Historian ”uudelleenkirjoittaminen” on maailmassamme pysyvä vitsaus – vai onko se sitä? Tämän ajan kohudiktaattorit, herra Putin ja herra Trump koettavat kilvan vääntää lähihistoriaa mieleisekseen, loppujen lopuksi vain tukemaan omaa egoaan. He haluavat jäädä historiaan suurmiehinä. Ja niin he jäävätkin, mutta ei lainkaan sillä tavoin kuin he kuvittelevat. He pääsevät historian roskatunkiolle Napoleonin, Stalinin, Hitlerin, Pinochetin, Salazarin ja Francon kyseenalaiseen seuraan. Sillä historiaa todella tulkitaan jatkuvasti uudelleen, ja loppujen lopuksi se lienee myös hyvä asia.
Innokkaimmat tulkitsijat eivät välttämättä ole eläneet sitä aikaa, jota he haluavat kuvata. Olen hieman hämmentyneenä lukenut viittauksia ”ahdistavaan Kekkosen aikaan”. Hyvänen aika! Minulle tuo aika oli suurta vapautumisen aikaa, olin juuri jättänyt taakseni koululaitoksen, joka huokui tunkkaista, tekopyhää ja autoritääristä 1950-lukua. Jos haluaisin jotenkin luonnehtia tuota pahamaineista kekkoslaista aikaa, oikea sana saattaisi olla ilo.
Ja tuo ilo purkautui toimintatarmoksi, sillä ikäluokkani heräsi siihen tunteeseen, että kaikki ei ole aivan hyvin. Tajusimme elävämme maailmassa, joka on monella tavalla täynnä vääryyttä. Tuon ajan henkiseen vapautumiseen kuului myös kansainvälistyminen. 1970-luvun nuoriso oli myös interrail-sukupolvi. Emme tyytyneet lukemaan vieraista maista ja niiden kulttuureista, vaan halusimme mennä mukaan, ottaa maailman osaksi omaa elämäämme. Ja halusimme samalla tehdä maailmaa paremmaksi. ”Maailmanparantaja”-sanasta tuli tuohon aikaan myös haukkumanimi, ja sellaisena sitä käytetään edelleen. Älkää välittäkö, ei se ole paha asia.
Vasta ilmestynyt kirja ”Eettisen kaupan edelläkävijä. Juuttiputiikki ja maailmankauppaliike” (Maija Saraste, Rosebud 2025) on tietenkin minulle nostalginen. Uskon, että se on nuoremmille lukijoille myös elämyksellinen aikakone. Se piirtää kuvan ainutlaatuisesta kansanliikkeestä, joka ei halunnut jäädä julistusten ja valistamisen tasolle. Sen sijaan se halusi ryhtyä käytännön tekoihin, tuottaa konkreettisia tuloksia siellä, missä niitä tarvittiin. Tuo liike lähti käyntiin Oulussa, ja se laajeni, kasvoi ja vaikutti 40 vuoden ajan. Aika hämästyttävää.
Suomalainen kehitysmaaliike niveltyy läheisesti laaja-alaisempiin kansainvälisiin aatevirtauksiin. Taloudellisen ja poliittisen kehityksen globaalit epäkohdat olivat kauan olleet tunnettuja. Vuonna 1952 lanseerattiin termi ”kolmas maailma. Se tarkoitti niitä kylmän sodan ajan maita, jotka olivat ”länsi- ja itäblokkien” ulkopuolella. Alettiin myös puhua ”kehitysmaista”. Näitä nimityksiä ei enää käytetä, ja mielummin puhutaankin kehittyvien maiden ongelmista. 1970-luvulla Yhdistyneet kansakunnat alkoi keskustella ”uudesta kansainvälisestä talousjärjestyksestä”, UKTJ. Se tosin jäi julistuksen asteelle, sen toteuttamisesta ei syntynyt sovintoa.
Suomalaisilla kansalaisliikkeillä on pitkät ja kunniakkaat juuret, alkaen 1800-luvulta. Poliittisesti aktiivisella 1970-luvulle tultaessa aatteellisena herättäjinä olivat jo olleet Biafran nälänhätä ja Vietnamin sota. Myös Latinalaisen Amerikan tilanne sai laajaa huomiota. Meillä vaikutti muun muassa poliittista valistusta jakava Tricont-liike, ja jopa kaupallisten kustantajien pamflettikirjallisuus kukoisti. Valtion tasolla lisättiin varoja kehitysapuun. Se herätti myös kritiikkiä, siinä voi aistia vivahduksen kolonialismia. Aikanaan, ja myös nykyään kehitysapuun käytetyt varat pyritään ohjaamaan takaisin avustavan maan teollisuudelle. Lisäksi avustavat maat ovat pyrkineet ja pyrkivät edelleen kasvattamaan poliittista vaikutusvaltaansa kohdemaissa.
Tästä ristiriidasta kehittyi maailmankauppaliikkeen pääperiaate. Ei kehitysapua, vaan tasa-arvoista kumppanuutta ja reilua kauppaa. Tavarantoimittajilta edellytettiin myös ekologista kestävyyttä ja työntekijöistä ja työoloista huolehtimista. Toiminnan sisällöksi tuli suorat yhteydet kohdemaissa toimiviin, pienen mittakaavan tuottajiin, ja toiminnalla oli myös sosiaalisia tavoitteita. Yhdistysten ja kauppojen nimityksissä alettiin vähitellen välttää loukkaavaksi koettua ”kehitysmaa”-sanaa, mielummin puhutaan maailmankaupasta.
Oulun Juuttiputiikki perustettiin vuonna 1978. Sen esikuvina olivat erityisesti hollantilaiset maailmankaupat ja ranskalaislähtöinen Emmaus-liike, joka toimi myös Suomessa. Emmauksen lähtökohta oli kristillinen lähimmäisenrakkaus, yhteiskunnan vähäosaisten auttaminen ja konkreettinen toiminta heidän kanssaan. Juuttiputiikin toiminta alkoi myyjäisillä, ja pian oma kauppa alkoi myydä ulkomaisten tuottajien valmistamaa tavaraa. Toiminta siirtyi materiaalisen avustamisen sijasta konkreettiseen toimintaan kohdemaiden tuottajien kanssa. Kiinteitä suhteita oli Intiaan, Bangladeshiin ja jonkin verran Peruun. Yhteistyöstä tuli säännöllistä ja monipuolista. Juuttiputiikki alkoi toimia myös maahantuojana, joka välitti tavaraa toisille Suomen maailmankaupoille. Eräs menestynyt tuote ja myyntikampanja oli ”jäähyväiset muovikassille”. Tällä ja vastaavalla ruotsinkielisellä tekstillä varustettuja juuttikasseja tilattiin kaikkiaan 110 000 kappaletta.
Osin Juuttiputiikin innoittamana eri puolille Suomea syntyi useita maailmankauppoja, enimmillään niitä oli 41. Juuttiputiikki toimi Oulussa eri aikoina seitsemässä huoneistossa. Juuttiputiikin oma vuotuinen veroton myynti mukaanlukien tukkukauppa ylitti parhaimmillaan 200 000 euroa. Juuttiputiikista tuli nopeasti nuorten kohtauspaikka, ja monille se oli myös ensimmäinen työpaikka. Voi vain ihastella juuttilaisten rohkeutta. Omin päin piti opetella kansainvälisen kaupan säännöt, käytännöt ja byrokratia. Piti opetella tullauksen, kansainvälisen rahdin, viranomaismääräysten, verotuksen ja kirjanpidon kiemurat. Ja se onnistui! Juuttilaiset kävivät myös tarkastusmatkolla tuottajien luona, ja tuottajia vieraili Suomessa. Juuttilaiset osallistuivat aktiivisesti tuotekehitykseen, jotta myyntiin saatiin suomalaisia kiinnostavia tuotteita. Myymälöissä ehti työskennellä satoja ihmisiä, ja toiminnassa mukana olleita lienee ollut tuhatkunta.
Lisää tietoa ja myös runsaasti kuvia tuotteista löytyy edellä mainitusta kirjasta, jonka kauniin taiton ja ulkoasun on suunnitellut graafikko Henna Raitala. Lukekaa ja ihmetelkää.
Kaikella on aikansa, ja niin on myös Juuttiputiikilla, sen myyntitoiminta on päättynyt. Siihen on useita syitä, ja eräs syy on, että reilu kauppa on käsitteenä saanut pysyvän jalansijan kansalaisten tietoisuudessa. Reilu kauppa ei enää ole kummajainen, se on luonollinen asia, ja reiluja tuotteita löytyy markettien hyllyiltä. Jopa Alkosta voi ostaa reiluja viinejä.
Oman aikamme piirteisiin kuuluu kansalaisten kokema taloudellinen ahdinko ja itsekäs kansallinen ajattelu. Tässä valossa Juuttiputiikin tarina on lähes uskomaton. Ja juuri se on eräs syy lukea kirja. Myös toisenlainen todellisuus on ollut mahdollinen, siksi kirja on myös rohkaiseva. Se rohkaisee tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin. Tietenkin ne ovat erilaisia, saamme nähdä, mitä ne ovat.
