja se olikin yllättävän vaikeaa. Muistaakseni joku guru tutki ensin konettani, ja sen jälkeen tarvittiin vielä useita käyntejä eri ihmisten luona ja monia allekirjoituksia. Lopulta koneeni sai virallisen sarjanumeron, sen pohjaan liimattiin laitoksen tarra, ja minulle annettiin käyttäjätunnus. Portti instituuttiin sisuksiin ja muualle maailmaan avautui.
Minua varoiteltiin etukäteen Etelä-Afrikan historiasta periytyvästä heikosta tuvallisuustilanteesta. Rotusorto oli kumottu vasta reilut kymmenen vuotta aiemmin, ja ihmeellisesti ilman merkittävää väkivaltaa, mutta menneisyyden jäljet näkyivät edelleen ikävissä rikostilastossa. Paikalliset eivät varoitelleet – tai ehkä sivulauseessa. Ehkä he ajattelivat, että olen asioista selvillä, ja aihe oli myös arka. Osan ajasta asuin vuokrakämpässä vauraalla omakotialueella. Siellä osa kaduista oli suljettu, oli muodostettu laajempia turva-alueita, joihin pääsi vain vartioitujen porttien kautta. Se oli tosin laitonta, mutta näin meneteltiin, ja olen lukenut, että tällaiset alueet edelleen lisääntyvät. Ei siitä minulle haittaa ollut. Kuljin töihin ja myös vapaa-aikana kävellen. Julkista liikennettä ei oikeastaan ollut. Mitään ongelmallista en havainnut. Pimeän aikaan en kyllä liikkunut, paitsi muutaman kerran taksilla.
Viikonloput tein etätöitä ja kävin välillä kävelyllä. Kävin syömässä ja ostoksilla läheisissä liikekeskuksissa. Tunnelma oli kaikkialla rauhallinen ja ystävällinen. Sekä valkoiset että mustat olivat edelleen tavattoman onnellisia rotuerottelun päättymisestä, tuntui, että tuo onnistumisen tunne piti edelleen yhteiskuntaa kasassa. Eräänä iltana kävelin puiston ohi, siellä oli pieni seurue mustia piknikillä, pöydässä oli eväskoreja ja viinipulloja. Eräs heistä halusi jutella. Kerroin mistä olen tullut, ja että olen töissä instituutissa. Ei hän sitä kauheasti ihmetellyt. Siten hän viittasi seurueeseensa ja sanoi: ”Kuule, jos me oltais apartheidin aikana tehty tällaista, meidät olisi tapettu heti”.
Seutu on kaunista, kukkaloistoa, eksoottisia puita, ja joka puolella haikeasti huutelevia ibis-lintuja. Kävin joskus syömässä läheisessä ravintolassa, se oli oikein miellyttävä paikka. Asiakkaista oli ehkä kolmasosa vakoisia ja kaksi kolmasosaa mustia. Mutta henkilökunta eli tarjoilijat olivat valkoisia. Kolonialisti Pretorius varmaan pyörii haudassaan. Kävin myös Pretorian keskustassa ja yhdessä museossa. Keskusta oli tiheää kaupunkialuetta. Yhteiskunnan varallisuuserot näkyivät keskustan liepeille syntyneinä laajoina torialueina, siellä oli erilaista kirpputoria ja halpatavaran myyntiä.
Aamuisin luin muutamaa englanninkielistä lehteä, jotta olisin selvillä missä mennään. Lehdet oli tutunoloisia: politiikkaa, rikosuutisia, skandaaleja, kulttuuria ja kevyempää osastoa. Tasavallassa puhutaan yhtätoista virallista kieltä, eikä se edes riitä, oli muitakin kieliä. Kieliongelma ei oikeastaan enää juuri ole, sillä kaikki opiskelevat koulussa englantia. Väkeä siellä oli noin 60 miljoonaa, joista vain noin 9 prosenttia luettiin ”valkoisiksi”, tosin rotupolitiikka oli jättänyt perinnöksi erilaisia määrittelyjä. Yli puolet valkoisista puhui äidinkielenään afrikaansia, se on hollannista kehittynyt paikallinen kieli. Sitä pidetään myös rotusortajien kielenä, joten englannista oli tullut poliittisesti neutraali ja väestön osia yhdistävä kieli.
Huomattava osa asukkaista on aasialaisperäisiä, ja heitä ei laskettu "valkoisiin". Suuren aasialaisten määrän ymmärtää, koska sieltä etäisyys Intiaan ja muihin Etelä-Aasian maihin on paljon lyhyempi kuin Eurooppaan. Erityisesti koulutetuissa on paljon aasialaista sukujuurta, ja se näkyi selvästi työpaikallani. Työtoverini olivat ”kansallisuudeltaan” intialaisia, pakistanilaisia, filippiiniläisiä, afrikaaneja, brittejä, zuluja ja xhoisia. Itselleni oli yllätys, miten pian lakkasin näkemästä ”rotuja”. Oli vain Nicki, Thabo, Hina, Ashraf, Thiru, Kobus, Denan, Laurens, Louis, Lorraine ja monia muita.
CSIR on niin sanottu soveltavan tieteen laitos. Sen mukaisesti tutkimukselle asetettiin yhteiskunnallisia ja teollisuuspoliittisia tavoitteita: koulutustason nostaminen, kansalaisten tasa-arvo, infrastruktuurit ja uudet innovaatiot. Olin arvioimassa kymmenkunta projektia, ja olin varsin vaikuttunut. Eräs esimerkki. Kiinteää sähkönjakelua ja puhelinverkkoa ei mitenkään pystytä tarjoamaan koko tasavallan alueella edes tulevaisuudessa. Sen sijaan matkapuheliverkko toimi jo jokseenkin kaikkialla. Älypuhelimet olivat tulossa, mutta kalliita. Monissa hankkeissa olikin kehitetty kekseliäitä ja helppokäyttöisiä tekstiviestiprotokollaan nojaavia sovelluksia. Niitä oli tehty koulutuksen ja elinkeinojen tehostamiseksi ja erilaisiin arjen tarpeisiin.
Afrikassa järjestetään vuosittain tietotekniikan tutkimusta, suuntaamista ja hyödyntämistä edistävä kansainvälinen IST Africa- niminen konferenssi. Vuoden 2010 konferenssi pidettiin Durbanissa, Etelä-Afrikan itärannikolla. Monet työtoverini osallistuivat, ja oli sekä hauskaa että kiinnostavaa, että minutkin pyydettiin mukaan. Tapahtumaan osallistui 450 tutkijaa 51 maasta. Tunnelma oli varsin innostunut, ja oli ajalle tyypillistä, että myös Nokia oli vahvasti mukana.
Konferensseissa käynti oli minulla sinänsä tuttua toimintaa, useita tieteellisiä esityssessioita juoksee rinnakkain, on näyttelyjä ja paneelikeskusteluja, ja välillä rentoudutaan. Tietotekniikka nähtiin Afrikalle tärkeänä sivistyksen ja kehityksen resurssina, enkä voi olla eri mieltä. Kiinnostavaa oli, että mielestäni tunnistin siellä vahvana myös asenteen, jota sanotaan panafrikkalaisuudeksi. Se tarkoittaa, että kaikki afrikkalaiset ovat kavereita keskenään.
