Kaikki synnit

Oon koiranraato raihnainen ja kaiken pahan pahka,
mä synnit imen itseeni kuin rasvan imee nahka.

Vanha körttivirsi, ehkä Lutherin mukaan.

Suomessa ja monissa muissakin kristinopin, islamin tai juutalaisuuden värittämissä maissa puhutaan paljon synneistä. Yleensä tällaiselta puheelta ei voi lapsuudessakaan välttyä, sillä uskonnolla on ollut merkittävä rooli koululaitoksen kehityksessä. Uskonto on jättänyt jälkensä opetussuunnitelmiin, tai se voi olla koulussa suorastaan keskeisessä asemassa. Kulttuurissa, kuten kirjallisuudessa ja elokuvissa, käsitellään paljon moraalisia aiheita, eli oikein ja väärän tekemisen kysymyksiä. Siinäkin voidaan hyödyntää synnin viitekehystä, tai ainakin niissä sovelletaan syntiin liittyviä puhumisen tapoja. Mutta aukeavatko moraaliset kysymykset todella parhaiten synnin kautta, vai onko olemassa vaihtoehtoisia tai jopa parempia lähestymistapoja?

Katsotaan aluksi noita kolmea edellä mainittua uskontoa. Niille on yhteistä, että ne ovat myös oikeusjärjestelmiä. Niiden pyhissä kirjoissa annetaan ehdottomia elämänohjeita. Tunnemme toki esimerkiksi Mooseksen lain kymmenen käskyä. Nuo ohjeet vaikuttavat oikean suuntaisilta, kuten tappamisen ja varastamisen kielto. Itse synti-sanan yleisyyttä pyhissä kirjoissa en osaa arvioida, mutta suoraviivaisesti ja yleisesti ajatellaan, että pyhien lakien rikkominen on synti. Rangaistukset kirjoissa mainitaan, etenkin kuolemanrangaistus, joka määrätään muun muassa homoseksuaalisuudesta. Oikeusjärjestelmän ylläpidosta ei kirjoissa anneta ohjeita, mutta jollain lailla Jumala on varmaankin sitä valvomassa, ja kokemuksesta tiedämme, että apuna toimii aina myös maallisia oikeudenpalvelijoita. Laki on joka tapauksessa Jumalan sanaa, joten huomattava auktoriteetti on tehostamassa lakien noudattamista.

Toinen lainkuuliaisuutta lisäävä tekijä on usko ylösnousemukseen ja kuoleman jälkeiseen elämään. Synnintekijä saattaa välttää maallisen oikeuden, mutta kuoleman jälkeen oikeutta varmasti jaetaan. Pahin rangaistus on loogisesti se, että kuolema on lopullinen ja ylösnousemus evätään. Tätä tarkoittaa "joutua kadotukseen". Uskomus kuoleman jälkeiseen elämään lienee hyvin vanha, ja se tavataan monissa niin sanotuissa pakanauskonnoissa. Toisaalta jopa juutalaisuudessa on ollut lahkoja, jotka eivät usko kuolemanjälkeiseen elämään. Kristinopissa on menty aivan toiseen suuntaan. Sen piirissä on kehitetty helvetti-niminen laitos, jossa syntisiin kohdistetaan kuoleman jälkeen mutkikkaita ja brutaaleja rangaistuksia. Pyhissä kirjoissa helvetistä löytyy vain epämääräisiä vihjeitä, mutta eräs järjestyneen helvetin malli löytyy antiikin Kreikan mytologiasta. Ajatus syntisten rankaisemisesta kuoleman jälkeen lienee siis sekin vanhaa perua, epäilemättä tällaista ideaa on suosittu moraalia vahvistavana. 1200-luvulla runoilija Dante Alighierin sepittämä Jumalainen näytelmä kehitti helvetin täyteen loistoonsa. Sen lieskat ovat sävyttäneet ja määrittäneet uuden ajan eurooppalaisten uskonnollisia tunteita ja maailmankuvaa.

Synnin määrittely sääntöjen rikkomisena tuntuu turhankin yksinkertaistavalta. Moraalisesti väärin voi toimia lukemattomilla tavoilla, eikä niitä kaikkia voi mitenkään kirjata selviksi säännöiksi. Lähellä on myös ajatus, että laajasti pyhiin teksteihin perehtynyt kirjanoppinut voi ottaa käyttäytymisessään suurempia vapauksia, hän osaa välttää karikot. Joku kyynikko voisi sanoa: aivan niin, ja sitä varten meillä on nykyään juristit.

Vähitellen kristillinen syntikäsite hienostui. Katolinen kirkko omaksui jaottelun tekosynteihin ja perisynteihin. Tekosynti on selvä rikkomus, kuten huorinteko, ja siitä saattaa saada anteeksiannon tunnustamalla synnin ripissä. Sen sijaan perisynti on taipumus, ja eräs luettelo sisältää seitsemän perisyntiä eli kuolemansyntiä. Perisyntiä ei saa anteeksi, koska se on ihmisen luonnossa, mutta ihminen voi toki nöyrtyä ja koettaa vastustaa tätä taipumista. Eri kirkkokunnilla on hyvinkin mutkikkaita syntiteorioita, ja ne ovat vaihdelleet eri aikoina. Aivan keskeinen käsite syntiteorioissa on "vapaa tahto". Jos sitä ei olisi, ihminen ei voisi tehdä syntiä. Tämä on monimutkainen filosofinen ogelma, ja oman tarkastelun arvoinen asia.  Mutta onko syntien luonnehtiminen sittenkään riittävää, synti kun saa niin monia muotoja?

Ripistä muodostui katolisessa kirkossa tärkeä toiminnan osa. Ilmeisesti syntien tunnustamisessa ja sitä seuraavassa, ainakin symbolisessa anteeksiannossa on vahva terapeuttinen voima. Uskonpuhdistuksessa syntyneet protestanttiset kirkot luopuivat säännöllisestä rippikäytännöstä. Toki rippi on edelleen sallittua yksityisesti papin ja seurakuntalaisen välillä. Tällaiselle terapialle näyttää kuitenkin olevan laajaa tarvetta. Herätysliikkeiden uskonnolliseen elämään kuuluu omien syntien murehtiminen ja jopa niiden liioittelu. Herätyskokouksissa julkinen syntien tunnustaminen ja symbolinen anteeksianto ovat suorastaan ohjelmanumeroita.

Aikanaan kävin rippikoulun, ja rippipappini kertoi minulla, että synti on ”sydämen luopumista Jumalasta”. Tällainen lausunto on ovela, se sekä väljentää synnyn määritelmää, että myös kaventaa ihmisen liikkumavaraa. Koska tuohon aikaan uskonto oli jo karissut minusta, olin pelkästään huojentunut: tämä ei koske minua.

Psykoanalyysi lienee länsimaisessa kulttuurissa suorastaan ikoninen oppiisuunta. Sen kehitti 1800-luvun lopussa itävaltalainen lääkäri Sigmund Freud. Vaikka psykoanalyysi on muodollisesti tieteeseen nojaava mielen teoria ja terapiakäytäntö, Freud liitti sen ytimeen kristillisen synnin teorian. Sen mukaan ihmisen aivoihin muotoutuu lapsuudessa normisto, joka kontrolloi käyttäytymistä, mutta jota ihminen ei tiedosta. Ihminen voi kokea käyttäytymisensä ja tunteensa ongelmallisiksi. Ratkaisuna on terapia, joka vastaa kirkon rippiä, terapeutti toimii siinä eräänlaisen pappina. Psykoanalyysi on menettänyt suurimman osan tieteellistä arvostustaan 1900-luvun loppupuolella. Sen vaikutus länsimaiseen kirjallisuuteen ja elokuvaan on kuitenkin ollut valtava.

Hyväksyttävän elämän ohjenuorana eivät tietenkään toimi pelkästään uskonnolliset määräykset. Niiden rinnalla on pitkään toiminut oikeusjärjestys, jota ylläpitävät maalliset vallanpitäjät. On hyvä olettaa, että määräysten pohjana on alun perin terve järki ja pyrkimys toimivaan ja yleisesti hyväksyttyyn järjestykseen. Voin ottaa esimerkin, pohjoismaissa on pitkään, jo ennen kristinuskon tuloa, toiminut maallinen käräjäoikeus. Myös sen pohjana on käsityksiä pahoista teoista: tappaminen, varastaminen ja huijaaminen eivät voi olla sallittuja. Mutta rangaistusten rinnalla periaatteena oli myös vääryyden oikaiseminen. Jos mahdollista, syyllisen pitää jollain lailla hyvittää rikos, vaikka maksamalla uhreille korvauksia ja luovuttamalla omaisuuttaan.

Historiantutkijat ovat selvittänet, kuinka Ruotsissa, mukaan lukien Suomi, tapahtui 1600-luvulla merkittävä oikeusjärjestyksen muutos. Käräjäoikeuksien ohjenuoraksi piti nyt ottaa niin sanottu Mooseksen laki. Sen myötä oikeudenkäytöstä tuli paljon ankarampaa. Monet uudet säännökset olivat jopa mielivaltaisia tai kansanperinteelle vieraita. Muun muassa ihmisten sukupuolielämä tuli paljon tarkemmin lain kontrollin piiriin. Samalla oikeuden painopiste siirtyi rankaisemiseen, erilaiset ruumiinrangaistkukset, häpeärangaistukset ja teloitukset yleistyivät.

Tämä näyttää olevan yleinen ilmiö. Kaikkialla maailmassa uskonnollisen oikeuskäytännön piirre on ankaruus ja jopa kohtuuttomuus. Eräs selitys on itse uskonnoissa: useimmat ovat autoritäärisiä normijärjestelmiä, joiden sisällä on jyrkkä arvohierarkia. Toinen syy on uskontojen välinen ankara kilpailu. Juutalaisuus kohtasi aikanaan kovaa kilpailua monijumalaisten uskontojen taholta. Mooseksen lain ensimmäinen ja tärkein käsky on ehdoton kielto palvella muita jumalia. Kristinusko ja islam ovat omaksuneet saman periaatteen. Hajaannus on monien uskontojen sisäinen ja vaarallinen vihollinen. Ei inkvisitio taistellut pakanuutta vastaan, vaan kerettiläisiä.

Useiden uskontojen ominaispiirre on, että ne haluavat esiintyä moraalin alkuperäisenä lähteenä. Mutta riittääkö joku sekava ja epäjohdonmukainen käskyjen ja kieltojen kokoelma todella moraalin ja etiikan ohjenuoraksi? Valistuksen myötä uskonnon kritiikki alkoi yleistyä, ja sille haettiin tieteellisiä perusteita. Vuonna 1759 skottilainen taloustieteilijä ja filosofi Adam Smith julkaisi teoksen Moraalituntojen teoria. Hän esitti, että käsitys oikeasta ja väärästä on meissä synnynnäinen, ja se viriää automaattisesti. Se on tunne, samoin kuin vaikka inho, viha, pelko ja kiintymys. Nykyaikainen aivotutkimus ja psykologia vahvistavat Smithin havainnon. Moraali on evoluutiossa syntynyt ja yhteisöllisyyttä vahvistava piirre. Se on ollut lajillemme hyödyksi.

Miten tähän voisi suhtautua? Smithin moraaliteoriaa tukee ainakin se, että yleisen moraalin vahvistaminen oikeuslaitoksen ja rangaistusten kautta ei välttämättä toimi hyvin. Asia menee jopa päin vastoin, pohjoismainen liberaali kriminologia on johtanut rikollisuuden selvään vähentymiseen. Toisaalta oikeusjärjestykseemme liittyy monia muitakin psykologisia mekanismeja, kuten käsityksemme oikeudenmukaisuudesta.

Entä onko moraali ihmiselle ominainen piirre, vai onko eläimilläkin moraali? Varovainen vastaus eläinten moraalitunteisiin näyttää olevan: kyllä. Koiranomistajat väittävät, että lemmikki tuntee häpeää ja syyllisyyttä tehtyään tuhmuuksia. Tämä on kuitenkin ylitulkinta, ja lemmikki pikemminkin vaistoaa isännän poikkeavan tunnetilan ja pelkää sitä. Todennäköisemmin moraalitunteet kohdistetaan ensisijaisesti lajitovereihin.

Vapaan tahdon raunioilla

 ”Vapaa tahto” on sanapari, johon silloin tällöin vetoamme, kun haluamme jotenkin korostaa toimijuuttamme. ”Onhan minulla toki vapaa tahto”. Käytämme sanaparia huolettomasti, koska pidämme sen tarkoittamaa asiantilaa itsestään selvänä. Mutta jos hiukankin epäilisimme sen olemassaoloa, joutuisimme heti niin sanotusti syviin vesiin. Toisin sanoen juuttuisimme mutkikkaisiin moraalisiin ja teologisiin pohdintoihin. Entä jos tuo kauhistuttava epäily olisi perusteltu? Ehkäpä ”vapaa tahto” on vain kulttuuriimme kuuluva sitkeä harhaluulo, oikeasti sellaista ei ole. Aivotutkimus ja neuropsykologia tuottavat jatkuvasti vahvistuvaa todistusaineistoa, että näin ikävästi asiat todella ovat. Vai onko se oikeasti ikävää – vai ehkä vain hieman outoa. Jotain, johon emme ole vielä tottuneet.

Helsingin sanomat julkaisi kesällä (HS 8.7.2024) Mikko Puttosen ansiokkaan esseen, jossa nostettiin pohdittavaksi tilanteesta luultavasti seuraava ja vähitellen voimistuva maailmankuvan muutos. Entä miten siihen reagoitiin? Odotetun laimeasti. Lehti julkaisi muistaakseni muutaman asiaankuuluvan nihkeän ”vastineen”, ja sillä selvä. ”Business as usual”. Voimme rauhoittua, yhteiskuntarauha on turvattu ja papit saavat pitää työpaikkansa.

En aio tässä esitellä vapaan tahdon puuttumisen tieteellistä pohjaa. Koska vakavaa epäilyä ei ole, voin säästää lukijoitteni aikaa ja vaivannäköä. Sen sijaan haluan eritellä tilanteesta vedettäviä tulkintoja ja johtopäätöksiä, jotka ovat mielestäni usein turhankin suoraviivaisia. Esimerkiksi Puttosen esseessä viitataan toistuvasti mekanistiseen maailmankuvaan, ikään kuin psykologisten prosessien mallina. Maailma, mukaan lukien ihmisen aivot, on kuin suuri kellokoneisto, kaikki tapahtuu vääjäämättömästi ankarien luonnonlakien ohjaamana. Jopa suuri filosofi René Descartes todella uskoi tällaiseen maailmankuvaan. Hän näkikin eläimet eräänlaisina koneina, mutta ei sentään rohjennut sanoa ihmisiä koneiksi, vaan oletti ihmisen ainutlaatuisuuden takaajaksi sielu-nimisen toimijan, jonka hän sijoitti aivojen käpyrauhaseen. Tämä tapahtui jo 1600-luvulla. Hänen looginen ymmärryksensä ei voinut hyväksyä vapaata tahtoa, mutta koska ajatus oli tuona aikana kauhistuttava ja moraaliton, hän siirsi ihmisen vastuun teoistaan maagiselle hengelle, joka piileskeli syvällä aivoissa..

Descartesin ratkaisu on väärä, sekä sielun että kellokoneiston metaforan osalta. Noin sata vuotta sitten mekanistinen maailmankuva nimittäin hajosi. Werner Heisenberg, Erwin Shrödinger, Niels Bohr ja monet muut eturivin fyysikot osoittivat vakuuttavasti, että maailman kellokoneisto on rikki – tai pikemminkin se toimii aivan eri tavalla kuin oli kuviteltu. Tapahtumien täsmällinen ennustaminen on mahdotonta. Säätiedotuksia seuraavat havaitsevat sen jopa aivan konkreettisesti. Tämä oli aikanaan valtava maailmankuvan mullistus, joka tuotti runsaasti tieteellistä, filosofista ja jopa teologista kiistelyä. Nyt asiantilaan on jo totuttu Kukaan fyysikko ei menetä yöuniaan se takia, ja itse asiassa fysiikastakin tuli entistä täsmällisempää.

Myös vapaan tahdon osalta olemme murrosvaiheessa. Maailmankuvamme muuttuu, tosin hyvin hitaasti, ja filosofinen, yhteiskunnallinen ja teologinen debatti on kiihtymässä. Millaisia ovat vapaan tahdon puuttumisen seuraukset ja asiasta vedettävät johtopäätökset modernin fysikaalisen maailmankuvan valossa? En pysty erittelemään sitä tässä lyhyesti, mutta aivan selvästi asia on varsin monimutkainen, se antaa tilaa hyvinkin erilaisille spekulaatiolle. Jos haluaa perehtyä eri näkökulmiin lähemmin, kannattaisi lukea kirjani Robottipuisto (Momentum 2023).  Se käsittelee mm. ihmisen mieltä, älykkyyttä, vapaata tahtoa, tietoisuutta ja  - tietenkin - tekoälyä. 

On syytä mainita eräs yleinen ja mielestäni haitallinen spekulaatio. Se hyökkää suoraviivaisesti luonnontieteellistä maailmankuvaa vastaan ja pyrkii raivaamaan tietä erilaisille uushenkisille liikkeille (ks. esim Thomas Nagel). Pidän tätä suuntausta yrityksenä nostattaa uutta magiaa ja mystiikkaa näennäistieteellisellä argumentilla. Miten sen esittäjiltä saattoi jäädä huomaamatta, että juuri moderni fysiikka paljasti maailmamme paljon luultua mutkikkaamman syvärakenteen.

Ei ole mitenkään hyväksyttävää hyökätä ihmisen ainutlaatuisuutta vastaan epämääräisillä tieteenvastaisilla väitteillä.

Älä silmä pieni katso minne vain

Jostain tarttui korvaani tuo laulu. ”Älä silmä pieni katso minne vain ….” Sitten se jatkuu: "Älä korva pieni kuule mitä vain…” ”Älä käsi pieni koske minne vain. …” Kiellot vain jatkuvat, kunnes lopulta kielletään ajatteleminenkin: ”Älä sydän pieni mieti mitä vain, sillä Isä taivainen näkee lapsen sydämen…” Laulu vielä lauletaan ärsyttävällä sävelellä, joka muistuttaa lapsien pilkallisia lällätyslauluja. Kyseessähän on pyhäkoululaulu. Muistan sen lapsuudesta, sillä jossain vaiheessa vanhempani laittoivat minut pyhäkouluun. Eivät he uskonnollisia olleet, mutta ajattelivat kai, että siitä olisi jotain kasvatuksellista hyötyä.

Laulu oli minusta karmea ja kauhistuttava. Jossain vaiheessa todella uskoin, että Isä Jumala vahtii taukoamatta tekojani ja ajatuksiani. Erityisesti ajatus kosmisesta ajatuspoliisista oli pelottava. Koetin olla ajattelematta pahoja ajatuksia, ja juuri silloin sellaisia ajatuksia vasta syntyykin. Kun koetin kuvitella millaisia ajatuksia ei missään tapauksessa saisi ajatella, niin kas, siinähän ne tulikin samalla ajateltua. Se oli aika ahdistava henkinen tila. 

Koko juttu tuo mieleen vanhan sadun mahtavasta kalifista, jonka vallalla ei ollut mitään rajoja. Viisas filosofi sanoi kalifille, että vaikka tämä on maailman mahtavin ihminen, hän ei kuitenkaan pysty mihin tahansa. Kun kalifi kysyi asiaa, mitä hän ei voida tehdä, filosofi vastasi: ”et voi mitenkään olla ajattelematta krokotiilin vasenta silmää”. ”Sehän on helppoa”, tokaisi kalifi. Mutta ei se ollut. Krokotiilin vasen silmä alkoi pyöriä kalifin ajatuksissa yhä kiivaammin. Öisinkin hän saattoi herätä siihen, että oli pohtinut krokotiilin silmää. Lopulta hän oli täysin uuvuksissa, ja hänen oli pakko myöntää että filosofi oli oikeassa.

Pelottelulaulu on olemukseltaan mustaa kasvatusta. Lasta täytyy painostaa ja uhkailla pysyttelemään jollain lailla kilttinä, ja pahinta on, ettei laulussa edes vihjata, mitä kaikkea ei saa katsoa tai kuulla. Etsin lauluun liittyvää nettikeskustelua, ja yleisesti keskustelijat pitivät sitä karmeana. Mutta selvä poikkeama olivat uskonnolliset sivustot, siellä laulun sanoma koettiin oudolla tavalla hyvänä asiana. Keskustelijat ylistivät, kuinka rauhoittavaa ja turvallista on olla tämän kosmisen poliisin herkeämättömän vakoilun kohteena.

Tämä vedenjakaja on kummallinen, en voi tajuta sitä. Ikään kuin olisi olemassa ihmislajeja, joiden järjenjuoksu ja logiikka on kokonaan toiselta planeetalta. Kiinnostavasti laulu näyttää olevan kosketuksissa vakavaan filosofiseen ongelmaan: kysymykseen vapaasta tahdosta. Voinko todella tehdä, ajatella ja katsella, mitä tahdon? Olen käsitellyt vapaan tahdon ongelmaa uudessa kirjassani, jonka aihe on neuropsykologia ja tekoäly. Entä mihin olen päätynyt? Voin tässä paljastaa, että kyseessä on näennäisongelma. Kun siihen kohdistetaan tieteen valokeila, se katoaa. Perustelut eivät tähän mahdu, joten toivon että saisin kirjani pian julkisuuteen.

Pyhäkoulu saattoi minut siis jo lapsena suuren ahdistuksen valtaan ja vakavien filosofisten kysymysten äärelle. Toinen kauhistuttava ajatus oli iankaikkinen elämä, jota pyhäkoulussa myös kaupiteltiin. Pohdin niitä lapsen tavoin, vailla filosofista koulutusta, ja lopulta ymmärsin nuo asiat jollain tavalla epäolennaiseksi. Pyhäkoulu taisi tehdä minut jo varhain ateistiksi. Kun meille sitten opetettiin seuraava laulunrenkutus, ”Musta Saara”, pidin sitä jo pelkästään kornina. Tuohon aikaan en vielä älynnyt, että  se on myös rasistinen ja kolonialistinen.  Rippikoulunkin kävin myöhemmin, ja jo täysin kyynisenä. Rippipappini, jonka nimeä en halua tässä mainita, oli minusta pelkästään säälittävä.

Näin meni laulun opetus perille.

Kouluta sisäinen zombisi

Edellisessä kirjoituksessa oli mietteitä taiteen olemuksesta. Kun aloin tutkia asiaa, kävi selväksi - ainakin minulle itselleni - että taide eri olekaan mikään mielivaltaisesti itse kesitty kulttuurin artefakti - siis suomeksi kyhäelmä. Asia on toisin. Taiteella on biologinen pohja, sillä se perustuu ajattelukoneistomme ominaisuuksiin, ja ne taas ovat syntyneet evoluution kautta. Oivallus ei ole uusi, sillä jo Charles Darwin epäili jotain tällaista. Oudompaa on, että taide perustuu automaattisiin reaktioihin, joista olemme vain heikosti tietoisia. Hienostuneet taiteelliset saavutuksemme, joista olemme jostain hämärästä syystä ylpeitä, saattavatkin olla robottimaisten toimintojen tuloksia. Lisäksi taide ei ole absoluuttista, vaan liittyy sosiaalisen arvottamisemme hierarkioihin. Tästä kerroin enemmän edellisessä kirjoituksessani Taide ja aivot.

Mutta nyt aion pohtia hieman edellisessä kappaleessa mainittua suurta psykologista, tai oikeastaan neuropsykologista mysteeriä. Mysteeri on hieman väärä sana. Pikemminkin kyse on outouden tunteesta. Ei selittämättömästä asiasta, vaan siitä, että kun neuropsykologia selvittää arkipäiväistä asiaa, johtopäätös tuntuu oudolta. Tuo arkipäiväinen kysymys kuuluu: miten me ihmiset ajattelemme, reagoimme ja teemme päätöksiä? Vallalla oleva perinteinen selitys on uuden tutkimustiedon valossa mahdoton, se on todellinen mysteeri. 

Emme ajattele ja toimi siten kun tunnemme toimivamme. Luettelen lyhyesti tätä väitettä tukevia seikkoja. Tietoinen ajattelumme on tavattoman hidasta. Aivojemme työmuisti, eli se tila johon sijoitamme väliaikaisesti tietoisia ajatuksiamme ja kokemuksiamme on suppea. Tietoisuudessamme voi olla vain 3-5 kohdetta yhtä aikaa. Tietoa varastoiva pitkäkestoinen muistimme on kylläkin laaja, mutta hyvin epäluotettava. Reaktiomme ovat hitaita, nopeimmillaankin 0,3 sekunnista ylöspäin, mutta vain silloin, kun olemme valmistautuneet reagoimaan. Jos reaktion aiheuttava heräte on yllättävä, reaktioaika on sekunnista ylöspäin. Emme ole lainkaan loogisia, ja aritmeettiset kykymme ovat alkeelliset. Jos lukija ei tunne tätä asiantilaa ennestään, sitä voi olla vaikea ymmärtää tai hyväksyä edellisen kuvauksen perusteella. Tarkempaa tietoa löytyy kuitenkin varsin yhtäpitävästi esitettynä 2000- luvulla kirjoitetuista oppi- tai tietokirjoista. 

Mikä on ihminen? Ihminen kokee olevansa aktiivinen, tekojaan pohtiva, tavoitteisiin pyrkivä ja vastuullinen toimija. Sana kokea on tässä keskeinen. Sisällämme asuva ja vaikeasti määriteltävä minä tai itse tuntee noudattavansa oman elämänsä ainutlaatuista käsikirjoitusta. Vaihtelevassa määrin suunnittelijana, rohkeana toimijana, mukautujana, kamppailevana tai kärsivänä. Järkevästi ajatellen tehtävä on heikosti varustetulle tietoisuudellemme mahdoton. Siitä huolimatta emme koe olevamme automaattisesti toimivien aivojemme koneiston vankeja tai elämämme sivustaseuraajia. Useimmat eivät koe, mutta jos joltain kumminkin siltä tuntuisi, hän saa diagnoosin vaikeasta masennuksesta ja sosiaalisien toimintakyvyn menetyksestä.  

 

Ehkä pitää pohtia asiaa tarkemmin, ilman ennakkoluuloja ja turhia pelkoja. Tarkastellaan aluksi ihmisen kognitiivista toimintaa järkiperäisesti, tai jopa raadollisesti. Kognitiivinen tarkoittaa yksinkertaisesti hermoston suorittamaa tiedonkäsittelyä, joka ilmenee ympäristöön reagoivana ja tavoitteisiin tähtäävänä käyttäytymisenä. Kuten jo vihjasin, tuo toiminta on vain vähäisessä määrin tietoista. Esimerkiksi hidas tietoinen minämme ei pysty mitenkään ohjaamaan liikkeitämme. Kun haluamme kävellä tai ojentaa kätemme tarttuaksemme johonkin esineeseen, aivoissamme aktivoituvat automaattisesti toimivat neuronien piirit, jotka käsittelevät omia aistimuksiamme ja  ohjaavat lihaksiamme. Insinöörit, jotka ovat koettaneet rakentaa kävelevää robottia, ovat huomanneet että käveleminen on vaikea suoritus jopa tehokkaasti laskeville moderneille tietokoneille. 

Aivotutkijat Francsis Crick ja Christof Koch keksivät nimittää näitä toimintaamme ja jopa tuntemuksiamme ohjaavia neuronipiirejä zombiagenteiksi. Koska ne ovat ikään kuin sieluttomia automaatteja. Ne eivät ole tietoisia toisistaan eikä tietoinen mielemme ole juurikaan tietoinen niiden sisäisistä tiloista. Annamme niille ylimalkaisia ohjeita, ja havainnoimme niiden toiminnan tuloksia. Jalkamme kuljettavat meitä, ja kätemme tarttuu esineeseen. Mestarillisen tarkasti ja taitavasti. Toinen tapa lausua tämä asia on kutsua noita zombeja taipumuksiksi. Olemme taipumusautomaatteja. 

Zombien toiminta ei ohjaa pelkästään motoriikkaamme. Ne näyttävät olevan vastuussa melkein kaikesta mitä teemme. Sosiaalisista suhteistamme. Päätöksien tekemisestä. Jopa tunteistamme. Tämä alkaa jo olla aika hälyttävää. David Libetin kuuluisat kokeet osoittavat, että silloinkin, kun annamme aivoillemme luvan tehdä päätöksiä, zombit tekevät sen puolestamme. Aivokuvaukset ja huolelliset mittaukset osoittavat, että kun teemme yksinkertaisen päätöksen, vaikkapa haluamme liikuttaa kättämme, nimenomaan zombi aloittaa toiminnan. Tietoinen minämme uskoo tehneensä päätöksen, mutta se on jo tehty ja pantu toimeen noin puoli sekuntia aikaisemmin. Johtopäätös näistä kokeista voi olla dramaattinen. Eikö vapaata tahtoa olekaan olemassa? Palaamme johtopäätöksiin kohta, mutta katsotaan ensin, mitä kaikkea muuta zombit tekevät puolestamme. 

Tunteet ovat kehityshistoriassa hyvin vanhoja. Niitä tuottavat vanhat hermoston rakenteet syvällä aivorungossa isojen aivojemme alapuolella. Aivotutkija Antonio Damasio nimittää tunnereaktion laukaisevaa fysiologista reaktiota emootioksi. Tunne on vasta seuraava vaihe, ja se seuraa, kun aivojemme tietoisemmat osat tulkitsevat emootiota. Tämä on taaskin järkevää. On tarpeen reagoida hyvin nopeasti esimerkiksi uhkaan, ja tulkita tilanne tietoisesti vasta myöhemmin. Myöskään vilkas sosiaalinen kanssakäyminen ei onnistuisi, jos meidän täytyisi koko ajan analysoida tietoisesti kumppaneitamme. Jaottelu emootion ja sitä seuraavaan tunteeseen ei ole aivan uusi, jo kuuluisa amerikkalainen psykologi William James (1842 – 1910) päätteli näin. 

Kauan on aavisteltu myös sitä, että moraaliset vaistomme ovat sukua tunnereaktioille. Ne ovat nopeita, tiedostamattomia ja automaattisia. Vältä, tarkkaile tai hyväksy! 1700- luvun talousmies ja filosofi Adam Smith  päätyi tällaiseen ajatukseen teoksessaan Moraalituntojen teoria. Ja hän oli ilmeisen oikeassa. Moraalisista tunteista on tullut ihmisille tärkeitä, sillä ne ohjaavat sosiaalisuuttamme - ihmislajin tärkeintä piirrettä. Jopa esteettiset kykymme ovat sukua sekä tunteille että moraalille. Monet psykologit ovatkin sitä mieltä, että ihmisellä on enemmän vaistoja kuin eläimillä. Tämä on vastoin arkijärkeä, sillä pidämme itseänne tietoisina rationaalisina toimijoina ja eläimiä vaistojen ohjaamina. Näin ei kuitenkaan ole. Ihmisten maailma monipolvisine sosiaalisine suhteineen ja hienostuneine toimintatapoineen on niin laaja ja haastava, että hitaasti ajatteleva tietoinen minämme ei selviäisi siitä. Tarvitsemme avuksemme rikkaan kokoelman sosiaalisia zombeja. 

Tämä kaikki tuntuu oudolta. Onhan meillä kuitenkin vahva tunne, että hallitsemme omaa elämäämme tietoisesti: ajattelemalla, suunnittelemalla ja toimimalla. Tietoiset aivomme luovat meille tällaisen tunteen. Aivoilla on tehokas kyky tulkita asioita ja koota niistä ymmärrettäviä, yksinkertaisia ja järkeviä kokonaisuuksia. Vasen aivonpuoliskomme, jonne ovat sijoittuneet kielellisen ja käsitteellisen ajattelun kyvyt, tekee tämän selittämisen. Asiaa on tutkittu muun muassa potilailla, joiden aivonpuoliskoja yhdistävät hermoradat on jouduttu katkaisemaan vaikean aivosairauden takia. Tällainen potilas ei huomaa olemuksessaan mitään suurta muutosta, lukuun ottamatta joitakin näköaistin puutteita. Silti hänellä on kaksi erilaista mieltä: toinen puhuva ja ymmärtävä, ja toinen tunteva ja reagoiva. Sopivin koejärjestelyin oikealle aivopuoliskolle voidaan näyttää kuvia, joista vasen aivopuolisko ei tiedä mitään, esimerkiksi ohjeita. Ne voivat saada henkilön reagoimaan näennäisen oudosti. Oikealle aivopuoliskolle voidaan antaa pyyntö nauraa. Kun potilaalta kysytään, miksi hän nauroi, vasen aivopuolisko ei ole tietoinen pyynnöstä, mutta se antaa epäröimättä järkevältä tuntuvan selityksen. Vaikkapa että "te tutkijat olette niin hauskoja heppuja". 

Vähitellen paljastuva uudenlainen ihmiskuva herättää syvää moraalista huolta. Uskonnolliset piirit, filosofit, poliitikot ja oikeusjärjestelmä ovat reagoineet ensimmäisinä. Jos ihminen onkin vain automaattisten ja sieluttomien zombien ohjaamaa kone, järjestäytyneeltä yhteiskunnalta menee pohja. Ihminen ei ole vastuussa teoistaan, eikä häntä siis voi myöskään rangaista. Oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon perustuvat käytännöt voidaan unohtaa. On erilaisia tapoja reagoida tieteen edistyksen tuottamaan moraaliseen uhkaan, ja kuten historia ja vaikkapa ilmastonmuutoskeskustelu osoittavat, välittömin reaktio on tosiasioiden kiistäminen. Toisaalta historia on myös osoittanut, että tieteellisen tiedon kiistäminen on huono valinta. Kiistäjät ovat lopulta jääneet tappiolle. 

Mutta onko moraalinen paniikki aiheellista? Ihmiskunta on aina lopulta sopeutunut maailmankuvan mullistuksiin - ja jopa kääntänyt ne menestyksemme avaimiksi. Vakavimpia viimeaikaisia mullistuksia ovat tuottaneet biologian ja fysiikan kehittyminen. Nykyisin emme voisi kuvitella siedettävää elämää ilman modernia lääkintätaitoa, kulkuneuvoja tai sähköä. Ihmiskuvan muuttuminen tulee epäilemättä myös muuttamaan elämää maapallolla, mutta muutos on luultavasti sekä hitaampi että kokonaan erilainen kuin moraalista hätäkelloa soittavat nyt kuvittelevat. 

Tähän tarvitaan perusteluja, ja erityisesti Antonio Damasio on pohtinut tietoisen toimintamme perusteita. Hänen mukaansa tilanne on moraalisen huolen kannalta lohdullinen. On nimittäin tärkeää huomata, että vaikka meitä ohjaavat zombit toimivat itsenäisesti, ne eivät suinkaan ole jäykkiä ja muuttumattomia. Niillä on kyky oppia ja mukautua, vaikkakin kohtalaisen hitaasti. Paljon käytetty esimerkki on polkupyörällä ajaminen. Kukaan ei ole synnynnäinen polkupyörällä ajaja. Vaikka tietäisimme täydellisesti, miten pyörällä ajetaan, ja vaikka olisimme katsoneet muiden ajavan, emme sittenkään osaa. Opimme ajamaan sitkeästi harjoittelemalla. Musiikin harrastajat tietävät myös, miten vaikeaa on soittaminen. Zombimme oppivat sen vähitellen, eikä pelkästään motorisia taitoja, vaan myös musiikin tulkinnan, yhteissoiton, improvisoinnin ja säveltämisen. Aiemmassa kirjoituksessa esitin, kuinka taide on oikeastaan mutkikas sosiaalinen taito, joka kehittyy vähitellen sen harjoittamisen myötä. 

Oppiminen ei ole pelkästään tietoista harjoittelua. Opimme myös katsomalla, miten toiset tekevät ja toimivat. Tähän ilmeisesti liittyy niin sanottujen peilisolujen toiminta. Asia selittyy siten, että koemme ympäristömme ja sen tapahtumat suorittamalla aivoissamme ympäristöä kuvaavaa dynaamista mallia. Ja ilmeisesti mallia suorittavat osin samat tai saman tapaiset neuronipiirit, jotka ohjaavat omaa toimintaamme. Evoluutio kun on säästeliäs, kerran kehittyneet rakenteet säilyvät ja muuntuvat uusiin tarkoituksiin. Näin sisäisten zombiemme mekanismit saavat harjoitusta myös tarkkailusta ja oppivat vähitellen. Tietenkään emme opi soittamaan pianoa katsomalla pianoa soittavaa ihmistä. Tai opimme sen toki tietyssä määrin, mutta hienosyisempi toiminta, todellinen soittaminen vaatii ankaraa tietoista harjoittelua. Asia on monimutkainen ja vain osittain ymmärretty, mutta tällaiselta se minusta näyttää. 

Kokonaiskuva on siis monimutkainen Tietoinen mielemme tarkkailee ja ohjailee zombiarmeijamme toimintaa ja myös harjoittaa ja kouluttaa sitä. Tämähän on myös osittain automaattinen taito, joten sen pohtiminen ei ole aivan yksikertaista. Yleinen johtopäätös on kuitenkin tehtävissä. Tietoinen mielemme todella vaikuttaa tekemisiimme. Sen käytössä on aivojemme automaattinen koneisto, joka tosin on varsin itsenäinen, mutta ei täysin. Moderniin ihmiskuvaan kuuluu sen pohtiminen ja ymmärtäminen missä ovat tietoisen kontrollimme rajat ja mikä on vapaan tahtomme toimivalta. Se on paljon rajoitetumpi kuin kuvittelemme, mutta ei merkityksetön. Ihmisellä on yksilönä kehittymisen mahdollisuus, ja myös kulttuureilla on kehittymisen ja muuttumisen optioita.

Oma elämämme jäsentyy, kun koulutamme pitkäjänteisesti ja tavoitteellisesti sisäisiä zombejamme. Sillä zombeilla ei ole tajua tulevaisuudesta eikä tavoitteista, ja menneisyys on niille vain opittujen taipumusten varasto. Ajan hallinta, menneiden tapahtumien muistaminen ja tulevaisuuden suunnittelu on tietoisen mielemme erityinen ja ainutlaatuinen kyky. Ja koska siirrämme tämän elämämme jäsentämisen taidon lajitovereillemme ja tuleville sukupolville symbolisen viestinnän kautta, myös kulttuurit ja koko ihmiskunta kehittyvät. Valistuksen ihanne tuntuu olevan sittenkin totta. 

Tämä oivallus selvästi pelastaa ihmiskunnan moraaliselta katastrofilta ja avaa kehityksen polkuja, hyviä ja huonoja. Tosin ei tuo pelastus ole oivalluksen varassa, vaan aivan ilmeisesti moraalia ja kulttuuria suojelevat myös biologisperäiset taipumukset ja syvällisesti omaksutut kulttuuriset tavat.

Jää kuitenkin vielä eräs huoli. Edellä esitetty neuropsykologinen kuvaus mielemme toiminnasta sisältää vahvan oletuksen. Mieli syntyy aivojen toiminnasta, ja aivot ovat olemukseltaan kone. Voiko koneella olla vapaa tahto? Minulle ilmeinen mutta monille vaikeasti hyväksyttävä vastaus on myönteinen. Konemainen toiminta ei ehkä vastaa yleistä mielikuvaa vapaasta tahdosta. Jos niin on, pahempi juttu mielikuvalle vapaasta tahdosta. Mielen koneisto on suunnattoman monimutkainen kone, joka toimii suunnattoman monimutkaisessa ympäristössä. Siinä kaikki. 

On vielä eräs mielen konetta vastustava argumentti. Jos mielestä ja sen ympäristöstä voitaisiin tehdä täydellinen kopio, ja nuo kaksi mieltä käynnistettäisiin samanlaisesta alkutilasta, kehittyisivätkö ne samalla tavalla? Mielestäni eivät, niiden tulevaisuudet voisiat poiketa paljonkin toisistaan. Syynä on aivojen koneen hienojakoisuus. Aivot toimivat hermosolun tasolla tarkasteltuna hyvin pienillä energiatasoilla. Nuo energiat ovat lähellä niitä energioita joilla atomit ja molekyylit värähtelevät. Insinöörikielellä sanottuna aivojen tiedonkäsittelyyn sekoittuu kohinaa. Kohina on informaatioteorian perusasioita, ja fysiikan perusasioihin puolestaan kuulu, että molekyylien värähtely ei ole yksityiskohtien tasolla ennalta määrättyä. 

Tämä saattaa lohduttaa niitä, jotka haikailevat vapaan tahdon perään.

Elämän tarkoitus

”Mikä on elämän tarkoitus?” Laitoin tuon lauseen lainausmerkkeihin, sillä tarkoitukseni ei ole vastata siihen tyhjentävästi näin lyhyessä kirjoituksessa. Tai ehkä onkin, se selviää kohta. Mutta alun perin tarkoitukseni on tarkastella tällaisen kysymyksen mielekkyyttä.

Luin hiljattain Scientific American- lehden toimittaja John Horganin nettikirjan Mind-Body Problems: Science, Subjectivity & Who We Really Are. Horgan on kiinnostunut tieteen rajoista, ja spekuloi jopa tieteen hiipumisella. Niinpä ei ollut yllättävää, että hän tässä kirjassaan kokoaa yhteen niin sanottuja kovia ongelmia (tieteen näkökulmasta), eli suuria kysymyksiä. Ne ovat: subjektiivisuus eli minän ongelma, tietoisuus, mieli-ruumis ongelma eli psykofyysinen ongelma, jumalan olemassaolo, sielu, vapaa tahto ja moraalin olemus. Ja tietenkin elämän tarkoitus. Nimityksen kova ongelma on ehkä tehnyt tunnetuksi filosofi David Chalmers. Tai sitten joku muu. 

Itse haluan pudottaa tästä joukosta pois sellaiset ongelmat kuin maailman synty ja maailman kohtalo tai loppuminen. Niitä nimittäin tutkivat kosmologit, ja käsittääkseni aivan menestyksellä. Ehkä he osaavat aikanaan muotoilla, onko olemassa kosmologian kova ongelma. Luin Horganin kirjan, koska halusin nähdä, mitä hän sanoo tietoisuudesta tai psykofyysisen ongelmasta. Oli varmaan arvattavaa, että ratkaisua sieltä ei löytynyt. Kirjassa hän tarjoaa erilaisia näkökulmia haastattelemalla joukkoa tutkijoita / filosofeja / kirjailijoita. Haastateltavat ovat kiinnostavia ja kirja on hyvin kirjoitettu ja sangen viihdyttävä. 

Suoremmin tähän ongelmaan pureutuu samalla menetelmällä Susan Blackmore kirjassaan Conversations on Consciousness (2005). Ja tätä voisin kyllä suositellakin. Tällä ”pelottomalla kirjavatukkaisella naisella” on poikkeuksellinen ura. Hän kiinnostui aikanaan parapsykologiasta, ja aikoi selvittää, mistä siinä on kysymys. Pitkän tutkimustyön tuloksena ei löytynyt ainuttakaan tieteellistä faktaa parapsykologian tueksi. Joten Blackmore totesi sen hölynpölyksi, ja siirtyi tutkimaan mielen psykologiaa. 

Palaan itsekin perusongelmiin. Ne ovat kieltämättä haastavia. Joten en aio ratkaista kovia kysymyksiä kerralla. Sen sijaan voisi olla hedelmällistä tarkastella niitä kokijan näkökulmasta. Kokeminen kun on selvästi ongelmien keskiössä, ja siitä meillä on kaikilla kokemusta (haa, mikä ihana aforismi tästä lauseesta tuli)!

Sielua ja jumalaa ei nähdäkseni nykyaikana ole relevanttia tutkia luonnontieteiden viitekehyksen mukaisina tosiasioina. Niiden kohdalla siirrytään muille alueille, kuten psykologiaan. Kokijan näkökulma on toki ilmeinen. Nämä käsitteet puhuttelevat ja ehkä myös lohduttavat eksistentiaalisesta ahdistuksesta kärsivää ihmistä. Uskonnon kohdalla ei myöskään pidä unohtaa sen roolia manipulaation ja vallankäytön välineenä.

Eräs tieteessä usein sovellettu ratkaisu on tarkastella riittävän yksinkertaista ja rajattua kohdetta. Evoluution periaatteena on rakentaa uutta entisen ja koetellun pohjalle. Eikä evoluutio yleensä hylkää kerran luotuja rakenteita, vaan ne pysyvät mukana muuntuneina seuraavissa kehitysvaiheissa. Selkärankaisten kehityslinjan alkupäästä löytyy millimetrin pituinen sukkulamato, C. elegans, ja niitä on tutkittu todella paljon. Eläytymällä siihen ja muihin vastaaviin kokijoihin voidaan ymmärtää, että niiden elämällä on tarkoitus: hakeutua suotuisiin oloihin ja välttää vaaraa, siis selviytyä.

Moraalin ajattelin poistaa filosofisten suurten kysymysten joukosta. Eläimiä tutkimalla on opittu, että moraaliksi kutsumamme ilmiö löydetään myös monien eläinten keskuudesta. Se on evoluutiossa muovautunut käyttäytymisen piirre, joka on ilmeisen hyväksi yhteisöille. Kun on tutkittu tilastollisin otoksin moraalista käytöstä ilmaisevia indikaattoreita, on havaittu, että uskonnollinen vakaumus ei korreloi niiden kanssa. Jopa työkseen moraalia pohtivat filosofit, opettajat ja psykologit ovat moraalisesti samalla lailla horjuvia kuin ihmiset yleensä. Moraalin juuret näyttävät olevan syvällä biologiassa.

Vapaa tahto ei ehkä olekaan filosofien mainostama vaikea ongelma. Sekä uusin tutkimus että terve järki uhkaavat sen asemaa. On totta, että olemukseemme kuuluu subjektiivinen kokemus vapaasta tahdosta. Eläinten vapaata tahtoa on vaikea tutkia, sillä ne eivät rajoittujen kielellisten kykyjensä takia osaa lausua käsitystään tahtonsa vapaudesta. Ei kuitenkaan ole syytä ajatella, että eläinten kohdalla tilanne olisi jotenkin erilainen. Ennustan, että vapaa tahto käyttäytymisen selittäjänä katoaa vähitellen, samalla tavalla kuin sielu, jota kuviteltiin sen isännäksi.

Psykologien suorittamissa eläinkokeissa ongelmana on koe-eläinten motivaatio. Vangittuna laboratorioihin ne pitkästyvät, ja niiden käytös on kaukana lajille tyypillisestä. Psykologit koettavat motivoida niitä ruokapalkkioilla, ja jotta ne pysyvät motivoituneina, niitä pidetään jatkuvasti aliravittuina. Tyypillisesti nisäkkäille annetaan vain 85% niiden ravinnontarpeesta. Eläinten keskeinen kokemus on siis alituinen nälkä, ja elämän tarkoitukseksi tulee ruoan saaminen tavalla tai toisella. Rottia taas motivoidaan uittamalla niitä vedellä täyttyvissä labyrinteissä. Elämän tarkoitukseksi tulee nyt hukkumisen välttäminen. 

Onneksi näistä brutaaleista käytännöistä ollaan luopumassa. Etologi (eläinten käyttäytymisen tutkija) Frans de Waal pidättäytyi alusta alkaen ehdollistamisesta rangaistusten ja palkkioiden kautta. Hänen menetelmänsä oli tarkkailu, ja eläimet motivoituivat muun muassa leikkimällä keskenään ja tutkijoiden kanssa. Osaa hänen tutkimistaan simpansseista jouduttiin pitämään suljetuissa tarhoissa. Niissä on eläinten mukavuuden takia ulkoalueet, joissa on ruohoa ja puita. Valitettavasti tällaisissa tarhoissa apinat pitkästyessään tuhoavat kaiken kasvillisuuden. Sitä varten tarhojen puut oli suojattu runkoja kiertävillä johdoilla, jotka oli kytketty sähköpaimeneen. Simpanssit motivoituivat pyrkimään puihin. Ne oppivat tutkimaan, onko langoissa jännite päällä hipaisemalla niitä kämmenselän karvoilla. Ne oppivat myös rakentamaan telineitä kiertääkseen sähköjohdot. Elämän tarkoitukseksi tuli päästä puuhun repimään oksia ja lehtiä. 

Näistä esimerkeistä itse kukin voi vetää myös ihmistä koskevia johtopäätöksiä. Taistelu ikävää vastaan saa tutkimaan ja seikkailemaan. Ihmiskunnalla on myös kokonaisuudessaan edessä asioita, jotka rinnastuvat sukkulamatojen elämän tarkoitukseen eli selviytymiseen. Elinympäristömme on uhattuna. Näitä asioita emme voi kokea välittömästi yksilöinä. Meidän täytyy oppia kokemaan ne yhteisönä, kommunikaation ja kulttuurin kautta. 

Vakavassa ja perinteisessä mielessä esitetty kysymys kaiken tarkoituksesta alkaa menettää asemaansa yksilön kokemusmaailmassa. Sen filosofinen painavuus liukenee, se haihtuu pois. Oikeastaan ”filosofinen” kysymys ”mikä on elämän tarkoitus” vastaa kysymyksiä ”mikä on Elimäen tarkoitus” tai ”what is the meaning of Liff”. Ne ovat yhtä turhia – tai niiden vastaus on yhtä paljon hukassa.

Paljastuksia sielusta ja valistuksesta

"Minun oli yhä vaikeampi erottaa toisistaan maaginen maailma ja se mitä nykyisin kutsutaan todelliseksi maailmaksi. Suurmiehet, joista olin koulussa lukenut, matematiikan ja fysiikan suunnannäyttäjät, olivat mitä pimeimmän taikauskon vallassa, tajusin heidän tehneen työtään toinen jalka kabbalassa ja toinen laboratoriossa. Vai tulkitsinko minä vain historiaa diabolikkojen silmin? Ja sitten löysin ehdottoman luotettavia tekstejä, joista ilmeni miten vasta yliopistosta valmistuneet positivistiset fyysikot kiiruhtivat mediaalisiin istuntoihin ja astrologisiin illanistujaisiin, ja miten Newton päätyi yleiseen painovoimateoriaansa siksi että uskoi okkultististen voimien vaikutukseen..."

Umberto Eco: "Foucaultin heiluri".

Kesälomamatkalla en huomannut hankkia lomalukemista - mutta lähes sattumalta mukana oli Umberto Econ "Foucaultin heiluri". Se oli jäänyt minulta aikanaan kesken. Kirja onkin hieman uuvuttavaa lukemista, se nimittäin toistaa itseään tolkuttomasti. Mutta samalla huomasin, että se täydentää erinomaisesti aiemmin kesällä lukemaani kirjaa, George Makarin "Soul machine". Siis, mistä on kysymys? Minusta siitä, että kumpikin kirja käsittelee historiaa, ja lähinnä ajanjaksoa 1600- luvulta 1800- luvulle. Ja mikä vielä tärkeämpää, ne sivuavat edistyksen ja valistuksen käsitettä.

"Foucaultin heiluri" käsittelee, ainakin näennäisesti, salaliittoteorioita. Se kertoo tutkijoista, jotka alkavat selvitellä Temppeliherrojen ritarikunnan historiaa ja siitä väitetysti juontuvien uudempien salaseurojen, kuten teosofien, ruusuristiläisten, illuminaattien, antroposofien ja vapaamuurareiden todellista tai oletettua juonittelua. Kirjassa salaliittoteoria karkaa käsistä. Tutkijat kehittelevät yhä mielikuvituksellisemmaksi kehittyvää juonta, jonka tueksi he kaivavat esiin toinen toistaan hämäräperäisempiä lähteitä. Eco varustaa kirjansa valtavalla määrällä sitaatteja ja viitteitä erilaisiin historiallisiin, kirjallisiin ja okkultistisiin lähteisiin, ja lukija alkaa olla ymmällä. Ovatko nuo lähteet todellisia vai keksittyjä? Oma veikkaukseni on, että Eco on kasannut mahdollisimman outoja viitteitä, yhdentekevää mikä niiden tausta on. Joten lukija lukee kirjaa omalla vastuullaan, ja siitä syntyy eräänlainen vaaran tai epätodellisuuden tunne. Kirja on siis vähintäänkin nerokas, mutta valitettavasti se on myös lukukokemuksena rasittava. 

Kirjoilla on yhteyksiä uuden ajan henkiseen murrokseen, joka tuotti modernin maailman. Makarin kirja nosti esiin asioita, joita koulussa saamani historian opetus vältteli tai jopa vääristeli. Lukiossa minä jouduin nimittäin lukemaan kirkkohistoriaksi nimitettyä esoteerista oppiainetta, jälkeenpäin ajatellen se oli melkoista hölynpölyä.  

Jäsennetäänpä asiaa hieman uudelleen. Valistusaikaa edeltänyt uskonpuhdistus (puolueellinen luterilainen termi) näyttää kaiken lähtökohdalta. Pian osoittautui, että Luther ei ollut yksittäinen sekopää, vaan takana oli laajempi liikehdintä, joka alkoi levitä nopeasti. Englanti irrottautui kuninkaan päätöksellä katolisesta kirkosta ja perusti protestanttien ajatuksia myötäilevän anglikaanisen kirkon. Näin sinnekin tuli tilaa vapaalle ajattelulle ja tieteelle. Kun papiston roolina ei enää ollut toimia välittäjänä ihmisen ja jumalan välillä, pääsi niin sanotusti helvetti irti. Sen seurauksena suurten protestanttisten kirkkokuntien rinnalle syntyi karismaattisia ja hurmahenkisiä liikkeitä. Meno oli jopa riettaampaa kuin pohjoissuomalaisissa korpelalaisten seuroissa. Jopa valejeesuksia ilmaantui saarnaamaan, ja joutui myös tuomiolle.  

Aivan ilmeisesti reformaatio antoi jalansijaa vapaalle ajattelulle, filosofiassa, taloudessa ja tieteessä. Kirkko menetti auktoriteettiaan ja ennen kaikkea uskottavuuttaan. Kasvava henkinen liikehdintä vastusti myös kuninkaan yksinvaltaa, mikä kulminoitui Ranskan vallankumoukseen. Tässä vaikutti esikuvana myös Amerikan vallankumous, joka johti siellä itsenäisyyden lisäksi yksinvallan kumoutumiseen. Benjamin Franklin oli sekä politiikassa että tieteessä vallankumousmiesten ihanne ja taistelutoveri.

Makarin kirja kuvaa erityisesti ihmisen psyyken filosofian nousua 1600- ja 1700- luvuilla. Suhtautuminen mielisairaisiin oli tärkeä vedenjakaja, se muuttui kokonaan. Uskonnolliset selitykset hylättiin. Sairaat eivät enää olleet pahojen henkien riivaamia tai "jumalan hulluja". Syntyi uusi tieteenala, josta kehittyi vähitellen psykologia ja psykiatria. Sairaiden hoito siirtyi lääkäreille, jotka inspiroituivat mm Locken, Spinozan, Descartesin ja Voltairen ajatuksista. Siitä Makarin kirjan nimi; sielua ja vapaata tahtoa oltiin panemassa viralta.

Makari kuvaa vakuuttavasti valistusajattelun voimaa, rikkautta ja eri suuntauksia. Erityisen kiinnostavaa oli naisten esiinmarssi sekä tieteessä että vaikuttajina. Patojen murtuminen sai myös naisten luovasn energian liikkeelle. Satunnaisen lukijan kannattaa googlata vaikkapa Émilie du Châtelet*, joka lienee useimmille tuntematon. Näin tapahtui erityisesti Ranskassa. Vaikka naisten aktiivinen toiminta sai luonnollisesti vastaansa myös ankaraa kritiikkiä.

Näemme valistusliikkeen helposti jonkinlaisena lineaarisena ja luonnonvoimaisesti etenevänä prosessina, mutta asia oli tietenkin paljon mutkikkaampi. Makarin kirja kuvaa kyllä ristiriitaisia ja kilpailevia ajatussuuntia, mutta se näkee valistuksen vahvimpana vastavoimana kirkon ja kuningasvallan. Tässä tulee Econ kirja mukaan, se paljastaa raadollisemman kuvan, erilaisten esoteeristen liikkeiden ja suuntausten tulvan. Toisin sanoen, valistuksen aatteiden ohella ihmisten sieluista kilpaili mitä kummallisimpia mystisiä, spiritistisiä, alkemistisia, taikauskoisia ja uskonkiihkoisia julistajia ja koulukuntia. Miten ihmeessä ihmiset pystyivät edes pohtimaan, mikä on totta ja mikä hölynpölyä. "Foucaultin heilurin" lukija joutuu kirjan edetessä samanlaiseen mielentilaan.

Makarin kirjasta saa vielä yhden tärkeän vihjeen. Ajattelemme helposti, että valistuksen voitto oli täydellinen ja lopullinen. Mutta Ranskan vallankumousta ja Napoleonin riehumista ympäri Eurooppaa seurasi taantumuksen vastaisku, restauraatio. Tämän reaktion vaikutukset näkyvät edelleenkin muun muassa tieteenvastaisena hölynpölynä ja uskonnosta ammentavana hämäräpuheena. Vastavalistus synnytti henkisiä viruksia, meemejä, jotka ovat sitkeitä, ne tartuttavat ihmisiä edelleen.

"Foucaultin heiluriin" sisältyy myös toinen nykyaikaan viittaava viesti. Kuvatessaan sitä tapaa, miten salaliittoteorioiden kehittäjät etsivät, valikoivat ja tulkitsevat teorioihinsa sopivia lähteitä Umberto Eco tulee samalla kuvanneeksi humanististen tieteiden toimintatapoja pahimmillaan. Tämä kuva on todella ilkeä.

*) Hän mm käänsi Newtonin "Principian" ranskaksi, ja korjasi samalla  suuren määrän kirjassa  esiintyneitä virheitä. Se on edelleen kirjan virallinen ranskankielinen käännös.

Koneiden moraali

Monet tieteiskirjallisuuden ystävät tuntevat Isaac Asimovin robottikirjat, joissa esitellään robotiikan moraaliset perusteet eli robotiikan pääsäännöt. Ja jos joku ei niitä tunne tai muista, kerrataan: 1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan; 2. Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi milloin ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa; 3. Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen eikä toisen pääsäännön kanssa. Myöhemmin hän lisäsi myös kaikkein tärkeimmän säännön 0: Robotin tulee suojella ihmiskuntaa. 

Jonkinlaiset pelisäännöt olivat selvästi tarpeen, sillä niin kauan kun robotti- tai androiditarinoita oli kerrottu, ehkä jo 1600-luvun Golem- tarinoista asti, nuo kaverit olivat osoittautuneet oikullisiksi, herkkänahkaisiksi tai yksinkertaisesti pahoiksi. Syystä tai toisesta, irronneen johdon tai äkkiä heränneen kaunan tunteen tai huonon kohtelun takia ne ennen pitkää kääntyivät luojaansa eli ihmistä vastaan. Robotit ilmaantuivat nykyisellä nimellään kirjallisuuteen 1920- luvulla*, ja ne aloittivat teollisen uransa 1950- luvulla. Niistä tuli todellisuutta. Ennen pitkää robotit tulevat muuttumaan yhä älykkäämmiksi ja itsenäisemmiksi, joten kysymys robottien moraalista tulee välttämättä eteen. 

Asimov oli aikaansa edellä, sillä robotiikan pääsäännöt on muotoiltu vuonna 1941. Asimov ratkaisi moraaliongelman varsin näppärästi, vaikka hän kertomuksissaan käsitelläänkin niitä ongelmatilanteita, joihin ne sittenkin voisivat joutua. Esimerkiksi: ihminen repii robotilta käsivarren irti ja pieksee sillä toisen ihmisen hengiltä. Seuraus: kätensä menettänyt robotti saa mielenterveysongelmia. 

Asimovin oivallusten jälkeen moraali on ollut tieteiskirjallisuuden robottien vakiintunut komponentti. Usein robotit on varustettu niin sanotuilla "asimovpiireillä", jotka huolehtivat siitä, ettei perussääntöjä rikota. Mitä oikeisiin robotteihin tulee, tähän asti ne ovat olleet siinä mielessä vaarattomia, että silloin kun ne ovat olleet kyllin vahvoja aiheuttaakseen vahinkoa, ne eivät ole voineet poistua aidatuista työpisteistään tai poiketa sallituilta kulkureiteiltään. Mutta asia muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun teille ilmaantuu itsestään ohjautuvia robottiautoja, tai automaattiset postihelikopterit alkavat surrata taivaalla. Pitääkö niihin asentaa asimovpiirit? 

Tässä kohtaa voisi pitää miettimistauon. Ennen kuin alamme ohjelmoida robotteihin moraalia, pitäisi varmaan olla hyvin selvää, mitä moraali on. Mutta onko se sitten selvää ihmisillekään? Aika suuri osa moraalista keskustelua, ja etenkin sellainen keskustelu jossa pohditaan myös koneiden moraalia näyttää tulevan Yhdysvalloista. Syynä lienee uskonnollisen konservatismin vahva asema, ja erityisesti sikäläisten uskonnollisten painostusryhmien aktiivinen toiminta. Siksi amerikkalainen keskustelu muistuttaa jonkinlaista varjonyrkkeilyä. Älykkään analyysin sijasta paljon energiaa hukataan uskonnollisten argumenttien käsittelyyn.

Tarkastellaan moraalikeskustelun asemia. Ensimmäinen kysymys koskee moraalin alkuperää. Jos moraalin alkuperäksi oletetaan uskonto, niin kuin liki kaikki uskonnon eri lajit haluavat uskotella, kysymys robottien moraalista näyttää ratkaistulta: robotillahan ei voi olla uskontoa. Vai voiko sittenkin? Jos suunnittelisin itse robotin, voisin väittää rakentaneeni sen siten, että se voisi harjoittaa myös uskontoa. Väite uskonnollisesta robotista voi tuntua oudolta. Mutta filosofisin argumentein voidaan väittää, että asiallisesti ottaen emme voi epäillä robotin uskonnollisuutta, jos se väittää olevansa uskossa ja suorittaa uskontonsa edellyttämiä palvontamenoja. Kysymys uskonnollisesta robotista on selvästi sukua Turingin testille ja kiinalaisen huoneen ongelmalle. 

Uskonnosta lähtevä moraalin tutkimuslinja alkaa tuntua toivottoman sekavalta. Mutta onko se edes relevantti? Yhteiskuntatieteilijät, filosofit ja neuropsykologit alkavat jo olla varsin yksimielisiä siitä, että moraali ja uskonto ovat erillisiä ihmisenä olemisen piirteitä. Eikä siinä vielä kaikki, vaan on ilmeistä, että myös useilla eläimillä on käyttäytymistä, joka on perinteisesti yhdistetty moraalisiin tunteisiin.

Jos moraalista keskustellaan uskonnon viitekehyksessä, keskusteluun liittyy väistämättä myös kysymys sielusta, synnistä ja vapaasta tahdosta. Jos taas hylkäämme moraalin uskonnollisen alkuperän, nämä käsitteet alkavat tuntua epämääräisiltä ja jopa turhilta. Ja toisaalta meidän on hyväksyttävä, että myös eläimillä voi olla tietoisuus ja jopa käsitys itsestä. Siis ennen pitkää myös robotilla, haluaisin lisätä. 

Sielun ja vapaan tahdon olemassaolon epäileminen voi herättää kiivastakin vastustusta. En lähde sitä nyt käsittelemään, olen sitä yrittänyt ruotia aiemmin. Nyt vain esittelen hieman poikkeavan argumentin. Vapaan tahdon puuttumisen katsotaan johtavan sietämättömään alkeellisen mekaanisuuden olotilaan, jopa kulttuurin ja kehityksen loppuun. En usko tähän. Elinympäristömme monimutkaisuus ja siitä tulevien signaalien ylenpalttinen virta jättävät varsin vähän tilaa vapaalle tahdolle. Vaikka se olisikin olemassa, emme voisi havaita sen osuutta tajunnassamme. Sensorisen deprivaation kokeissa, joita nykyisin pidetään epäeettisinä, älykäs eliö tai jopa ihminen asetetaan kammioon, jossa ulkoiset ärsykkeet on mahdollisen pitkälle estetty. Osoittautuu, että sielu tai vapaa tahto ei suinkaan täytä ärsykkeistä tyhjää tietoisuuden tilaa mielekkäällä tavalla, vaan hermostomme alkaa syöttää sinne aistimusten korvikkeeksi irvokkaita hallusinaatioita, ja lopulta kokeen uhri joutuu psykoottiseen tilaan. 

Miten moraaliset valinnat sitten tehdään? Nykykäsityksen mukaan ne ovat hyvin nopeita ja automaattisia hermoston reaktioita. Ihminen perustelee yleensä ratkaisujaan rationaalisesti, mutta funktionaalinen aivokuvaus osoittaa, että moraalinen valinta tehdään paljon aikaisemmin kuin tietoinen minämme uskoo sen tekevänsä. Moraali on siis vaistomainen ja tunneperäinen tieto siitä, että jokin asia on väärin tai oikein. Aivan kuten mm David Hume ja Adam Smith aikanaan profeetallisesti esittivät. 

Yhdysvalloissa keskustelu moraalista kietoutuu myös oikeuslaitoksen toimintaan. Anglosaksisessa tapaoikeudessa on voimakas moraalisen rankaisemisen ja kasvattamisen elementti. Rikos nähdään yleisesti myös syntinä, jolloin asianomistajana on kristittyjen jumala. Omassa oikeuslaitoksessamme tällainen piirre on paljon laimeampi. Toki oikeuslaitos meilläkin mielletään yleisen oikeudenmukaisuuden tunteen ylläpitäjäksi, eli silläkin on moraalinen tehtävä. Kun roboteille ryhdytään rakentamaan moraalia, joudumme välittömästi pohtimaan, ovatko ne vastuullisia teoistaan? Ja jos ovat, miten niitä pitäisi tuomita ja rangaista. Toisaalta, kun uskomuksemme vapaan tahdon olemassaoloon jatkuvasti himmenee, samat kysymykset alkavat kohdistua myös ihmiseen. Näyttääkin siltä, että tekoälytutkimuksen ja neuropsykologian edistyminen tulevat koettelemaan myös oikeusjärjestelmien perusteita. 

Katsotaan asioita käytännön kannalta. Toisin kun yleensä luullaan, robotiikalla on jo iso rooli teollisuusmaiden ihmisten elämässä. Nuo robotit eivät kuitenkaan vastaa mielikuvaamme yksilöllisistä ihmisenkaltaisista roboteista. Ne ovat järjestelmiä, jotka ohjaavat liikennevaloja ja lentoliikennettä, ne ohjaavat lentokoneita, laivoja ja junien kulkua, ne hoitavat meitä sairaaloissa, valmistavat ruokaa ja lääkkeitä, ja ohjaavat ydinvoimaloita. Niiden suunnittelijat ovat jo pitkään joutuneet pohtimaan, miten tuo toiminta olisi mahdollisimman turvallista. Vaikka asiaa ei ole tiedostettu, Isaac Asimovin luonnostelemat robotiikan pääsäännöt ovat jo pitkään olleet käytössä.

Eräs asia amerikkalaistyyppisessä robottien moraalikeskustelussa on erityisen kiusallinen. Siinä halutaan vertailla moraalisia valintoja. Psykologit ovat pitkään tehneet moraalitutkimuksia. Niiden perusidea on robotiikkaan sovellettuna seuraava. Itsestään ohjautuva auto joutuu poikkeustilanteeseen. Sen on valittava, ajaako se väkijoukkoon, jolloin auton matkustajat pelastuvat mutta jalankulkijat voivat kuolla, vai ajaako se rotkoon, jolloin auton matkustajat voivat kuolla. Tällainen ongelma on sekä ilkeä että keinotekoinen, sillä kumpikin ratkaisu on moraalisesti väärin.

En usko, että robotiikan turvallisuusongelmaa pitää ratkaista moraalin näkökulmasta, vaikka moraaliset pohdinnat voivatkin olla hyödyllisiä. Parempi lähestymistapa on turvallisuusnäkökulma, josta insinööreillä ja viranomaisilla on jo vuosien kokemus. Robotti siis toimikoon sen käytössä olevan tiedon perusteella parhaalla mahdollisella tavalla, ja Asimovin sääntöjen hengessä.

Voin kyllä palata asiaan sitten, kun robottien oikeudet yksilöinä ja kansalaisina tulevat ajankohtaisiksi.

*) Vuonna 1921 robotit ilmaantuivat maailmaan Karel Čapek:n näytelämässä R.U.R. (Rossum's universal robots). Robotti- sana tulee slaavilaisista kielistä ja tarkoittaa työläistä. Robottien luontoon siis kuuluu ihmisten palveleminen työtä tekemällä.

Kirjoituksessa on hyödynnetty ainakin seuraavia lähteitä: Harris, Sam. Moraalinen maisema : miten tiede määrittää inhimilliset arvot. Terra cognita, 2010; Gazzaniga, Michael S. Eettiset aivot. Terra cognita, 2006; Pyysiäinen, Ilkka. Uskonnollinen robotti kiinalaisessa huoneessa. Tieteessä tapahtuu 2002 : 6 ; Hume, David. Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä. WSOY, 1938.

Vapaan tahdon uudet vaatteet

Onko ihmisellä vapaa tahto? Kysymys on vanha, mutta luonnontieteiden edistys on tuonut siihen uutta särmää. Vapaan tahdon on nähty erottavan ihmisen eläimestä. Aikanaan René Descartes pohti kysymystä kovasti. Hänen mukaansa eläimet ovat koneita, jonkinlaisia heijasteautomaatteja, jotka reagoivat ulkoisiin ärsykkeisiin jonkun sisäänrakennetun ohjelman vaikutuksesta. Itse asiassa tällaisia koneita oli rakenneltu jo renessanssiajalta lähtien: mekaanisia androideja, ihmisiä ja eläimiä, jotka liikehtivät taitavasti ja suorittivat hyvinkin ällistyttäviä tehtäviä. Tällaiset laitteet tekivät ihmisiin tavattoman voimakkaan vaikutuksen. Eipä ihme, että myös Descartes otti käyttöön koneanalogian. Mutta ihmisen kohdalla hän päätyi dualismiin. Ihminen voi olla osittain kone, mutta sen sisällä asustaa henki eli sielu - joka viime kädessä päättää asioista. Juuri tuolla haihtuvaisella ja näkymättömällä sielulla on vapaa tahto.

Tällaista keskustelua käydään myös nykyään ja ihan vakavissaan erityisesti Yhdysvalloissa, missä uskonnolliset jännitteet edelleenkin heijastuvat tiedemaailmaan. Sillä jos vapaata tahtoa ei ole, sikäläiseltä oikeusjärjestelmältä putoaa pohja. Rikollisen toiminnan takana nähdään synti, ja ilman vapaata tahtoa ihminen ei voi tehdä syntiä. Yhteiskunnan uskonnollis-eettinen ohjaus latistuu mekanismien kohtaamiseksi. ”Pakko tappaa”, sanoo rikollinen. ”Pakko tuomita”, vastaa tuomari. Vai onko, pitääkö ohjelmointivirheestä rangaista tietokonetta?

Vapaan tahdon ongelma on siis ikivanha psykofyysinen ongelma (sielu-ruumis ongelma). Yleisesti ottaen maallistunut tiede pitää ongelmaa aikansa eläneenä tai epäkiinnostavana. Mutta vapaa tahto on sitkeähenkinen käsite - niinkuin monet kulttuuriin syvälle juurtuneet käsitteet. Nyt sielun paikalle vain asetetaan näppärästi sana ”tietoisuus”.

No hyvä, mutta mitä tietoisuus sitten on? Yleisen käsityksen mukaan se syntyy aivojen neuronien toiminnasta, aivan kuin sen kuvitteellisena vastaparina oletettu aivojen heijasteautomaatti. Tässä siis yksi tai useampi neuronien järjestelmä tekee nopeasti automaattisia päätöksiä, ja eräs toinen neuronijoukko yrittää arvioida ja muokata niitä - yleensä hieman jälkijunassa. On kuitenkin kiinnostavaa, että tämä nykyaikainen kuva aivojen kaksitasoisesta kognitiivisesta toiminnasta näyttäisi toistavan samantapaista dualistista mekanismia kuin ikivanha sielu-ruumis asetelma. Onko tämä siis sattumaa, vai onko vanha kulttuurinen malli ohjannut tutkijoiden ajatuksia? En kyllä osaa sanoa.

Tämä asioiden tila johtuu siitä, että tietoisuutemme toimii hitaasti ja sen ikkuna on kovin kapea. Aivot joutuvat toimimaan pitkälle automaattiohjauksella. Tietoisuus on kuitenkin aivan keskeínen osa ihmisenä olemista. On tärkeää pohtia, miten kasvatus, kokemus, tunteet ja kulttuuri vaikuttavat tietoisuuteen ja sen mekanismien kehittymiseen ajan myötä. Aihe kiinnostaa laajasti, psykologiasta ja neurotieteistä aina taloustieteen päätöksentekoteorioihin asti. Esimerkiksi talousnobelisti Daniel Kahneman on omistanut sille elämäntyönsä.

Mutta sanapari ”vapaa tahto” ei tuo uutta valaistusta tähän pohdintaan.