Soturi, huora ja puolalainen putkimies

Satunnainen lukija saattaa ihmetellä otsikkoa. Tämä kirjoitus käsittelee tekoälyä. Ja otsikolle saadaan myöhemmin aivan ymmärrettävä selitys.

Tekoälystä kirjoittelu on kiihtynyt viime aikoina arvoituksellisesti. Itse olen välttänyt osallistumista kirjoitteluun, koska olen parhaillaan kirjoittamassa kirjaa tekoälystä. Olen siis varsin syvällä aiheessa, ja yleisen keskustelun teemat eivät mielestäni juurikaan käsittele olennaista asioita. En ole viitsinyt hajauttaa energiaani niihin suuntiin. Mutta ehkä nyt olisi jo aika. Julkinen tekoälykeskustelu on ollut jäsentymätöntä kauhistelua – enimmäkseen. Onhan toki myös esitetty asiallinen ja varsin vakava puheenvuoro, jonka yhteyttä tekoälykeskusteluun ei jostain syystä ole aina haluttu nähdä. (Cathy O'Neil: Matikkatuhoaseet. Terra Cognita 2017).

Tekoäly on eräs nimi tiedevetoiselle teknologiselle innovaatiolle, joka on ollut käynnissä pitkään. Sen synnytti sähköisten tietokoneiden kehittäminen 1950-luvulla. "Tekoäly”-sana otettiin käyttöön vuonna 1957, ja se on tuonut oman dramaattisen ja tunteisiin vetoavan sävyn teknologiaa koskevaan keskusteluun. Alussa tietokoneilla todella yritettiin jäljitellä ”inhimillisen älyn piirteitä”, kuten loogisten päätelmien tekemistä ja kielen ymmärtämistä. Aritmetiikkaa ja shakkipeliä lukuun ottamatta tietokoneiden saavutukset tällä saralla olivat kuitenkin vaatimattomia. Tekoälykeskustelu on viime aikoina virinnyt uudelleen. Tekoälyn käsite on samalla laajentunut koskemaan tietokoneiden käyttöä ihmisten apuna hyvinkin erilaisilla tavoilla. Tällä tavalla laajennettu tekoäly on monimuotoinen ja pitkään jatkunut teknologiatrendi. Sillä on tietenkin aikojen kuluessa ollut sekä erilaisia nimiä että erilaisia teknisiä tunnusmerkkejä. Olemme oppineet tuntemaan ilmiön nimillä kybernetiikka, automaatio, tietokoneistuminen, digitalisaatio.

Tekoäly on totta ja tietokoneet ovat totta. Ne ovat ja tulevat olemaan ympärillämme, seurassamme ja osana yhteiskunnan infrastruktuuria. Ajattelin tarkastella tekoälyä hieman poikkeavasta näkökulmasta. Miten meidän tulisi suhtautua toimijaan, jolla saattaa olla merkittäviä ja jopa omat kykymme ylittäviä taitoja, tai joka sekaantuu elämäämme ehkä enemmän ja kavalammin kuin oikeastaan edes haluaisimme. Eli kysymys on siitä, miten tekoälyyn pitäisi suhtautua? Tämän kysymyksen takana on olettamus, joka ei ehkä ole aivan ilmeinen. Ei ole mitään yhtä tyypillistä tekoälyä, vaan on olemassa vahvistuva teknologinen trendi, joka tuottaa erilaisia fyysisiä hahmoja, käyttäytymisen piirteitä ja hyödyllisiä tai haitallisia vaikutuksia. Voisimmeko ehkä tunnistaa erilaisia tekoälyn tyyppejä ja miettiä suhtautumistamme niihin?

Ehkä yllättävin tekoälyn laji on näkymätön. Tällainen tekoäly ei puutu asioihimme – tai jos se sen tekee, emme huomaa sitä. Se ei myöskään tyrkytä palveluksiaan, vaan mieluummin se vaikenee. Tämä tekoäly on ollut seuranamme vuosikymmeniä, ja se tekee elämästämme sujuvampaa. Asian havainnollistamiseen tarvitaan muutama esimerkki. Tekoälyn ohjaamat liikennevalot lisäävät liikenteen sujuvuutta. Voimme turhautua yksittäisen risteyksen liikennevalon toimitaan, jos emme muista, että tekoälyn vastuulla on kokonaisen kaupunginosan liikenne. Yksilö joutuu joskus odottamaan, jotta yleinen hyvä toteutuisi paremmin. Tällainen tekoäly näyttäisi siis jopa tuottavan jonkinlaista moraalista hyvää yhteisöllisyyden muodossa.

Samanlaista hyvää tuottaa tekoälyn ohjaama hissi. Emme taaskaan ymmärrä, miten hyvin meitä palvellaan. Joskus ulkomailla olen asunut korkeassa hotellissa, jonka hissejä ei ohjaa tekoäly, vaan yksinkertainen relelogiikka. Älyn puute näkyy ruuhka-ajan huonona palveluna ainakin kahdella erilaisella tavalla, riippuen releiden johdotuksesta. Ensimmäisessä tapauksessa hotellin keskikerroksissa asuvat eivät pääse hissiin. Hissit ajavat ensin yläkerroksiin, ja palaavat sitten täytenä alas ohittaen keskikerrokset. Toisessa variaatiossa hissit pyrkivät minimoimaan ajomatkaa. Ylös tulevat hissit täyttyvät jo keskikerroksiin mennessä, eivätkä koskaan pääse ylös asti. Tekoälyn ohjaamat hissit palvelevat kaikkia kerroksia tasapuolisesti. Ne varmistavat, että kukaan ei joudu odottamaan liian kauaa. Tapaamme erilaisia näkymättömiä tekoälyjä matkustaessamme ja tapaamme niitä sairaaloissa ja tehtaissa. Tai emme tapaa, sillä ne eivät halua tehdä numeroa itsestään.

Huolestunut kansalainen voisi kysyä, eikö tällainen tekoäly ole vaarallinen? Entä, jos tekoäly tekee virheen sytyttämällä risteyksessä molemmille risteäville kaduille vihreän valon? Tai entä jos tekoälyn ohjaama hissi yrittää ajaa kellarin lattian läpi? Tai entä jos se avaa kerroksen oven, vaikka hissi ei ole paikalla? Huolestunut kansalainen voi rauhoittua. Näkymättömiä tekoälyjä alettiin rakentaa vuosikymmeniä sitten. Silloin ei puhuttu ”koneiden moraalista” ja tietokoneet olivat varsin epäluotettavia. Suunnittelijat omaksuivat lähes vaistomaisesti erään robotiikan perussäännön: robotti ei saa aiheuttaa vahinkoa (ks. Koneiden moraali. Käytännössä tämä ominaisuus on saatu aikaan kerrostetun rakenteen avulla. Turvallisuuteen liittyvät toiminnat perustuvat luotettavaan teknologiaan. Tekoäly ei voi vaikuttaa turvallisuuden takaaviin laitteisiin eikä ohittaa niitä. Esimerkiksi hissikuiluun vievä ovi varmistetaan mekaanisen lukituslaitteen avulla. Tekoäly saattaa tietää, onko ovi auki vai kiinni, mutta se ei voi vaikuttaa itse lukitukseen. Aivan vastaava järjestelmä takaa ydinvoimaloiden turvallisuuden, tai ainakin estää tekoälyn sekaantumisen turvallisuuteen vaikuttaviin toimintoihin.

Seuraavana tekoälyn lajina voisimme pohtia tekoälyjen toimintaa työkaluna, avustajana tai jopa työtoverina. Nyt tekoäly on ihmisen kumppani, ja ihminen on tietoinen sen toiminnasta. Tämäkin tekoälyn laji on varsin vanha. Nyt ihminen on mukana aktiivisena toimijana, ja ainakin periaatteessa hän tekee päätöksen, uskooko tekoälyn toimivan luotettavasti ja ilman virheitä. Tämä tekoälyn laji on monen asiantuntijan mielestä huolestuttava. Onko ihmisellä perusteita arvioida tekoälyn kykyä tehdä hyödyllisiä asioita – ja onko häntä edes ohjeistettu suhtautumaan apulaiseensa kriittisesti? Taas tarvitaan esimerkkejä. Lääkärit ja insinöörit käyttävät monimutkaisia mittaus- ja analyysilaitteita. Mutta osaavatko he arvioida niiden luotettavuutta. Analysaattorit, kuvankäsittelyohjelmat ja potilasaineistot auttavat lääkäreitä tekemään diagnooseja ja suunnittelemaan hoitoja. Mutta millä perusteella koneiden tuottamaan dataan voi luottaa?

Erityisen dramaattinen esimerkki on lentokoneiden autopilotit ja muut lentämistä avustavat järjestelmät. Ne on kehitetty helpottamaan pilottien työtaakkaa ja estämään inhimillisestä virheestä aiheutuvat onnettomuudet. Ne ovat olleet myös osallisina onnettomuuksissa. Jokseenkin aina kyse on pilotin väärinkäsityksestä: hän on arvioinut kokonaistilanteen väärin, ohittanut järjestelmän suosittelemat toimenpiteet, tai jopa kytkenyt avustajansa pois päältä. Tärkeää onkin ollut kehittää pilotin ja tekoälyn välistä kommunikointia. On vaikea sanoa, kuinka paljon onnettomuuksia lentokoneiden tekoäly on estänyt. Luultavasti luku on tavattoman paljon suurempi, kuin kommunikaation virheistä aiheutuneiden onnettomuuksien määrä.

Uusi avustavan tekoälyn tyyppi käyttää hyväkseen hyvin laajoja aineistoja ja etsii niistä hyvin monimutkaisia yhteyksiä. Puhutaan tiedon louhimisesta, ja käytetään sellaisia sanoja kuin big data ja syväoppiminen. Tällaiset tekoälyt ovat ilman muuta ihmistä ja suurempiakin ihmisjoukkoja kyvykkäämpiä. Voiko tällaiseen järjestelmään luottaa, jos sen tuottaman tiedon perustelu on ihmisen välittömän käsityskyvyn ulottumattomissa? Ei välttämättä eikä sokeasti. Juuri tätä ongelmaa käsittelee Matikkatuhoaseet. Erityisen mielenkiintoiseksi syväoppiminen muodostuu, kun sen avulla aletaan tuottaa valokuvia, videoita, uutisia, raportteja ja jopa kaunokirjallisia tekstejä. Mikä on tällaisen toiminnan pitkäaikainen vaikutus kulttuuriin. Insinöörit tuntevat käsitteen positiivinen takaisinkytkentä. Kun kulttuuria tuotetaan tekoälyn avulla, positiivinen takaisinkytkentä on ilmeinen. Ja insinöörit ja matemaatikot tietävät, että se tuottaa yllättäviä sivuvaikutuksia ja epävakautta.

Tarkastellaan sitten sitä tekoälyn lajia, joka näyttäytyy ihmisille aivan avoimesti tekoälynä. Näitä meillä on jo keskuudessamme. Niistä voisi käyttää nimitystä hyödylliset ja hyödyttömät idiootit. Ne ovat usein turhauttavia ja jopa ärsyttäviä. Mainitaan taas esimerkkejä. Erilaiset myyntiautomaatit, markettien puhuvat vaa’at ja automaattikassat, tietokoneissa ja älylaitteissa tavattavat ”älykkäät avustajat”, puhelinpalvelujen vastausrobotit ja interaktiiviset verkkosivut, jotka luulevat ”tietävänsä”, mitä käyttäjä haluaa. Tämä tieto perustuu esimerkiksi käyttäjän nettikäyttäytymisestä kerättyyn dataan. Otan esimerkin. Hankin klapikoneen, ja sitä varten keräsin tietoja eri kauppapaikoilla myytävistä laitteista. Tämän jälkeen sain yli vuoden ajan suunnattuja mainoksia klapikoneista. Luulisi olevan selvää, että käyttäjä ei ostele yhtenään klapikoneita. Jos joku sellaisen hankkii, hän tuskin ostaa uutta konetta koskaan.

Hyödyllisten ja hyödyttömien idioottien ärsyttävyys johtuu useammasta syystä. Ensinnä, niiden palveluiden älyllinen taso on hyvin matala – halutaan, että ne palvelevat ”kaikenlaisia” asiakkaita. Toiseksi, ne ovat lähes hyödyttömiä. Sillä parhaimmillaankin ne tekevät vain sen, mitä niiden kuvittelisi tekevänkin, eli suorittavat niiden tarjoaman palvelun. Sekään ei tunnetusti aina onnistu. Lisäksi nuo idiootit ovat itsepäisiä. Ne eivät ota vastaan palautetta, eikä niitä saa käännettyä pois päältä. Nuo idiootit piileskelevät yleensä jonkun viattoman laitteen kuorien sisällä, tai netissä vaanivina palveluina. Enenevissä määrin niitä aletaan sijoittaa animoituihin avatareihin tai robottivartaloihin: puhutaan hoivaroboteista ja opasroboteista. Ehkä ajatellaan, että kömpelö robottivartalo saa asiakkaan antamaan anteeksi niiden heikot henkiset kyvyt.

Tästä päästään futuristiseen palvelurobottien kastiin, näitä meillä ei vielä ole. Konfliktit tyhmien palvelurobottien kanssa johtuvat selvästikin kommunikaatiosta. Oletamme ne älykkäämmiksi kuin mitä ne ovat. Tekoälyjen kehittyessä tähän tulee varmaan aikanaan parannus. Robotit oppivat kokemuksistaan asiakkaiden kanssa, ja oppivat tunnistamaan erilaisia asiakastyyppejä. Hieman ilkeästi ajatellen, robotit oppivat laskeutumaan asiakkaan tasolle.

Minkälainen niiden robottivartalo saattaisi olla? Jos nuo robotit olisivat hyvin kyvykkäitä, niiden vartalon pitäisi viestiä päinvastaiseen suuntaan. Sen pitäisi olla harmiton ja aseistariisuva. Siis mieluummin hieman kömpelö ja konemainen tai lelumainen. Missään tapauksessa robotti ei saisi olla kovin ihmismäinen. Pahinta olisi, jos robotti viestittäisi kehollaan olevansa jollain lailla ylivoimainen, jonkinlainen yli-ihminen. Asiaa on tutkittu. Konemainen tai lelun tavoin sympaattinen robotti menettelee, mutta muistuttaessaan enemmän ihmistä robotti muuttuu kammottavaksi. Asiasta on myös konkreettisempaa näyttöä. Seksirobotteja valmistava yritys koetti tehdä robottejaan ihmismäisen viehättäviksi. Käyttökokeissa robotit joutuivat toistuvasti brutaalien pahoinpitelyjen ja raiskausten kohteeksi. Tulokseen on vaikea suhtautua, muta ehkä se kertoo jotain ikävää ihmisistä, jotka halusivat osallistua tällaisiin kokeiluihin.

Houkutteleeko tekoäly ja robotiikka esiin ihmisten pimeimpiä puolia? Ja onko se myös vaistomaista pelkoa ja vastarintaa? Eräs tieteiskirjallisuudesta löytyvä teema on palata rasismin historiaan. Roboteista tulee uusi alempi ja riistetty rotu. Tämä ajatus tuodaan esiin erinomaisessa tieteiselokuvassa Ex Machina (2015).

Hieman toinen näkökulma samaan teemaan tuodaan esiin Philip K. Dickin romaaniin perustuvassa ja niin ikään erinomaisessa elokuvassa Blade runner (1982). Siinä kysymys robottien ruumiillisen hahmon ongelmasta on ratkaistu tekemällä ne ihmisen kaltaisiksi androideiksi. Ne eivät ole ylivoimaisia eivätkä pelottavia, vaan aivan tavallisen ihmisen kaltaisia ja oman erikoisalansa mukaisesti personoituja. Robotiikan perinteen mukaan nämäkin robotit tekevät työtä, ne palvelevat ihmisiä. Tietenkin niillä on ihmistä suuremmat voimat ja äly, jotta ne suoriutuisivat paremmin tehtävissään Mutta nämä kyvyt pidetään piilossa. Elokuvassa tutustumme lähemmin kolmeen kapinoivaan androidiin: sotilas Roy, huora Pris, ja ”puolalainen putkimies” Leon. Androidit ovat alistettu luokka, ja sen takia niiden valmistaja, Tyrell yhtiö on ohjelmoinut niihin rajoitetun neljän vuoden elinajan. Silloin ne eivät ehdi järjestäytyä kapinaliikkeeksi.

Palaamme nyt takaisin ajankohtaiseen tekoälyproblematiikkaan. Onko tekoäly uhka ihmiskunnalle, sen lopullinen teknologinen tuho? Huolestuminen on ollut tekoälytutkimuksen seuralaisena jokseenkin alusta lähtien. Arvostetut tutkijat, kuten kyberneetikko Norbert Wiener ja talousmies ja tietokonetutkija Herbert A. Simon ovat kammonneet ajatusta tekoälyn ”läpimurrosta” jo 1960- luvulla. Asiaan liittyy myös goottilaisen kauhun perinne ja aina Antiikkiin asti ulottuva teknologian ja tieteen kammo: Prometheus, Ikaros, noidan oppipoika, Golem, tohtori Faust ja tohtori Frankenstein.

Esitän tästä uhasta kolme erilaista skenariota. Biologisessa skenariossa tekoäly ja robotiikka esitetään evoluution uutena vaiheena, joka on käyttänyt ihmiskuntaa kehityksensä välikappaleena. Evoluution ankarien lakien mukaan tämä kehittyneempi elämänmuoto syrjäyttää lopulta ihmisen, ja ehkä myös kaiken muun biologisen elämän. Onko tämä skenario uskottava? Ehkä ei kovin. Se näyttää perustuvan virheelliseen ideaan evoluutiosta. Evoluutioon ei liity mitään tavoitteita, eikä ole olemassa ”evoluution ankaria lakeja”, lukuun ottamatta mukautumisen periaatetta. Sitä paitsi evoluutio on tavattoman hidas prosessi. Voidaan tietenkin ajatella, että ihminen haluaa tahallaan kiihdyttää koneiden evoluutiota, mutta tuskin kuitenkaan olemassaolonsa hinnalla. Sinänsä ajatus tekniikan kehityksen ja evoluution samankaltaisuudesta on monella tapaa osuva. Skenarioon näyttää liittvän myös idea ihmisen ainutlaatuisuudesta eräänlaisena evoluution huippusaavutuksena. Biologisempi tarkastelu paljastaa ihmisen aseman omaan ahtaaseen lokeroonsa rajattuna lajina, apinana apinoiden joukossa.

Toisen skenarion nimi on singulariteetti. Käsitettä lienee käyttänyt jo John von Neumann 1950- luvulla, mutta sen teki tunnetuksi matemaatikko ja tieteiskirjailija Vernor Vinge artikkelissaan Coming Technological Singularity (1993). Suosiostaan huolimatta itse käsite on runollis-filosofisen sumea, joten voimme oikeastaan vain arvailla, mistä on kysymys. Taustalla saattaa olla Turingin universaalin koneen kuviteltu ylivoimaisuus, Turingin testin idea, ja tekoälytutkimuksen alkuvuosina vallinnut älykkyys- käsitteen mystifiointi. Koska tietokoneet joka tapauksessa kehittyvät, jonain päivänä ne saavuttavat ihmisen älykkyyden, ja silloin jotain ikävää varmaan tapahtuu. Tähän pitää lisätä, että nykyaikainen neuropsykologia on tuonut valoa ihmisen henkisten kykyjen luonteeseen: ne ovat toisaalta hyvin rajoitetut, ja toisaalta varsin hämmästyttävät. Joka tapauksessa ne ovat hyvin vähän tietokonemaisia. Joten neuropsykologia ei näytä tukevan singulariteetin ideaa.

Joka tapauksessa singulariteetilla alkaa olla jo kiire, sillä ennustajasta riippuen singulariteetti ilmaantui tai sen pitäisi ilmaantua mm. vuonna 2007, 2017 ja 2023, 2030 ja 2045. Tässä mielessä kyseessä on tyypillinen maailmanlopun ennuste: aikaraja toisensa perään ohitetaan, mutta itse ilmiö antaa odottaa itseään.

Kolmanneksi skenarioksi otan singulariteetin laajemman tulkinnan. Se on oikeastaan vielä edellistä runollisempi käsite. Yleisesti ottaen se merkitsee, että teknologiadynamiikka kiihtyy sellaiseen intensiivisyyden ja mutkikkuuden asteeseen, että se ei ole ihmiskunnan hallittavissa. Tämä vaikuttaa aika tyypilliseltä teknologisen apokalypsin teorialta. Se ei siis ole mitään kauhean omaperäistä. Teknologiassa toki näkyy eri aikoina vaaran merkkejä, ja juuri nyt sellaisia voisivat olla harkitsemattomasti sovellettu tiedon louhinta ja syväoppiminen. Itse olisin kuitenkin enemmän huolissani globaalista ilmasto- ja resurssikriisistä.

Koneiden moraali

Monet tieteiskirjallisuuden ystävät tuntevat Isaac Asimovin robottikirjat, joissa esitellään robotiikan moraaliset perusteet eli robotiikan pääsäännöt. Ja jos joku ei niitä tunne tai muista, kerrataan: 1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan; 2. Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi milloin ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa; 3. Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen eikä toisen pääsäännön kanssa. Myöhemmin hän lisäsi myös kaikkein tärkeimmän säännön 0: Robotin tulee suojella ihmiskuntaa. 

Jonkinlaiset pelisäännöt olivat selvästi tarpeen, sillä niin kauan kun robotti- tai androiditarinoita oli kerrottu, ehkä jo 1600-luvun Golem- tarinoista asti, nuo kaverit olivat osoittautuneet oikullisiksi, herkkänahkaisiksi tai yksinkertaisesti pahoiksi. Syystä tai toisesta, irronneen johdon tai äkkiä heränneen kaunan tunteen tai huonon kohtelun takia ne ennen pitkää kääntyivät luojaansa eli ihmistä vastaan. Robotit ilmaantuivat nykyisellä nimellään kirjallisuuteen 1920- luvulla*, ja ne aloittivat teollisen uransa 1950- luvulla. Niistä tuli todellisuutta. Ennen pitkää robotit tulevat muuttumaan yhä älykkäämmiksi ja itsenäisemmiksi, joten kysymys robottien moraalista tulee välttämättä eteen. 

Asimov oli aikaansa edellä, sillä robotiikan pääsäännöt on muotoiltu vuonna 1941. Asimov ratkaisi moraaliongelman varsin näppärästi, vaikka hän kertomuksissaan käsitelläänkin niitä ongelmatilanteita, joihin ne sittenkin voisivat joutua. Esimerkiksi: ihminen repii robotilta käsivarren irti ja pieksee sillä toisen ihmisen hengiltä. Seuraus: kätensä menettänyt robotti saa mielenterveysongelmia. 

Asimovin oivallusten jälkeen moraali on ollut tieteiskirjallisuuden robottien vakiintunut komponentti. Usein robotit on varustettu niin sanotuilla "asimovpiireillä", jotka huolehtivat siitä, ettei perussääntöjä rikota. Mitä oikeisiin robotteihin tulee, tähän asti ne ovat olleet siinä mielessä vaarattomia, että silloin kun ne ovat olleet kyllin vahvoja aiheuttaakseen vahinkoa, ne eivät ole voineet poistua aidatuista työpisteistään tai poiketa sallituilta kulkureiteiltään. Mutta asia muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun teille ilmaantuu itsestään ohjautuvia robottiautoja, tai automaattiset postihelikopterit alkavat surrata taivaalla. Pitääkö niihin asentaa asimovpiirit? 

Tässä kohtaa voisi pitää miettimistauon. Ennen kuin alamme ohjelmoida robotteihin moraalia, pitäisi varmaan olla hyvin selvää, mitä moraali on. Mutta onko se sitten selvää ihmisillekään? Aika suuri osa moraalista keskustelua, ja etenkin sellainen keskustelu jossa pohditaan myös koneiden moraalia näyttää tulevan Yhdysvalloista. Syynä lienee uskonnollisen konservatismin vahva asema, ja erityisesti sikäläisten uskonnollisten painostusryhmien aktiivinen toiminta. Siksi amerikkalainen keskustelu muistuttaa jonkinlaista varjonyrkkeilyä. Älykkään analyysin sijasta paljon energiaa hukataan uskonnollisten argumenttien käsittelyyn.

Tarkastellaan moraalikeskustelun asemia. Ensimmäinen kysymys koskee moraalin alkuperää. Jos moraalin alkuperäksi oletetaan uskonto, niin kuin liki kaikki uskonnon eri lajit haluavat uskotella, kysymys robottien moraalista näyttää ratkaistulta: robotillahan ei voi olla uskontoa. Vai voiko sittenkin? Jos suunnittelisin itse robotin, voisin väittää rakentaneeni sen siten, että se voisi harjoittaa myös uskontoa. Väite uskonnollisesta robotista voi tuntua oudolta. Mutta filosofisin argumentein voidaan väittää, että asiallisesti ottaen emme voi epäillä robotin uskonnollisuutta, jos se väittää olevansa uskossa ja suorittaa uskontonsa edellyttämiä palvontamenoja. Kysymys uskonnollisesta robotista on selvästi sukua Turingin testille ja kiinalaisen huoneen ongelmalle. 

Uskonnosta lähtevä moraalin tutkimuslinja alkaa tuntua toivottoman sekavalta. Mutta onko se edes relevantti? Yhteiskuntatieteilijät, filosofit ja neuropsykologit alkavat jo olla varsin yksimielisiä siitä, että moraali ja uskonto ovat erillisiä ihmisenä olemisen piirteitä. Eikä siinä vielä kaikki, vaan on ilmeistä, että myös useilla eläimillä on käyttäytymistä, joka on perinteisesti yhdistetty moraalisiin tunteisiin.

Jos moraalista keskustellaan uskonnon viitekehyksessä, keskusteluun liittyy väistämättä myös kysymys sielusta, synnistä ja vapaasta tahdosta. Jos taas hylkäämme moraalin uskonnollisen alkuperän, nämä käsitteet alkavat tuntua epämääräisiltä ja jopa turhilta. Ja toisaalta meidän on hyväksyttävä, että myös eläimillä voi olla tietoisuus ja jopa käsitys itsestä. Siis ennen pitkää myös robotilla, haluaisin lisätä. 

Sielun ja vapaan tahdon olemassaolon epäileminen voi herättää kiivastakin vastustusta. En lähde sitä nyt käsittelemään, olen sitä yrittänyt ruotia aiemmin. Nyt vain esittelen hieman poikkeavan argumentin. Vapaan tahdon puuttumisen katsotaan johtavan sietämättömään alkeellisen mekaanisuuden olotilaan, jopa kulttuurin ja kehityksen loppuun. En usko tähän. Elinympäristömme monimutkaisuus ja siitä tulevien signaalien ylenpalttinen virta jättävät varsin vähän tilaa vapaalle tahdolle. Vaikka se olisikin olemassa, emme voisi havaita sen osuutta tajunnassamme. Sensorisen deprivaation kokeissa, joita nykyisin pidetään epäeettisinä, älykäs eliö tai jopa ihminen asetetaan kammioon, jossa ulkoiset ärsykkeet on mahdollisen pitkälle estetty. Osoittautuu, että sielu tai vapaa tahto ei suinkaan täytä ärsykkeistä tyhjää tietoisuuden tilaa mielekkäällä tavalla, vaan hermostomme alkaa syöttää sinne aistimusten korvikkeeksi irvokkaita hallusinaatioita, ja lopulta kokeen uhri joutuu psykoottiseen tilaan. 

Miten moraaliset valinnat sitten tehdään? Nykykäsityksen mukaan ne ovat hyvin nopeita ja automaattisia hermoston reaktioita. Ihminen perustelee yleensä ratkaisujaan rationaalisesti, mutta funktionaalinen aivokuvaus osoittaa, että moraalinen valinta tehdään paljon aikaisemmin kuin tietoinen minämme uskoo sen tekevänsä. Moraali on siis vaistomainen ja tunneperäinen tieto siitä, että jokin asia on väärin tai oikein. Aivan kuten mm David Hume ja Adam Smith aikanaan profeetallisesti esittivät. 

Yhdysvalloissa keskustelu moraalista kietoutuu myös oikeuslaitoksen toimintaan. Anglosaksisessa tapaoikeudessa on voimakas moraalisen rankaisemisen ja kasvattamisen elementti. Rikos nähdään yleisesti myös syntinä, jolloin asianomistajana on kristittyjen jumala. Omassa oikeuslaitoksessamme tällainen piirre on paljon laimeampi. Toki oikeuslaitos meilläkin mielletään yleisen oikeudenmukaisuuden tunteen ylläpitäjäksi, eli silläkin on moraalinen tehtävä. Kun roboteille ryhdytään rakentamaan moraalia, joudumme välittömästi pohtimaan, ovatko ne vastuullisia teoistaan? Ja jos ovat, miten niitä pitäisi tuomita ja rangaista. Toisaalta, kun uskomuksemme vapaan tahdon olemassaoloon jatkuvasti himmenee, samat kysymykset alkavat kohdistua myös ihmiseen. Näyttääkin siltä, että tekoälytutkimuksen ja neuropsykologian edistyminen tulevat koettelemaan myös oikeusjärjestelmien perusteita. 

Katsotaan asioita käytännön kannalta. Toisin kun yleensä luullaan, robotiikalla on jo iso rooli teollisuusmaiden ihmisten elämässä. Nuo robotit eivät kuitenkaan vastaa mielikuvaamme yksilöllisistä ihmisenkaltaisista roboteista. Ne ovat järjestelmiä, jotka ohjaavat liikennevaloja ja lentoliikennettä, ne ohjaavat lentokoneita, laivoja ja junien kulkua, ne hoitavat meitä sairaaloissa, valmistavat ruokaa ja lääkkeitä, ja ohjaavat ydinvoimaloita. Niiden suunnittelijat ovat jo pitkään joutuneet pohtimaan, miten tuo toiminta olisi mahdollisimman turvallista. Vaikka asiaa ei ole tiedostettu, Isaac Asimovin luonnostelemat robotiikan pääsäännöt ovat jo pitkään olleet käytössä.

Eräs asia amerikkalaistyyppisessä robottien moraalikeskustelussa on erityisen kiusallinen. Siinä halutaan vertailla moraalisia valintoja. Psykologit ovat pitkään tehneet moraalitutkimuksia. Niiden perusidea on robotiikkaan sovellettuna seuraava. Itsestään ohjautuva auto joutuu poikkeustilanteeseen. Sen on valittava, ajaako se väkijoukkoon, jolloin auton matkustajat pelastuvat mutta jalankulkijat voivat kuolla, vai ajaako se rotkoon, jolloin auton matkustajat voivat kuolla. Tällainen ongelma on sekä ilkeä että keinotekoinen, sillä kumpikin ratkaisu on moraalisesti väärin.

En usko, että robotiikan turvallisuusongelmaa pitää ratkaista moraalin näkökulmasta, vaikka moraaliset pohdinnat voivatkin olla hyödyllisiä. Parempi lähestymistapa on turvallisuusnäkökulma, josta insinööreillä ja viranomaisilla on jo vuosien kokemus. Robotti siis toimikoon sen käytössä olevan tiedon perusteella parhaalla mahdollisella tavalla, ja Asimovin sääntöjen hengessä.

Voin kyllä palata asiaan sitten, kun robottien oikeudet yksilöinä ja kansalaisina tulevat ajankohtaisiksi.

*) Vuonna 1921 robotit ilmaantuivat maailmaan Karel Čapek:n näytelämässä R.U.R. (Rossum's universal robots). Robotti- sana tulee slaavilaisista kielistä ja tarkoittaa työläistä. Robottien luontoon siis kuuluu ihmisten palveleminen työtä tekemällä.

Kirjoituksessa on hyödynnetty ainakin seuraavia lähteitä: Harris, Sam. Moraalinen maisema : miten tiede määrittää inhimilliset arvot. Terra cognita, 2010; Gazzaniga, Michael S. Eettiset aivot. Terra cognita, 2006; Pyysiäinen, Ilkka. Uskonnollinen robotti kiinalaisessa huoneessa. Tieteessä tapahtuu 2002 : 6 ; Hume, David. Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä. WSOY, 1938.