Radiossa esitettiin
juuri dramatisoitua kuunnelmaa Thomas Mannin Taikavuori-
romaanin mukaan. Se palautti elävänä mieleeni tuon kirjan, jonka
olin lukenut varmaan kymmenkunta vuotta aiemmin. Tuo kirja onkin
ihmeellinen, suorastaan taikuutta. Asiaa kannattaa pohtia tarkemmin.
Alkuteos Der
Zauberberg on ilmestynyt vuonna 1924. Se on noin 700- sivuinen
tiiliskivi, siis oikein kunnon klassinen romaani ulkonäköä myöten.
Taikavuori vie lukijan 1900- luvun alun Eurooppaan ja
joutilaiden varakkaiden ihmisten maailmaan. Maailmaan, joka on sekä
outo että tuttu. Kirja on tarkka ajankuva ensimmäistä
maailmansotaa edeltävästä Euroopasta, mutta se ei kerro niin
sanotuista tavallisista ihmisistä, vaan sivistyneistöstä. Tuo
maailma ei ole kuitenkaan suljettu. Se on tiedon ja aatevirtausten
maailmaa suodattuneena joutilaan, mutta ei kuitenkaan
välinpitämättömän eikä missään mielessä tyhmän ihmisjoukon
tajunnan kautta. Siksi se valottaa ainutlaatuisella tavalla
eurooppalaista ja länsimaista kulttuuriperintöä.
Mistä kirjassa on
kysymys? Päähenkilö on nuori mies, Hans Castorp, joka matkustaa
Alpeille keuhkotautiparantolaan tapaamaan hoidossa olevaa serkkuaan
Joachimia. Tuberkuloosi on osa meidänkin lähihistoriaamme. Ennen
antibioottien ja rokotusten keksimistä tauti oli sangen yleinen. Sen
aiheuttava bakteeri on hidaskasvuinen, siksi tauti on pitkäaikainen
ja taudinkuvat hyvinkin erilaisia. Köyhyyden heikentämiä ihmisiä
tauti niitti hyvinkin tehokkaasti. Rikkaat sinnittelivät
vuosikymmeniä ja vierailivat tiheään parantoloissa. Myös
suomalainen kulttuurihistoria on tautien merkitsemää, tuberkuloosi
ja syfilis myllersivät taiteilijoiden elämänkohtaloita.
Thomas Mann tunsi
aiheensa omakohtaisesti, sillä hänen vaimonsa oli alppiparantolassa
hoidossa vuonna 1912. Kirjasta piti tulla pienoisromaani, mutta
maailmansota keskeytti kirjoittamisen, ja antoi aiheelle kokonaan
uuden merkityksen. Mann kirjoitti kirjan uudelleen, ja laajensi sen
suurromaaniksi, samalla siitä tuli maailmankirjallisuutta.
Hans Castorpin piti
oleskella parantolan vieraana kolme viikkoa. Hän käy puoliksi
huvikseen lääkärintarkastuksessa, ja hänenkin keuhkoistaan löytyy
sairauden merkkejä. Nykylukija löytää ironisen viittauksen
yksityisen sairaanhoidon toimintatapoihin. Joka tapauksessa sairaalan
ilmapiiri on jo lumonnut Castorpin, ja niinpä hän heittäytyy
täysillä näyttelemään potilaan roolia. Oleskelu venyy lopulta
seitsemän vuoden pituiseksi.
Parantola on monella
tavalla suljettu yhteisö, vaikka sen asukkaiden vankeus onkin
vapaaehtoista. Parantola on Mannille laboratorio, jossa eristetyissä
ja kontrolloiduissa oloissa tutkitaan eurooppalaista sielua.
Potilaiden joutilaisuus aiheuttaa pitkästymistä, ja heille
tarjotaan rituaalisten ruokailuhetkien ohessa ulkoilua ja erilaisia
kulttuuriesityksiä. Mutta kirjan viehätys onkin keskusteluissa. Luonnollinen aihe on tietenkin sairaudet, hoidot ja ihmisruumiin salaisuudet eri
ilmenemismuodoissaan. Suhde lääkäreihin on myös läheinen, sillä
lääkärit ja potilaat ovat parantolassa samaa ylempää
yhteiskuntaluokkaa. Keskustelujen aiheet käsittelevät kaikkia niin
sanottuja yleviä aiheita: aatteita filosofiaa, uskontoa politiikkaa,
tiedettä, taidetta. Tapahtuu myös pieniä draamoja, myrskyjä vesilasissa. Potilaita kuolee, ja yksi tekee itsemurhan.
Voisin kärjistää
hieman kirjan viehätyksen syitä. Turhankin monessa kirjassa
kerronta on eräänlaista täytettä, jonka tehtävänä on kuljettaa
lukijaa joko juonenkäänteiden läpi tai henkilöiden elämäntarinan
läpi etapista toiseen. Taikavuoren teksti ei ole täytettä,
vaan jokainen keskustelu tai Hans Castorpin mielenliikkeiden kuvaus
kertoo mielenkiintoisia asioita. Tällä tavalla Taikavuori
testaa lukijansa. Jos lukijalla ei ole laajaa sivistystaustaa tai
muusta syystä hän ei ole yhtä kiinnostunut näistä aiheista kuin
Mann ja hänen henkilönsä, lukukokemuksesta voi monelle tulla
raskas tai jopa mahdoton.
Kirjan loppu on huikea,
ja se kääntää kerralla ympäri koko romaanin. Asettaa sen aivan uuteen ja armottomaan perspektiiviin. Syttyy sota, ja
siinä samassa sairaat ja kuvitellusti sairaat kuin ihmeen kaupalla parantuvat ja löytävät
elämälleen tarkoituksen. Juuri sitä tarkoitusta he ovat kaivanneet pakotetussa ja joutilaassa elämässään. He lähtevät
sairaalasta kiiruhtaakseen kohti typerää ja mieletöntä sotaa.
Jossa seniilit kenraalit marssittavat yhä uusia anonyymeihin
harmaisiin mantteleihin puettuja pataljoonia konekiväärien eteen
tai uppoamaan liejuisiin juoksuhautoihin, ja missä hullut
tiedemiehet kokeilevat heihin uusimpia sotakoneitaan ja myrkkyjään.
Ja ironiaa lisää kun tiedämme sen mitä Mann ei kirjaa
kirjoittaessaan tiennyt: yksi kerta ei Euroopalle edes riittänyt.
Tapaamme Hans Castorpin viimeistä kertaa, kun hän horjuu luotien
viuhuessa ja kranaatinkuoppia väistellen kivääri kourassaan kohti
Euroopan suurta tulevaisuutta.
Klassikkokirja
Taikavuori on viehättävä, jos lukija haluaa osallistua
suurien aatteiden ja ajatusten pohdintaan. Tällaiselle kirjalle on
ominaista suuri sivumäärä ja sen juonen ja tapahtumien näennäinen
niukkuus. Se lumoaa lukijansa, mutta ei kaikkia, sillä kirjojen
lukijatkin ovat erilaisia. Luin juuri toisen Mannin kirjan: Huijari
Felix Krullin tunnustukset (1954). Sekin lumosi minut, mutta
varoitus mahdolliselle lukijalle: kirja katkeaa kesken. Siinä Krull
lähtee maailmanympärimatkalle osallistuakseen ystävänsä pyynnöstä tehtävään huijaukseen, mutta juuttuukin Lissaboniin, aivan kuten
Hans Castorp juuttuu keuhkotautiparantolaan.
On kiinnostavaa verrata
kuunnelmasovitusta toiseen radio-ohjelmaan: Marcel Proustin kirjan
Kadonnutta aikaa etsimässä luentaan. Kuunnelmassa minua
häiritsee näyttelijöiden ilmaisu, jotka ei tunnu istuvan kirjan
kuvaamaan aikaan ja yhteiskuntaluokkaan. Toisaalta dramatisointi ja
kirja ovat tietenkin kokonaan eri asioita. Proustin kirjan luenta
tulee lähemmäs itse kirjaa, siksi se viehättää minua kovin.
Proustin teos on Taikavuoreen verrattuna todellinen mammutti.
Sen suomennos käsittää kymmenen nidettä. Kun Taikavuoressa
tekstin liimana ovat ajatukset ja ideat, Proustin kirjan
rakennusaineena ovat tarkasti kuvatut vaikutelmat ja ihmisten
luonteiden luonnehdinnat. Ja sen äärimmäinen ja röyhkeä
subjektiivisuus. Kirja sijoittuu suunnilleen samaan aikaan kuin Taikavuori, mutta sen henkilöt pykälän verran ylemmäs yhteiskunnallisessa turhuuden hierarkkiassa. Ehkä siksi en ole jaksanut lukea teosta, sen edessä
minun piti antaa periksi.
Aivan toisenlainen, ja
minulle lumoava kirja on Volter Kilven Alastalon salissa.
Siinä tekstin liimana on paitsi sen omintakeinen kieli, myös hiljaa
ja hiipivästi etenevä draaman kaari. Juuri tuon etenemisen hitaus.
Ja tekstin sisälle taitavasti upotetut sivukertomukset.
Entä mikä ihme sai
minut lukemaan ja vielä englanniksi Thomas Pynchonin kirjat V
ja Gravity´s rainbow (Painovoiman sateenkaari)? Nämä
järkälemäiset ja lähes käsittämättömät kirjat olivat vuori,
jolle piti kiivetä. Ne ovat ratkaistava arvoitus.
Entä ratkesiko
arvoitus? Ei tietenkään. Itse ratkaisun yrittämisen prosessi oli
lumovoiman salaisuus – ja ehkä myös kirjojen idea.
