Ruotsin ja muiden sodat

Ehkä ajattelemme, että sotien syyt ovat hyvin mutkikkaita. Ja ehkä tuo kuvitelma juontuu ensimmäisestä maailmansodasta, jota on mietitty todella paljon. Vaikka tuota sotaa kunka miettisi, ja vaikka koettaisi palauttaa mieliin elokuvia tai vaikka historian oppikirjoja, sota tuntuu täysin järjettömältä. Ja se suurin järjettömyys on tässä: kaikki tuntuivat haluavan sitä, suorastaan luonnonvoimaisesti. Erityisen hämmentävää on, että tavalliset ihmiset ja varsinkin taiteilijat ja muu sivistyneistö intoilivat sodasta. Osa oli lähes epätoivoisia, sotahan saattaisi ehtiä päättyä ennen kuin he ehtisivät värväytyä.

Thomas Mann kirjoitti "Taikavuori" -romaaninsa lopussa, kuinka sodan sytyttyä tuberkuloosiparantolan potilaat unohtivat tautinsa ja kiirehtivät värväytymään. He kaipasivat yksitoikkoiseen potilaselämäänsä jotain vaihtelua, eli todellista merkitystä. 

Ei se ihan niin sujunut. Toisin kuin älymystö kuvitteli, sota ei ollutkaan nopeasti ohi menevä, ylevöittävä ja kansojen moraalia rakentava elämys. Siitä tulikin vuosia kestänyt verinen teurastus, jossa tapettiin 8,5 miljoonaa ihmistä. Ja huomattava osa oli juuri noita nuoria ja malttamattomia sotaintoilijoita. 

Voisi kuvitella, että sodasta olisi nyt saatu jokin opetus. Olihan ensimmäinen maailmansota juuri se sota, jonka piti lopettaa kaikki sodat. Mutta aivan toisin kävi. Vain parikymmentä vuotta, ja oltiin jo valmiita seuraavaan suureen sotaan. Ja nyt olikin opittu sen verran, että sotaa käytiin entistä ammatillisemmin ja tehokkaammin. Ilmeisesti sodan tarkoitus, jos sellaista ylipäätään pystyy kuvittelemaan, on tappaa ihmisiä. Ja jos sotaa ajattelee liiketoimintana, kustannustehokkainta on tappaa siviilejä. Niinpä sodassa tapetuista noin 62 miljoonasta ihmisestä 37 miljoonaa oli siviileitä. Ja sama trendi voimistui äärimmäisen kustannustehokkaissa Korean ja Vietnamin sodissa, kummassakin kuoli miljoonia. 

Toisesta maailmansodasta on joskus syytetty hulluja diktaattoreita, ennen kaikkea turhautunutta taideopiskelijaa Hitleriä. Vaikka hääräsi siellä myös Franco ja Mussolini. Ja pappisseminaarin kasvatti Stalin, joka tosin ensin luettiin ”hyviksiin”. Ja joka oikeastaan keskittyi oman kansansa murhaamiseen, ei hän siihen edes olisi sotaa tarvinnut. Ja seuraavissa sodissa, Koreassa ja Vietnamissa ei hullu diktaattori edes näyttäytynyt, vaan Yhdysvaltojen presidentit. 

Jotenkin hullujen diktaattorien teoria on turhan yksioikoinen – ja sitä paitsi, miksi ihmeessä kansat ylipäätään sietävät hulluja diktaattoreja? Se on oma lukunsa, enkä ruodi sitä nyt.

Jonkinlaisia vihjeitä paremmasta selityksestä sain, kun luin Tatu Vaaskiven vaikuttavan romaanin ”Loistava Armfelt”. Sen päähenkilö on suomalainen kreivi Kustaa Mauri Armfelt (1757-1814). Kirja johdattaa kuninkaiden ja vallasta ja sotilasurasta haaveilevien aatelisten maailmaan. Armfeltin elämä oli lähes uskomaton sekoitus juonitteluja ja sattumuksia. Kaoottisen poliittisen aikakauden voimanlähteenä oli aateliston yleinen tyytymättömyys asemaansa ja kuningas Kustaa III:n ja Kustaa IV:n sotapolitiikkaan.

Armfelt itse oli mukana useammassakin salaliitossa. Hän, ja useat muut aateliset pyrkivät myös irrottamaan Suomen alueen Ruotsista, mahdollisti liittämällä sen Venäjään. Aatelisten motiivina oli eräänlainen urasuunnittelu: Kustaiden hallitsemassa Ruotsissa ei näyttänyt olevan riittävän kunniakkaita mahdollisuuksia. Armfelt itse saavutti lopulta merkittävän aseman Aleksanteri I:n kenraaliadjutanttina Pietarissa. Ja Venäjän vallattua Suomen vuonna 1809 hänen kanssajuonittelijansa Yrjö Maunu Sprengtporten oli mm Suomen ensimmäinen kenraalikuvernööri.

Pelkästään Armfeltin elämän aikana Ruotsissa ehdittiin suunnitella ja käydä useitakin sotia. Pengoin hieman asiaa, ja sain selville, että viikinkiajan jälkeen Ruotsi kävi noin 150 sotaa. Luku on uskomaton, tosin ei tietenkään aivan tarkka. Ei ole aivan selvää, mikä tapahtuma luetaan sodaksi. Onhan mukana esimerkiksi kaksi ristiretkeä Suomeen, joista ei paljoa tiedetä.
Joka tapauksessa Ruotsi näyttää olleen Euroopan sotaisimpia ja aggressiivisimpia maita, jonkinlaisena huipentumana äärimmäisen kauhea 30-vuotinen sota. Hieman ironisesti, Suomen menetyksen jälkeen Ruotsi alkoi vähitellen kehitellä itselleen rauhankyyhkyn roolia. 

Vaaskiven kirja kuvaa mielestäni aika osuvasti sitä, miten sodat syntyvät. Kuninkaan tehtävä on käydä sotia, ja jos kuningas ei siinä onnistu, häneen ollaan tyytymättömiä. Mutta eihän hän siinä yksin toimi, vaan avuksi tarvitaan melkoinen lauma hännystelijöitä ja pyrkyreitä, jotka tietenkin ajavat omaa asiaansa.

Joten toistan: kuninkaiden tehtävä on käydä sotia, mutta he tarvitsevat apulaisia, jotka luulevat tavalla tai toisella hyötyvänsä. Tämä on vaarallinen meemi. Mutta pitääkö se edelleen paikkansa? Nykyajan vaarallisia kuninkaita ovat ennen kaikkea herrat Putin ja Trump. Entä mikä on demokratian ja sodan suhde?

Entä jos logiikka, psykologia tai valtiotiede (mitä se muuten on) eivät riitä, löytyykö sodille selitystä systeemiteoriasta? Lukija varmaan arvaa, että syiden ketju on monimutkainen. Ehkä emme osaa edes kirjoittaa tarvittavia yhtälöitä, kuten Markovin verkkoja. Ja jos osaamme, emme ehkä osaisi ratkaista niitä. Ratkaiseminen on yleensä kertaluokkaa vaikeampaa kuin ongelman kuvaus.

Taikavuori ja muut taianomaiset kirjat

Radiossa esitettiin juuri dramatisoitua kuunnelmaa Thomas Mannin Taikavuori- romaanin mukaan. Se palautti elävänä mieleeni tuon kirjan, jonka olin lukenut varmaan kymmenkunta vuotta aiemmin. Tuo kirja onkin ihmeellinen, suorastaan taikuutta. Asiaa kannattaa pohtia tarkemmin. 

Alkuteos Der Zauberberg on ilmestynyt vuonna 1924. Se on noin 700- sivuinen tiiliskivi, siis oikein kunnon klassinen romaani ulkonäköä myöten. Taikavuori vie lukijan 1900- luvun alun Eurooppaan ja joutilaiden varakkaiden ihmisten maailmaan. Maailmaan, joka on sekä outo että tuttu. Kirja on tarkka ajankuva ensimmäistä maailmansotaa edeltävästä Euroopasta, mutta se ei kerro niin sanotuista tavallisista ihmisistä, vaan sivistyneistöstä. Tuo maailma ei ole kuitenkaan suljettu. Se on tiedon ja aatevirtausten maailmaa suodattuneena joutilaan, mutta ei kuitenkaan välinpitämättömän eikä missään mielessä tyhmän ihmisjoukon tajunnan kautta. Siksi se valottaa ainutlaatuisella tavalla eurooppalaista ja länsimaista kulttuuriperintöä. 

Mistä kirjassa on kysymys? Päähenkilö on nuori mies, Hans Castorp, joka matkustaa Alpeille keuhkotautiparantolaan tapaamaan hoidossa olevaa serkkuaan Joachimia. Tuberkuloosi on osa meidänkin lähihistoriaamme. Ennen antibioottien ja rokotusten keksimistä tauti oli sangen yleinen. Sen aiheuttava bakteeri on hidaskasvuinen, siksi tauti on pitkäaikainen ja taudinkuvat hyvinkin erilaisia. Köyhyyden heikentämiä ihmisiä tauti niitti hyvinkin tehokkaasti. Rikkaat sinnittelivät vuosikymmeniä ja vierailivat tiheään parantoloissa. Myös suomalainen kulttuurihistoria on tautien merkitsemää, tuberkuloosi ja syfilis myllersivät taiteilijoiden elämänkohtaloita. 

Thomas Mann tunsi aiheensa omakohtaisesti, sillä hänen vaimonsa oli alppiparantolassa hoidossa vuonna 1912. Kirjasta piti tulla pienoisromaani, mutta maailmansota keskeytti kirjoittamisen, ja antoi aiheelle kokonaan uuden merkityksen. Mann kirjoitti kirjan uudelleen, ja laajensi sen suurromaaniksi, samalla siitä tuli maailmankirjallisuutta.

Hans Castorpin piti oleskella parantolan vieraana kolme viikkoa. Hän käy puoliksi huvikseen lääkärintarkastuksessa, ja hänenkin keuhkoistaan löytyy sairauden merkkejä. Nykylukija löytää ironisen viittauksen yksityisen sairaanhoidon toimintatapoihin. Joka tapauksessa sairaalan ilmapiiri on jo lumonnut Castorpin, ja niinpä hän heittäytyy täysillä näyttelemään potilaan roolia. Oleskelu venyy lopulta seitsemän vuoden pituiseksi. 

Parantola on monella tavalla suljettu yhteisö, vaikka sen asukkaiden vankeus onkin vapaaehtoista. Parantola on Mannille laboratorio, jossa eristetyissä ja kontrolloiduissa oloissa tutkitaan eurooppalaista sielua. Potilaiden joutilaisuus aiheuttaa pitkästymistä, ja heille tarjotaan rituaalisten ruokailuhetkien ohessa ulkoilua ja erilaisia kulttuuriesityksiä. Mutta kirjan viehätys onkin keskusteluissa. Luonnollinen aihe on tietenkin sairaudet, hoidot ja ihmisruumiin salaisuudet eri ilmenemismuodoissaan. Suhde lääkäreihin on myös läheinen, sillä lääkärit ja potilaat ovat parantolassa samaa ylempää yhteiskuntaluokkaa. Keskustelujen aiheet käsittelevät kaikkia niin sanottuja yleviä aiheita: aatteita filosofiaa, uskontoa politiikkaa, tiedettä, taidetta. Tapahtuu myös pieniä draamoja, myrskyjä vesilasissa. Potilaita kuolee, ja yksi tekee itsemurhan.

Voisin kärjistää hieman kirjan viehätyksen syitä. Turhankin monessa kirjassa kerronta on eräänlaista täytettä, jonka tehtävänä on kuljettaa lukijaa joko juonenkäänteiden läpi tai henkilöiden elämäntarinan läpi etapista toiseen. Taikavuoren teksti ei ole täytettä, vaan jokainen keskustelu tai Hans Castorpin mielenliikkeiden kuvaus kertoo mielenkiintoisia asioita. Tällä tavalla Taikavuori testaa lukijansa. Jos lukijalla ei ole laajaa sivistystaustaa tai muusta syystä hän ei ole yhtä kiinnostunut näistä aiheista kuin Mann ja hänen henkilönsä, lukukokemuksesta voi monelle tulla raskas tai jopa mahdoton. 

Kirjan loppu on huikea, ja se kääntää kerralla ympäri koko romaanin. Asettaa sen aivan uuteen ja armottomaan perspektiiviin. Syttyy sota, ja siinä samassa sairaat ja kuvitellusti sairaat kuin ihmeen kaupalla parantuvat ja löytävät elämälleen tarkoituksen. Juuri sitä tarkoitusta he ovat kaivanneet pakotetussa ja joutilaassa elämässään. He lähtevät sairaalasta kiiruhtaakseen kohti typerää ja mieletöntä sotaa. Jossa seniilit kenraalit marssittavat yhä uusia anonyymeihin harmaisiin mantteleihin puettuja pataljoonia konekiväärien eteen tai uppoamaan liejuisiin juoksuhautoihin, ja missä hullut tiedemiehet kokeilevat heihin uusimpia sotakoneitaan ja myrkkyjään. Ja ironiaa lisää kun tiedämme sen mitä Mann ei kirjaa kirjoittaessaan tiennyt: yksi kerta ei Euroopalle edes riittänyt. Tapaamme Hans Castorpin viimeistä kertaa, kun hän horjuu luotien viuhuessa ja kranaatinkuoppia väistellen kivääri kourassaan kohti Euroopan suurta tulevaisuutta.

Klassikkokirja Taikavuori on viehättävä, jos lukija haluaa osallistua suurien aatteiden ja ajatusten pohdintaan. Tällaiselle kirjalle on ominaista suuri sivumäärä ja sen juonen ja tapahtumien näennäinen niukkuus. Se lumoaa lukijansa, mutta ei kaikkia, sillä kirjojen lukijatkin ovat erilaisia. Luin juuri toisen Mannin kirjan: Huijari Felix Krullin tunnustukset (1954). Sekin lumosi minut, mutta varoitus mahdolliselle lukijalle: kirja katkeaa kesken. Siinä Krull lähtee maailmanympärimatkalle osallistuakseen ystävänsä pyynnöstä tehtävään huijaukseen, mutta juuttuukin Lissaboniin, aivan kuten Hans Castorp juuttuu keuhkotautiparantolaan. 

On kiinnostavaa verrata kuunnelmasovitusta toiseen radio-ohjelmaan: Marcel Proustin kirjan Kadonnutta aikaa etsimässä luentaan. Kuunnelmassa minua häiritsee näyttelijöiden ilmaisu, jotka ei tunnu istuvan kirjan kuvaamaan aikaan ja yhteiskuntaluokkaan. Toisaalta dramatisointi ja kirja ovat tietenkin kokonaan eri asioita. Proustin kirjan luenta tulee lähemmäs itse kirjaa, siksi se viehättää minua kovin. Proustin teos on Taikavuoreen verrattuna todellinen mammutti. Sen suomennos käsittää kymmenen nidettä. Kun Taikavuoressa tekstin liimana ovat ajatukset ja ideat, Proustin kirjan rakennusaineena ovat tarkasti kuvatut vaikutelmat ja ihmisten luonteiden luonnehdinnat. Ja sen äärimmäinen ja röyhkeä subjektiivisuus. Kirja sijoittuu suunnilleen samaan aikaan kuin Taikavuori, mutta sen henkilöt pykälän verran ylemmäs yhteiskunnallisessa turhuuden hierarkkiassa. Ehkä siksi en ole jaksanut lukea teosta, sen edessä minun piti antaa periksi.

Aivan toisenlainen, ja minulle lumoava kirja on Volter Kilven Alastalon salissa. Siinä tekstin liimana on paitsi sen omintakeinen kieli, myös hiljaa ja hiipivästi etenevä draaman kaari. Juuri tuon etenemisen hitaus. Ja tekstin sisälle taitavasti upotetut sivukertomukset.

Entä mikä ihme sai minut lukemaan ja vielä englanniksi Thomas Pynchonin kirjat V ja Gravity´s rainbow (Painovoiman sateenkaari)? Nämä järkälemäiset ja lähes käsittämättömät kirjat olivat vuori, jolle piti kiivetä. Ne ovat ratkaistava arvoitus. 

Entä ratkesiko arvoitus? Ei tietenkään. Itse ratkaisun yrittämisen prosessi oli lumovoiman salaisuus – ja ehkä myös kirjojen idea.