Miten määritellä pahuus jollain asiallisella ja neutraalilla tavalla? Ja tarkoitus on nyt väistää itsetään selvät ja sisällöllisesti tyhjät määritelmät. Aloitan nyt ihmisen pahuudesta, sitähän pahuudella yleensä tarkoitetaan. Toki meillä ihmisillä on moraalinen vaisto: osaamme lähes huomaamattamme luokitella jonkun ihmisen tai teon pahaksi. Mutta etsin jotain täsmällisempää - ja sen jälkeen palaan uudelleen tähän moraaliseen vaistoon.
Edellä mainitsemiani itsestään selviä pahuuden määrittelyjä ovat uskontojen ja yhteisöjen kuvaamat pahat asiat ja teot. Ne saattavat tuntua järkeenkäyviltä – tai sitten ei. Uskonnot puhuvat synneistä, sillä tarkoitetaan kirjattujen sääntöjen rikkomuksia. Tämä tuntuu selvältä – olettaen että säännöt ovat riittävän selviä. Mitä ne eivät aina ole. Toki tämä kaikki on älyllisesti varsin latteaa. Mutta syntikäsitykseen liittyy myös myöhemmän teologian kehittelemä syvällinen taso. Synnit nimittäin alettiin jaotella tekosynneiksi ja perisynneiksi. Tekosynnissä rikomme jotain sääntöä. Siihen voi olla erilaisia syitä: vahinko, edun tavoittelu, huolimattomuus tai psykologinen houkutus. Syy on yhdentekevä, teko on joka tapauksessa väärin. Sen sijaan perisynti, toiselta nimeltään kuolemansynti, on taipumus, jota pidämme haitallisena. Esimerkiksi laiskuus. Se voi johtaa tekoon, mutta tärkeintä on tämä: perisynti ei sinänsä ole rangaistava asia. Juuri perisynti on kiinnostava vertauskuva asialle, jota koetan pohtia: miksi olemme pahoja.
Ensin pitäisi saada aikaan sopivan yksinkertainen määritelmä pahalle teolle: se aiheuttaa kärsimystä tai vahinkoa ihmiselle. Myös yhteisöön kohdistuvina tällaiset teot on syytä määritellä pahoiksi. Vastaavasti pahuudeksi luetaan pahojen tekojen esiintyvyys,”prevalenssi”. Mutta tämä ei vielä riitä. Pahan teon pitää olla tahallinen, erehdyksiä ja huolimattomuutta ei voi pitää pahuutena. Toisaalta niin sanottuja ”oheisvahinkoja” voi pitää pahuutena, jos ne tiedostetaan, mutta niistä ei piitata.
Ihmisellä voi olla eri asteisena ilmenevä taipumus pahuuteen. Se on hänen persoonalisuutensa piirre, ilkeys. Jostain syystä perinteinen psykologinen persoonallisuuden tutkimus ei tunne ilkeyttä. Se on outoa: arkipäiväinen ymmärryksemme ja kokemuksemme tunnistaa sen kyllä. Ehkä ilkeys ei ole”puhdas” luonteenpiirre”, vaan pikemminkin mutkikkaampi reaktio. Paha teko on voimakkaasti yhteisöön vaikuttava signaali. Yhteisö voi puuttua siihen, mutta jos pahan teon tekijällä on riittävästi fyysistä voimaa tai sosiaalista tai organisoitua tukea, teon tekijä pystyy uhmaamaan yhteisöä, ja nauttii samalla tekonsa hedelmistä. Paha teko voi tuottaa henkilökohtaista etua, mutta se tuottaa myös sosiaalista pääomaa. Teko on vallan käyttöä, ja ilkeys kuvaa taipumusta ottaa ja käyttää valtaa pahojen tekojen kautta. Se on negatiivinen perustarve, jota tyydyttää huomion saaminen ja ainakin kuviteltu ihailu.
Edellä kuvataan pahuus psykologisena ilmiönä, erään perustarpeen tyydyttämisenä. Mutta siinä ei ole kaikki. Pahuus näyttää olevan ylenpalttista, voiko yksilön tarve eli ilkeys todella selittää sen? Ilmeisesti ei. Eräs pahuuden piirre on, että se on sosiaalista ja tarttuvaa. Koska pahat teot ovat paheksuttuja ja rangaistavia, niitä on raskasta tehdä. Mutta yhdessä ihmiset saavat voimaa toisistaan. Sota on tästä ääriesimerkki. Sodassa noudatetaan poikkeusnormeja, muutenhan ne eivät olisi edes mahdollisia. Sodan aikana nähdään kaikki pahuuden muodot: tavallisten sotilaiden sekä norminmukaiset että spontaanit pahat teot, ja komentoketjujen eri tasoilla harjoitettu pahuus, joka ylittää moninkertaisesti sen, mihin rivisotilaat tai siviilit pystyvät.
Alussa mainitsin, että ihmisillä on vaistomainen moraalinen vaisto tunnistaa pahuus, on kyseessä sitten toisten ihmisten käytös, tai omin tekojen ja halujen analysointi. Asia on kuitenkin monimutkaisempi, meillä on myös erilaisia keinoja kiertää tai ohittaa omien pahojen tekojen tai aikomusten aiheuttama henkinen epämukavuus. Toki edelleen tiedämme, että ne ovat pahoja, mutta tällaisen tietoisuuden voi ohittaa, jotenkin pahuuden voi niin sanotusti ”oikeuttaa”. Todettiin jo, että sosiaalisuus laimentaa omantuntomme. Kun pahuus on yleistä, siitä on vaikea kieltäytyä – tai emme edes huomaan sitä. Eräs keino pahuuden ohittamiseksi on käyttää sopivaa välinettä. Tunnettu esimerkki: ihmisen tappaminen paljain käsin on epämiellyttävää, teräaseella se on helpompaa, ampumalla vielä helpompaa. Ja kauko-ohjatulla aseella tai droonilla tehty tappo ei enää tunnu miltään. Pommikoneen lentäjät eivät koe olevansa halveksittavia joukkomurhaajia – mitä he tietenkin ovat.
Pahuus näyttää aina liittyvän valtaan. Jo yksilötasolla nähdään, että pahoilla teoilla tai niiden uhalla luodaan ja ylläpidetään valta-asemaa kanssaihmisiin nähden. Kovin tunnettu asetelma on pahuus avioliitossa: pahoilla teoilla saatetaan yrittää ehkä muokata suhdetta paremmaksi, tai ainakin pahantekijän oman mielen mukaisesti. Itsestään selvää on, että objektiivisesti ottaen avioliitto ei siitä koskaan parane. Toisaalta avioliitto on näyttämö, joka havainnollistaa pahuuden psykologisia motiiveja. Puolison huono kohtelu on ilmeisen järjetöntä avioliiton kannalta, mutta se näyttää tuottavan jonkinlaista syvää tyydytystä. En nyt mene syvemmälle tähän psykologiseen näkökulmaan, kunhan vain muistutan, että se on aina pahuudessa mukana.
Pahuuden rinnakkaiskäsite on julmuus. En osaa antaa sen tarkempaa määritelmä, jollain lailla se on pahuuden korostamista, kärsimystä halutaan aiheuttaa yli sen määrän, joka riittäisi alkuperäisen tarkoituksen toteuttamiseen. Sotapäälliköt ja hallitsijat soveltavat sitä tietoisesti ja systemaattisesti. Kahdestakin syystä. Ensinnä vallankäytön kohteet halutaan pelotella passiivisiksi ja siis helpommiksi hallita. Ja toiseksi, se sitouttaa pahuuden toteuttajat. Jos he käyttäytyvät riittävän huonosti, he eivät voi vaihtaa puolta eivätkä hylätä valtuuttajaansa. Kuten pahuus, myös julmuus toimii kaikilla yhteisöjen tasolla. Avioliitossa julmuus helpottaa näennäisesti suhteen hallintaa. Kuvitellaan, että julmasti kohdeltu osapuoli alistuu ja käyttäytyy säyseästi.
Tehoaako julmuus? Johtaako vaikka oikeudenkäytön julmuus rikollisuutena mitatun pahuuden muodon vähenemiseen? Monet uskovat näin, mutta esimerkit historiasta eivät vahvista uskomusta. Asia on suorastaa päin vastoin. Eräs esimerkki on eurooppalaisen oikeuskäytännön murros. Perinteinen kansanoikeus pyrki rikosten seurausten lievennykseen ja hyvittämiseen. 1600-luvulla oikeuden perustaksi otettiin ns. Mooseksen laki. Se merkitsi rangaistusten kovenemista, julmuudesta tuli käytäntö. Tällaisen pahuuden motiivi oli uskonnillis-ideologinen. Sen seurauksena koko yhteiskunta raaistui. Rangaistuksen pelko ei näyttänytkään toimivan pelotteena. Toinen ja hyvin dokumentoitu esimerkki on 1900-luvun pohjoismainen liberaali kriminologia, joka vähensi selvästi rikollisuutta.
Pahuuden motiivit eivät ole vain psykologisia ja pragmaattisia. Pahuus ei ehkä ole sittenkään ihmiselle täysin luonnollista ja helppoa, koska se on ristiriidassa sekä terveen järjen että vaistomaisten moraalitunteiden kansa. Siksi paha ihminen tarvitsee perusteluja, sekä itselleen että apureidensa yllyttämiseksi. Ja se tärkein motiivi on uskonnollis-ideologinen. Se on vahva motiivi, joka ei näytä tuntevan mitään rajoja, koska siinä ei tähdätä mihinkään konkreettiseen. Pahimmat asiat maailmassa on tehty ideologian ja uskonnon (oikeastaan saa asia) nimissä. En edes perustele, kaikki tietävät tämän.
Edellä todettiin, että pahuus on aina tahallista. Tarkkaan ottaen, se saattaa olla kuitenkin myös väistämätöntä. Voidaan puhua funktionaalisesta pahuudesta. Pahuuteen ajaudutaan, kun sitä koetetaan välttää. Yksinkertaisimmillaan se näkyy armeijassa: sotilas ei koe tekevänsä pahoja tekoja, hän koettaa välttää jonkun suuremman pahan.
Tällaiseen pahuuden lajiin liittyy niin sanottu seurausetiikka: paha teko on väistämätön koska sen vaihtoehtona voisi seurata enemmän pahaa. Tietysti siinä on eräänlaista logiikkaa, mutta voiko eri vaihtoehtojen haittoja todella verrata, ja saako niitä edes verrata? Niin sanottu vangin ongelma saattaa valaista asiaa. Kaksi rikollista jää kiinni, ja heitä kuulustellaan erikseen. Kummallekin kerrotaan, että jos hän ilmiantaa, kumppaninsa, hän saa lievän rangaistuksen, ja rikostoveri maksimirangaistuksen. Tällaisessa tilanteessa molemmat vangit vääjäämättä ilmiantavat toisensa. Vaikka loogisesti paras tulos olisi pidättyä ilmiannosta, olivatpa muut ehdot mitä tahansa.
Vangin ongelma tiivistyy ydinaseiden kehittämisessä. Järkevät ja usein myös korkean moraaliset fyysikot kehittivät aseen siinä pelossa, että muuten vihollinen eli natsi-Saksa kehittäisi sen. Myöhemmin pelättiin, että Neuvostoliitto kehittäisi ydinpommin, tosin useimmat fyysikot ymmärsivät, että niin kävisi joka tapauksessa. Onko ensiksi ehtimisessä erityinen etu? Ehkä siihen ei uskottu, tosin ensimmäistä kehittäjää kohtaa ankarampi moraalinen tuomio. Ydinaseen käyttäminen on äärimääisen paha teko, mutta eikö sen mahdollistaminen ole sitä myös?
Kun ase oli valmis, ristiriitaisen loogisen asetelman tilaan astui julmuuden logiikka. Asetta oli ehdottomasti käytettävä. Paitsi vihollisten alistumisen varmistaminen, tarjolla oli ainutlaatuinen ihmiskoe, joka auttaisi entistä suuremman pahuuden suunnittelussa. Joskus kuulee arvion, että pommia ei haluttu pudottaa Tokioon jostain ”inhimillisestä” syystä. Näin ei ole, vaan ongelma oli, että Tokio oli jo lähes täysin tuhottu palopommeilla. Siksi pommi haluttiin pudottaa johonkin ehjänä säilyneeseen kohteeseen.
Miten tässä pahuuden mutkikkaassa labyrintissä voisi järkevästi suunnistaa? Yksinkertainen neuvo on: kieltäytymällä pahuudesta. Sillä on yleensä hintansa, mutta saman neuvon mukaan tuo hinta on koetettava maksaa, jos suinkin mahdollista. Ja tässä viimeistään pitää mainita kyynikot. Koulukuntahan tunnettiin jo Antiikin kreikassa. Kyynikko voi kokea vastustavansa pahuutta, mutta aivan selvästi kyynikot näyttävät kritisoivan pahasta kieltäytymistä. Koska se joko on turhaa, tai se johtaa juuri siihen pahaan jota kieltäytyjä koettaa välttää. Tai erityisen paheksuttavaa on, jos pahasta kieltäytyjällä on itselkäs sivumotiivi. Entä sitten? Joten: ovatko kyynikot sitten pahoja vai hyviä? Tässä vaiheessa lukijalle pitäisi jo olla selvää, että hyvän ja pahan kysymykset ovat erittäin monimutkaisia, ja yleensä niihin ei voi soveltaa logiikan lakeja.
Vihoviimeinen esimerkki. Kun natsi-Saksa oli hävinnyt sodan. Hitler antoi käskyn, että Ranskasta vetäytyvän armeijan piti tuhota Pariisi. Vastuussa ollut kenraali kieltäytyi tottelemasta. Hän kieltäytyi pahasta, ja sehän on hyvä. Mutta nyt kyynikko korottaa äänensä ja sanoo, että kenraali halusi vain säästää joukkojaan. Kaupungin tuhoaminen olisi hidastanut vetäytymistä, ja siten aiheuttanut sekä välittömiä että välillisiä miehistötappioita. Kyynikon mielestä väärä motiivi mitätöi hyvän teon. Niinkö todella? En usko.
Yllytän kieltäytymään pahasta myös, vaikka motiivi olisi epäselvä. Suosittelen myös hyvyyden puolustamiseksi lyhyitä ja yksinkertaisia perusteluja, pitkät päättelyketjut eivät lopu koskaan. Meillä on synnynnäinen hyvän ja pahan taju. Luontaista logiikan tajua meillä kuitenkaan ei ole.
Pahuus on syvästi inhimillistä. Eläimet eivät ole pahoja eivätkä hyviä. Niiden taipumukset ovat syntyneet evoluutiossa menestymisen tarpeisiin. Ihmisillä on kuitenkin historiallinen perinne luokitella eläimet tai niiden taipumukset hyviksi tai pahoiksi. Pedot siis ovat pahoja, tai jopa julmia. Käytämme julma-sanaa, kun ne toimivat tehokkaasti ja määrätietoisesti. Esimerkkejä löytyy. Laumaeläimet eivät välttämättä suojele heikkoja tai sairaita yksilöitä. Kissaeläimet kiduttavat saalistaan. Karhut ja leijonat yrittävät surmata ylivuotiset pennut, joilla on toinen isä. Loiset elävät isäntiensä kustannuksella, ja jopa näännyttävät lopulta isännän.
Eläimillä tämä kaikki on tarkoituksenmukaista toimintaa. Ihmisen pahuuden muodot välittyvät kulttuurin kautta. Pahuus on kulttuurituote. Hyvä muistaa, vaikka kulttuuria toki arvostamme yli kaiken.
