Uskomaton ufolaatikko, uskomaton elämä

Kuuntelin radiosta Kalevi Ahon konserton thereminille ja orkesterille ”kahdeksan vuodenaikaa”. Mielenkiintoinen elämys. Theremin istui hienosti Ahon taitettuun modernismiin. Sitä soitettiin paljon keskirekisterissä, ja thereminvirtuoosin Carolina Eyckin soitto oli vaivatonta ja ilmavaa. Se taipui jopa nopeisiin juoksutuksiin. Hän tuntui välttelevän soittimelle tyypillisiä glissandoja, joita oikeastaan jopa kaipasin. Ylimääräisenä hän soitti oman improvisaationsa, jota olisin kuunnellut pidempääkin. Eyck soittaa thereminillään myös jazzia oman yhtyeensä kanssa.

Theremin on elektronisena soittimena omaa luokkaansa, ja on sen ylivoimaisesti onnistunein edustaja. Soittaminen perustuu sähkökenttiin, soittaja soittaa sitä koskematta siihen lainkaan, liikuttelemalla käsiään kahden antennin lähellä. Soitin on teknisesti aika vaikea – jos tuollaista nyt voi mistään soittimesta sanoa – ja sitä kuulee harvoin. Mitään valmiita asteikkoja soittimessa ei ole, soittaja joutuu turvaamaan vain sävelkorvaansa. Helpotusta tuo kuitenkin sen monofonisuus – se tuottaa vain yhden äänen kerrallaan.

Thereminin ääni on ainutlaatuinen, ujeltava ja eteerinen. Niinpä sitä on käytetty science fiction- ja kauhuelokuvissa. Suuri yleisö saattaa kuitenkin muistaa sen parhaiten Beach Boys- hitistä ”Good vibration”. Thereminiä soitettiin paljon myös klassisissa konserteissa heti sen keksimisen jälkeen 1930- luvulla. Nykyisin se on harvinainen, joten jokainen konsertti on juhlan arvoinen. Mutta ehkä tilanne muuttuu. Soitin kun on tekniseltä rakenteeltaan aika yksinkertainen, ja sellaisen voi ostaa verkkokaupasta noin 500 eurolla.

Jos on soitin ihmeellinen, vielä ihmeellisempi oli sen keksijän venäläisen Leon Thereminin (alkujaan Thermen) elämä. Theremin tuo mieleen Edisonin tai suomalaisen Eric Tigerstedtin. Hän syntyi Pietarissa vuonna 1896, ja tarinan mukaan innostui elektroniikasta 7-vuotiaana. Jo teini-iässä hän kokeili optiikan ja suurtaajuustekniikan aloilla, hän mm rakensi miljoonan voltin Tesla-laitteiston. Tietenkin hänellä oli jo oma laboratorio. Maailmansota ja Venäjän sisällissota katkaisivat hetkeksi työn, mutta Theremin selvisi niistä ehjin nahoin, ja suoritti sotilasradioteknikon tutkinnon.

Sodan jälkeen Theremin työskenteli mm. Pietarin maineikkaassa Joffe- instituutissa. Hän keksi radioaaltoihin perustuvan varashälyttimen (nykyisen RFID tekniikan edelläkävijän), demonstroi pyöriviin peileihin perustuvan television, ja keksi televisiokuvan juovien lomituksen – se on edelleen käytössä analogisissa TV-järjestelmissä. Suurtaajuustekniikan sivutuotteena syntyi sitten vuonna 1920 tuo maineikas soitin. Theremin alkoi harjoitella uutterasti, ja esiintyi jo samana vuonna konsertissa.

Vuonna 1927 Theremin muutti vaimoineen Yhdysvaltoihin, ja jo seuraavana vuonna hän esiintyi konsertissa New Yorkin filharmonikkojen kanssa. Siitä alkoi theremin-soitinten voittokulku. Thererminin ystäväpiiriin kuului taiteilijoita ja tiedemiehiä, mm Albert Einstein. Mutta vuonna 1938 Theremin katosi salaperäisesti. Huhuttiin että hänet oli kaapattu Neuvostoliittoon. Tosiasiassa Theremin muutti sinne vapaaehtoisesti paetakseen katastrofaalisia taloudellisia ongelmiaan.

Neuvostoliitossa ei mennyt kovin hyvin. Theremin vangittiin, ja joutui leireille mm. Kolyman kultakaivokseen. Hänen teloituksestaan kiersi huhuja – mutta itse asiassa pian hän joutui Solženitsynin kuvaamaan helvetin ensimmäiseen piiriin. Hän työskenteli Gulagin salaisessa laboratoriossa, työtovereinaan mm rakettiasiantuntija Koroljev ja lentokoneinsinööri Tupolev. Theremin kehitteli fantastisia salakuuntelulaitteita, joista yksi oli toiminnassa USA:n lähetystössä seitsemän vuoden ajan. Vuonna 1947 Theremin vapautettiin, ja hänet rehabiloitiin vuonna 1956. Seuraavana vuonna vankitoveri Koroljevin suunnittelema raketti vei Sputnik-satelliitin avaruuteen.

Theremin jatkoi työtään rakkaan harrastuksensa elektronisen musiikin parissa. Hän mm työskenteli yhteistyössä Moskovan konservatorion kanssa, kunnes konservatorio kauhistuneena vetäytyi tästä liian avantgardistisesta puuhailusta. Elämänsä lopulla Theremin alkoi matkustella ulkomailla ja antoi myös soittoesityksiä. Hän kuoli Moskovassa vuonna 1993, 97-vuotiaana. Vielä samana vuonna hän oli soittanut thereminiä Haagissa.

Leon Thereminin saavutukset musiikin alalla eivät loppuneet theremin-soittimeen. Ne syntyivät 1930-luvulla. Kuten therpsitone, laite joka muutti tanssijoiden liikkeitä musiikiksi. Edelleen syntyi harvinainen koskettimin varustettu theremin-soitin. Theremin-sellossa ei ollut lainkaan kieliä. Ja rhytmicon oli maailman ensimmäinen täysin elektroninen rumpukone.

Ehkäpä Theremin vaikutti vahvasti myös kevyeen musiikkiin. Robert Moog innostui theremin-soittimista jo vuonna 1948, ja ryhtyi kehittämään ja myymään niitä. Hän tuotti levyn ”The art of the theremin” vuonna 1987. Ehkäpä siitä syntyi edelleen jatkuva theremin- renessanssi. Ilmeisesti Moogin theremin-harrastuksen pohjalta syntyi elektroninen Moog-syntetisaattori. Laite murtautui suuren yleisön tietoisuuteen, kun Wendy Carlos levytti sen avulla kuuluisan LP- levyn ”Switched-on Bach”.

Uljas Pulkkis ja moderni orkesterimusiikki

Katsoin Ylen Areenasta (koska konsertin missasin) Uljas Pulkkiksen pianokonserton, ja se sai ajatukset liikkeelle. Sinfoniaorkesteri on merkillinen laitos. Se kehittyi nykyiseen loistoonsa romantiikan kaudella, 1800 luvulla. Se on valtava koneisto, noin satamiehinen soittokunta, jonka kokoonpano ja soittimet ovat varsin vakiintuneet, pääosissa 1700-luvulta periytyvä jousisto, sekä joukko pillejä ja torvia, joiden tausta on turkkilaisessa janitsaarimusiikissa. Se on kulttuuria isolla koo - kirjaimella. Jokaisella hiukankin suuremmalla ja itseään sivistyneenä pitävällä kaupungilla pitää sellainen olla - ja samoin tuon orkesterin arvoinen soittopaikka.

Ja tuolle orkesterille sävelletään edelleen myös ns modernia musiikkia. Joskus sanotaan myös "modernia klassista musiikkia". Tämä käsite on jo lähes järjetön, sivistystermillä oxymoron. Koska samalla pitää ottaa käyttöön tuo kummallinen jako kevyen ja "klassisen" musiikin välillä. Siis suurin osa aikamme musiikkia ei ole modernia musiikkia, sanan ankarassa mielessä. Niin sanottu moderni projekti on tehnyt selvää jälkeä musiikista ihmiskunnan vanhana perinteenä: kuunneltavana, nautittavana ja tanssittavana. Se eteni atonaalisuuden ja dodekafonian, sarjallisuuden ja elektronisen vaiheen kautta puhtaaksi taideobjektiksi, jota ei enää oikeastaan ole.

Niinpä mielestäni se kulttuurin kaanonista pois potkittu kevyt musiikki tarjoaakin kaiken hötön ohella kaikkein mielikuvituksellisinta, luovinta ja kiinnostavina musiikkia. Mutta "modernia orkesterimusiikkia" tehdään myös, ja sekin voi olla kiinnostavaa. Jotta se ylipäänsä voisi olla kuulijalle siedettävää, säveltäjät ovat luopuneet pakosta palvella modernin edistyksen vaatimuksia: muodon karuutta ja tunteista vieraannuttamista. Monia sen edustajia sanotaankin "uusklassikoiksi" tai "uusromantikoiksi".

Joten myös moderni orkesterimusiikki voi olla kiinnostavaa ja nautittavaa. Kehotan kuuntelemaan sitä ennakkoluulottomasti. Minusta tuli Uljas Pulkkiksen fani seuraavasti. Huoneessani oli auki vanha huono matkaradio, viritettynä ykköskanavalle. Yllättäen sieltä alkoi kuulua jotain aivan käsittämätöntä, vaikeasti määriteltävää ja äärettömän kiehtovaa, jonkinlaista kihinää. Se oli Uljas Pulkkiksen viulukonsertto.

Siitä pitäen olen bongannut Pulkkiksen teoksia. Alussa mainittu pianokonsertto oli jäntevä, hyvin kuunneltava ja kauniisti rakentuva yksiosainen teos, joka piti pihdeissään alusta loppuun, hiukan siinä oli samaa tunnetta kun suuressa suosikissani, Ravelin G-duuripianokonsertossa. Muitakin Pulkkiksen teoksia olen kuullut. Mutta huonosta radiosta kuunneltu viulukonsertto on edelleen aivan ylittämätön.

Pulkkis ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kosketukseni tällaiseen musiikkiin. Vanha suosikkini on Kalevi Aho, vaikka hänen hyönteisoopperansa olikin minusta liian pitkä. Erityisen paljon pidän Einojuhani Rautavaaran musiikista. Suosittelen lämpimästi Cantus Arcticusta, orkesterisarjaa Pelimannit, ja Angel of Dusk kontrabassokonserttoa. Arvo Pärt on loistava, ja ensitutustumiseen suosittelen hypnoottista "Bell" - teosta. Magnus Lindberg tekee vaikutuksen, ja jättää mukavan sekavan olon: kuuntelukokemus on vaikuttava, mutta oliko se nautittava?

Yksi asia jää vaivaamaan. Jättääkö oma aikamme mitään pysyvää jälkeä, uudistuuko sinfoniaorkesteri, vai onko se väline historiallisen musiikin autenttiseen esittämiseen.

Muutaman vuoden takaisessa radiohaastattelussa Uljas Pulkkis totesi harrastavansa äärimmäisen marginaalista, lähes kuollutta kulttuurin lajia. Useimpia moderneja orkesteriteoksia kun esitetään vain kerran, osaa ei koskaan. Aika tiukka näkemys, enkä haluaisi uskoa asian olevan näin. Mutta minkälainen uusi esitysperinne ja koneisto toisi mukaan myös aikamme "kevyen musiikin" älylliset aarteet. Loistavat sähköiset soittimet, itkevät sähkökitarat, hienot miksaukset, jotka rikkovat esittämisen rajoja, rytmiikan, maailmanmusiikkiperinnön ja kaikki uudet tyylit ja kertaustyylit viimeisen sadan vuoden aikana, improvisaation, tanssiin. Voiko näitä sulattaa uudeksi konseptiksi uudistuvan modernin ajattelun hengessä? Vai jääkö nautittavaksemme valtava, kirjava palapeli?