Paksut ja ohuet kirjat

 (Julkaistaan juuri nyt lokakuun monien kirjamessujen kunniaksi)

Jotkut kirjat ovat tavattoman paksuja, siis valtavia sivumääriä tekstiä. Ja joskus olen ollut hieman turhautunut. Eikös saman asian voisi sanoa tiiviimminkin. Miksi pakotetaan lukija kahlaamaan noiden tekstimassojen läpi? Antaako se syvemmän ymmärryksen tekstin sisällöstä. Vai onko laajassa tekstimassassa joku hämärä esteettinen tai taidefilosofinen tekijä ?

Olen myös pohtinut, johtuuko kirjojen lihominen jollain lailla kaupallisuudesta. Olen ollut havaitsevinani, että suuntaus saattaa tulla amerikkalaisilta kustantamoista. Kamppaillessaan lukijoiden ja kriitikoiden huomiosta sivumääriä on kasvatettu. Yleisölle halutaan tarjota ”enemmän”, siis ”runsas” asiakaskokemus. Olen ollut tietävinäni, että suuntaus on hyvin amerikkalainen. Kaikkea pitää olla mahdollisimman paljon, jotta kuluttajan tarpeet tyydytettäisiin maksimaalisesti. Tunnemme toki muun muassa jättiläishampurilaiset.

Myönnän, että huomio ei ole ihan omani, vaikka omat havaintoni sitä tukevat. Varmaan olen lainannut idean joltain oikealta sosiologilta tai muulta ammattiajattelijalta. En myöskään ole analysoinut ilmiötä tyydyttävästi, ehkä en osaa, ja ehkä kukaan ei osaa. Mutta jokin tässä asiassa jää vaivaamaan. Miksi niin paljon tekstiä? Eikö vähempikin riittäisi? Ehkä vastausta pitää kaivaa syvemmältä. Mikä ylipäätään on jonkun tekstin, kirjan tai kirjasarjan tarkoitus? 

Mennäänpä ensin historiaan. Jo muinaisina aikoina, kun kirjoitustaito oli syntynyt, kirjoitettiin tekstejä, joista eräitä voisi pitää kirjoina. Filosofit kirjoittivat viisauksiaan muistiin, ehkä levittääkseen oppejaan ja perustaakseen mainettaan lisääviä koulukuntia. Samassa tarkoituksessa kirjoitettiin näytelmiä, jotka havainnollistivat filosofisia ideoita. Uskonnolliset johtajat kirjoituttivat omia tekstejään ja hallitsijat itseään tai sukujaan ylistäviä kronikoita. Emme oikeastaan tiedä, minkä pituisiksi ne oli aiottu, mehän tunnemme ne vain eri tavoin koottuina tarinakokoelmina. Ja sitten oli näytelmät, joiden pituus määräytyy siitä ajasta, jonka ihmiset jaksavat paikallaan istua.  

Antiikin ajan kirjoja kirjoitettiin ja levitettiin papyruskääröinä. Tuollainen papyrus-kaislasta muokattu kirjoitusalusta oli tunnettu jo muutama tuhat vuotta ennen ajanlaskun alkua. Se oli 15-50 cm leveä ja jopa useita metrejä pitkä kaistale. Koska papyrus ei kestä taittelua, kirjoitukset oli kätevää säilyttää rullalle käärittyinä. Ne olivat yllättävän kestäviä, ja niinpä antiikista on säilynyt runsas kirjallinen aineisto. Aleksandrian ja Bagdadin kirjastoissa on ollut kymmeniä tuhansia kirjakääröjä. Olisi houkuttelevaa väittää, että papyruskäärö olisi jollain lailla määritellyt kirjallisen teoksen sopivan laajuuden. En siihen usko, yhdessä käärössä ei ole tarpeeksi tilaa. 

Tuhatluvulta alkaen papyrus korvautui Kiinasta tulleella keksinnöllä, paperilla. Samalla siirryttiin arkkimuotoisiin kirjoihin. Onneksemme paperi säilyy vielä paremmin kuin papyrus.

Danten Jumalainen näytelmä (1300-luku) on eräs kirjallisuushistorian maamerkki. Kyseessä on jonkinlainen ”road movie”: kolmiosainen tajunnavirtainen runoelma, matka helvetistä kiirastulen kautta paratiisiin. Teoksen ”pituus”, ehkä lausuttuna tai laulettuna, voisi olla joitakin päiviä, siis sivuissa laskien useita satoja sivuja. Danten tarkoitus oli tehdä vaikutus, koska hän oli vaikeuksissa. Riittävä perusteellisuus oli siinä tarpeen.  

Varsinaista modernin romaanin syntyä merkitsi Cervantesin Don Qujote (1605 - 1615), joka kertoo hassahtaneen ylimyksen oudoista seikkailuista. Tuo romaani samalla kritisoi tuon ajan populaarikirjallisuutta, ritariromaaneja. Arvaamme siis, että tuohon aikaan painettiin paljon erilaisia seikkailukertomuksia, sellainenhan myös Quijote on. Niitä painettiin ja luettiin, mutta koska lukutaito oli harvinainen, niitä myös luettiin ääneen, varmaan kapakoissa ja illanistujaisissa. Ja hyvästä tarinasta olisi hyvä riittää iloa useammalle illalle. Ehkä tällainen käyttötapa synnytti tietynlaisen standardin. Samoin kuin kirjan konkreettiset rajoitukset, eli kirjan pitää olla sellainen, että sitä on helppo kuljettaa mukanaan. Raamattu on jo liian paksu tähän tarkoitukseen. Nykykirjan formaattiin suhteutettua tuo standardi voisi tarkoittaa 200-500 sivua.  

On minusta outoa, että tämä standardi jäi elämään. Tai ehkä se ei olekaan outoa, ehkä kirjoilla on edelleen samanlainen funktio kuin Cervantesin aikana. Sen täytyy olla elämys, johon on miellyttävää uppoutua kaikessa rauhassa ja pidemmän ajan kuluessa. 1800-luvulla syntyivät suuret klassikkoromaanit. Dickens, Hugo, Dumas, Maupassant, Verne, Mann, Flaubert, Stendhal, Balzac, Strindberg, Ibsen, Bronte. Venäjälläkin vaikutti ainutaatuisia kirjailijoita: Gogol, Turgenjev, Tolstoi, Tšehov, Dostojevski. 

Ehkä tuo ilmiö liittyi valistuksen jälkeensä jättämään murrokseen ja henkiseen kuohuntaan. Klassikkoromaanit käsittelivät suuria yhteiskunnallisia, psykologisia ja filosofisia kysymyksiä. Ne tarjosivat lukijalle pitkäkestoisen kokemuksen, kirjaan saattoi uppoutua jopa päiviksi. Nyt lukutaito oli jo varsin yleistä, kirjat antoivat yksilölliselle itsekseen lukijalle henkilökohtaisia elämyksiä. Edelleen vaikutti tuo 200-500 sivun ”kätevä” standardi. Lapsuudessani puhuttiin tiiliskiviromaaneista. Meillä suomalaisilla oli tosiaan omat tiiliskivemme, kuten Canth, Aho, Kianto, Kilpi, Sillanpää, Linna, Viita, Waltari ja Päätalot, ja vanhemmat kuten Topeliuksen Välskäri ja Runebergin Vänrikki Stool, sekä Kiven Seitsemän veljestä. Ne jättivät suomalaisuuteen lähtemättömät jäljet.  

Jonkinlainen poikkeus vakiintuneesta kirjakoosta näyttävät olevan kirjasarjat. Niissä kirjailija haluaa kertoa hyvin laaja-alaisen tai pitkän aikajakson kattavan tarinan. Esimerkkejä ovat Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Se on ilmestynyt suomeksi kymmenenä niteenä, joista kukin täyttää tuon 200-500 sivun standardin. Toinen vastaava teos on Romain Rollandin Jean-Christophe, joka myös on ilmestynyt kymmenenä niteenä. 

Eikö kirjaa todella voi kirjoittaa tiiviimmin? Voihan toki, novellit ovat luonteeltaan aivan erilaisia. Ehkä novelli vakiintuneena kirjallisena muotona syntyi vasta 1800-luvulla, kun kaunokirjallisia tekstejä alettiin julkaista sanomalehdissä. Nuo kertomukset olivat joko pidemmän romaanin osia tai itsenäisiä tarinoita. Tunnettu esimerkki ovat Sherlock Holmes- tarinat. Lyhyt muoto toimii aivan eri tavalla kuin romaani. Sen kautta ei synny laajaa draaman kaarta, vaan kertomus saattaa rakentua lyhyistä kohtauksista, tunnelmista, yllättävistä käänteistä, arvoituksellisista tilanteista ja ristiriidoista. Etenkin lyhyet rikoskertomukset toimivat lehtijulkaisuina hyvin. 

Novelleista kehittyi oma taidemuotonsa. Niitä kirjoitettiin myös suoraan julkaistaviksi, ja usein ne ilmestyivät kokoelmina. Novellien varaan syntyi erityisesti Yhdysvalloissa myös säännöllisesti ilmestyviä julkaisuja, kuten romanttiset sarjat, rikoslukemistot ja scifi- tieteislukemistot. Kuten romaanit, myös novellit ovat hyvin monimuotoisia. Kevyistä ja helposti luettavista tarinoista aina syvällisiin kertomuksiin. Itseeni ovat tehneet valtavan vaikutuksen Tove Janssonin vakavat aikuisnovellit. Ne ovat huonosti tunnettu kirjallisuutemme kätketty aarre. 

Palaan vielä siihen, miksi romaanit saattavat tuntua ylen määrin laajoilta. Mainitsin jo kaupallisen erottumisen tarpeen. Mutta laajuus ja jopa raskaus saattaa olla myös taiteellisen ilmaisun erityinen väline. Sen suuntaisia esimerkkejä voisivat olla Volter Kilven Alastalon salissa, Irmari Rantamalan (Maiju Lassila) Harhama (tuhansia sivuja, ja osa käsikirjoituksesta on jopa kadonnut), Hans Selon Diiva (muistaako enää kukaan), Mikko Rimmisen Pölkky.  

Ulkomaisista esimerkeistä haluan mainita ainakin Thomas Pynchonin kirjat V ja Gravity’s raimbow. Luin ne englanniksi (myöhemmin on käännetty Painovoiman sateenkaari). Urakka oli uuvuttava, mutta minusta se kannatti. Jokin aika sitten luin suomennettuna David Foster Wallacen kirjan Päättymätön riemu. Nimi on minusta väärä, oikea käännös olisi "Loputon ilveily". Yli tuhatsivuisen kirjan lukeminen oli elämys, en silti ole varma, kannattiko. 

Kokonaan oma lukunsa on tieteelliset teokset, jotka 1800-luvun loppuun asti julkaistiin kirjoina, ja mm taloustieteilijät harrastavat tätä edelleen. On poikkeuksia, Herbert A. Simonin kirja Sciences of the artificial on ohut, mutta tavattoman vaikuttava. Se on parhaita tiedekirjoja, joita olen lukenut, ja ylipäätään pidän sitä erittäin merkittävänä kirjana. 

Etenkin luonnontieteessä varsinainen tieto voitaisiin ilmaista hyvinkin kompaktisti logiikan ja matematiikan keinoin. Mutta monet tiedeklassikot ikään kuin puetaan luonnollisen kielen kaapuun, ja lopputulos on usein tavattoman laaja, monimutkainen, ja jopa sekava ja alkemistinen. Selailin juuri, tätä kirjoitusta varten, läpi Isaac Newtonin pääteoksen Principia englanninkielisen version. Viisisataasivuinen teos on täynnä väittämiä ja mutkikkaista geometrisia konstruktioita. Ei tulisi mieleenikään edes yrittää lukea sitä systemaattisesti. Ehkä aikanaan katsottiin, että tärkeän tieteellisen teoksen tulisi olla tarpeeksi paksu. 

Historian ehkä tärkein tieteellinen kirja, Charles Darwinin On the origin of species, on laajuudeltaan myös noin 500 sivua, ilmeisesti, koska asiaa on niin paljon. Toisaalta kirja on helppolukuinen, kuka vain voi sen lukea. Varmaan se oli myös kirjoittajan tarkoitus.

 

Lisää bulkkia

Olen aiemmin kirjoittanut niin halveksitusta bulkista: massatuotteesta jonka valmistus estää niin sanottujen hienompien ja kannattavampien tuotteiden valmistuksen. Ehkä tällainen väheksyntä on peräisin kolonialismin ajoista, jolloin siirtomaat alistettiin tuottamaan raaka-aineita teollistuneille maille, ja niiden omaehtoinen talous tukahdutettiin. Niin, ehkä bulkin äärimmäinen muoto oli orjakauppa.

Mutta ajatusta ei saa yleistää liikaa. Olen kuvannut, kuinka äärimmäisen vaikeaa ja haastavaa on Suomessa harjoitettu paperin tuotanto. Se on suorastaan korkeaa teknologiaa, ja tuolla teollisuuden alalla oli oma tärkeä roolinsa maamme modernisaatiossa.

Otan nyt käsittelyyn toisen massatuotteen, selluloosan. Ja suorastaan kuulen korvissani ”talousasiantuntijoiden” tuhahduksen: ”miksi tuollaista bulkkia pitää valmistaa”! Unohdetaan nyt tuo asenne. Katsotaan, mitä selluloosa oikein on ja miksi meillä ”ajauduttiin” sen tuottamiseen.

Kaiken takana on valistusajasta lähtenyt viestintävallankumous, ja sen tuottama kyltymätön paperin tarve. Paperi valmistetaan orgaanisista kuiduista, ja lumppujen rajallisen saatavuuden takia 1800-luvulla siirryttiin valmistamaan paperia puusta . Puu koostuu hieman yksinkertaistaen kahdesta komponentista, joita puussa on suunnilleen yhtä paljon. Siinä on selluloosakuituja, jotka ligniiniksi sanottu aine liimaa yhteen. Paperiteollisuus alkoi käyttää raaka-aineena puuhioketta. Hiomoissa vedessä pehmennetyt pölkyt jauhettiin painamalla niitä tahkokiveä vasten.

Hiokepaperi oli laadultaan heikompaa kuin lumppupaperi. Sen lujuus kärsi, koska hionnassa selluloosakuidut pilkkoutuivat ja ligniini oli siinä mukana. Hioke soveltui sanomalehtipaperiin, mutta hienompia laatuja varten massaan piti lisätä lumppukuituja ja täyteaineita. Lukija ehkä arvaa jatkon. Jos selluloosakuidut voitaisiin erottaa kemiallisesti ligniinistä, saataisiin aikaan paperin kannalta optimaalisia pitkiä kuituja.

Selluteollisuus toimii juuri näin. Puu pilkotaan muutaman sentin kokoisiksi lastuiksi, ja ne keitetään veden ja kemikaalien sekä lämmön ja paineen avulla massaksi. Ligniini liukenee keittoliemeen, sitten sellukuidut erotellaan mekaanisesti, sekä pestään ja valkaistaan. Sellu kuivataan paperikoneen kaltaisessa koneessa ja pakataan arkkipaaleiksi. Ellei lähellä ole paperitehdasta, joka voisi ottaa sen vastaan märkänä massana.

Selluteollisuus käyttää lähinnä emäksistä sulfaattimenetelmää, siinä vaikuttavat kemikaalit saadaan soodasta ja natriumsulfaatista, ja ne ovat halpoja raaka-aineita. Lisäksi prosessi perustuu kemikaalien kierrätykseen. Keitossa ligniini liukenee keittonesteeseen. Tämä neste, ns. mustalipeä väkevöidään ja poltetaan soodakattilassa. Kemikaalit jäävät kuonaan, ja ne puhdistetaan ja käytetään uudelleen. Puussa on lähes puolet ligniiniä, ja sen poltto tuottaa runsaasti energiaa, paljon enemmän kuin itse sellutehdas käyttää.

Mutta tällä teollisuudella on pimeä puolensa. Selluteollisuus käsittelee suuria määriä raaka-aineita vesiliuoksina. Kun massa- ja selluteollisuus sai alkunsa, ympäristövaikutuksista ei puhuttu. Ympäristöstä ei yksinkertaisesti välitetty. Erilaisia tuotannossa syntyviä hukkavirtoja ja jopa ylimääräistä tuotantoa laskettiin surutta vesistöihin. Tavalliset ihmiset kyllä ymmärsivät, mitä tapahtuu, mutta viranomaiset eivät siitä piitanneet. Kalakannat tuhoutuivat, vesistöjen virkistysarvot romahtivat ja asumisviihtyvyys tehtaiden lähellä kärsi. Rikkipitoisten kemikaalien käyttö aiheutti piinaavia hajuhaittoja. Vasta vähitellen heräävä ympäristötietoisuus, kansalaisliikkeiden painostus ja ulkomaiset esimerkit saivat poliitikot ja viranomaiset havahtumaan. Teollisuusalan päästöt on saatu suurimmaksi osaksi siedettävälle tasolle.

Erityisen haitalliseksi osoittautui hapanta menetelmää eli rikkihapoketta käyttävä sulfiittiteollisuus, jossa ei ollut luontevaa kemikaalien kierrätystä. Tehtaiden kaasupäästöt tuhoisivat jopa kasvillisuutta laajalta alueelta tehtaiden ympäriltä, ja pääosa keiton jätelientä laskettiin vesitöihin. Jätelientä hyödynnettiin kuitenkin sulfiittispriin valmistuksessa. Takavuosina suomalaisten tuntema ns. tikkuviina (pöytäviina ja karhuviina) tuli näistä tehtaista, Alkon jalosti sen juomakelpoiseksi. Sulfiittisellun valmistus on nyt lopetettu kannattamattomana.

Kemiallisesti tuotettu selluloosa on tärkeä paperin raaka-aine. Sitä käytetään korkealuokkaisen paperin valmistuksessa lisäämään paperin lujuutta. Se on kallis raaka-aine, jota käytetään säästeliäästi, selluloosa on kalliimpaa kuin valmis paperi. Paperin tuotanto on alkanut vähentyä, median digitalisoituessa. Ei kuitenkaan ole odotettavissa, että paperin ja pahvin tuotanto loppuisi.

Selluloosalla on eräs omalaatuinen käyttötapa. Siitä voidaan valmistaa typpihapolla käsittelemällä nitroselluloosaa. Se puolestaan on erään varhaisen muovin, selluloidin raaka-aine. Selluloidista on valmistettu muun muassa elokuvafilmejä, biljardipalloja ja erilaisia esineitä, kuten kampoja. On sanottu, että selluloidin keksiminen pelasti norsut sukupuutolta, koska pianon koskettimet ja biljardipallot valmistettiin aikaisemmin norsujen syöksyhampaista. Selluloidia ei enää juuri käytetä sen tulenarkuuden takia, se on korvattu muilla muoveilla. Nitroselluloosaa käytetään kuitenkin suuria määriä räjähdysaineiden ja savuttoman ruudin valmistamiseen.

Niin, selluloosan tuottamien vaatii raskasta koneistoa ja prosessin huolellista hallintaa. Sellu on arvokas materiaali. Kemiallisesti se on sokerin sukuinen pitkäketjuinen molekyyli, ja se on vallitseva ainesosa kaikissa kasveissa. Pohjoisten metsien puista valmistettu selluloosa on erityisen korkealuokkaista, ja sitä on opittu valmistamaan tehokkaasti, ja tuotannon ympäristövaikutukset voidaan hallita - jos vain halutaan. Selluloosalla onkin uutta potentiaalia tekstiiliteollisuuden raaka-aineena.

Maailman tekstiiliteollisuuden yleisin raaka-aine on puuvilla. Valitettavasti puuvillan kasvatus on voimakkaasti ympäristöä kuormittavaa. Kemiallisesti puuvilla on selluloosaa, ja se voidaankin korvata teollisella sellulla. Suomessakin on valmistettu sellupohjaista tekokuitua: keinosilkkiä, sillaa ja säteriä. Kehräämistä varten selluloosa on liuotettava sopivaan liuottimeen. Valitettavasti tuo vanha prosessi käytti haitallista rikkihiili-nimistä liuotinta, ja siksi sellun kehrääminen piti lopettaa. Muualla maailmassa valmistetaan edelleen kehrättyjä selluloosakankaita, mm bambusta. Ja samalla kehitetään valmistusmenetelmiä, jotka olisivat ympäristölle vaarattomia ja taloudellisesti tehokkaita. Suomessakin tehdään tällaista tutkimusta.

Pitäää vielä mainita eräs kiinnostava tuote, sellun keiton sivutuotteena syntyvän ligniini. Nykyisin se poltetaan energiaksi, mutta se on kiinnostava raaka-aine, jonka käyttöä kemianteollisuudessa tutkitaan.