Ei uskontoa - nulla fidian

 Nappasin kirjakaupasta kirjan, joka kiinnitti huomioni. Alec Ryrien kirjan Unbelievers. An emotional history of doubt. Kirjan nimi kääntyy huonosti suomeksi, olen aiemminkin todennut, ettei tarkkaa käännöstä läheskään aina ole olemassa (ks. esimerkiksi kirjoitus Kieli on kulttuuriympäristö). Kirja käsittelee eurooppalaisen ateismin historiaa keskiajalta nykyaikaan. Kirjoittaja on historioitsija ja myös teologi ja vihitty pappi, ja jo kirjan alussa hän ”tunnustaa” olevansa itse uskovainen. Kirjan lähtökohdat tiedon välittämisen näkökulmasta eivät siis ole hyvät. Jo ensimmäisen luvun aikana epäilykseni alkavat saada vahvistusta, kirjoittajaa ei voi pitää objektiivisena eikä edes aivan rehellisenä. Hiukan rehellisyyttä on kuitenkin jo kirjan nimessä, ”emotional history” tarkoittaa, että hän kirjoittaa tunne edellä.

Miksi siis nappasin mukaani näin oudon kirjan? Siihen on syynsä. Minua kiinnostaa, miksi ihminen alkaa uskoa johonkin. Miksi ja miten ihminen pitää joitain asioita totena ja joitain ei. Ja vielä oudompaa voi seurata, kun mennään uskontoihin: miksi ja miten ihminen uskoo asioihin, joita hän ei pidä totena? Miten uskominen syntyy, miten se muuttuu, ja miten voi menettää uskonsa? Ajattelin, että kirja valaisee näitä asioita. Ja olin oikeassa, niin se tekeekin. Mutta ei aivan sillä tavoin kun sen kirjoittaja näyttää tarkoittavan.

Eräs kirjan keskeisiä teemoja on tieteen ja uskonnon vastakkaisasettelu. Tähän sellainen täsmennys, että englantia puhuvissa maissa ”tiede” tarkoittaa nimenomaan luonnontiedettä, meillä Suomessa on käytössä laajempi määritelmä. Mutta hyvä, puhutaan nyt jatkossa vain luonnontieteistä. Edellä mainittua vastakohtaisuutta pidetään jotenkin selkeänä asetelmana, mitä se ei ole. Kirjoittaja ei itse näytä tuntevan luonnontiedettä kovinkaan hyvin. Hän esimerkiksi toteaa, että jo 1700-luvulla olisi ollut olemassa vuosisatojen aikana kertynyt astronimien todistusaineisto sen puolesta, että maa kiertää aurinkoa. Mutta kun se vain ei ole totta. Kiistaton teleskooppihavainto aurinkokeskeisestä maailmanjärjestyksestä saatiin vasta 1860-luvulla. Jos selviä todisteita ei ollut, mitä siis oli? Oli syntynyt yleinen yhteisymmärrys sekä uskovien että ei-uskovien kesken siitä, että taivaankappaleita voi ja pitää tutkia tarkkoja havaintoja tehden. Se on siis ihan eri asia, ja samalla kuitenkin hyvin tärkeä asia. Luonnontieteisiin kohdistuva yksioikoinen ja mustavalkoinen ajattelu on kirjassa läpikäyvää.

Mielenkiintoisesti tekijä rinnastaa jumalankieltäjät litteän maan kannattajiin. En oikein tiedä mitä asiasta ajatella. Maan pallonmuotoisuus on ollut tunnettua jo antiikin ajoista. Litteän maan teoria on teologien keskiajalla kehittämä teoria, joka oli saatu aikaan Raamattua tutkimalla. Tunnetusti Danten Jumalainen näytelmä perustuu litteän maan oletukseen. Teoria eli aikansa teologian ja populaariteologian varassa. Kukaan vakava astronomi ei siihen horjahtanut, ei edes kirkon suuresti kunnioittama Klaudios Ptolemaios. Oudosti harakoille tuntuu menevän vertaus.

Kirjan suhde ateismiin on kokonaisuudessaan asenteellinen. Jollain tavalla uskonnollisuus mielletään ikään kuin luonnolliseksi olotilaksi. Ateismin syntyminen yksilössä tai yhteisössä selitetään kahdella tekijällä: vihalla tai ahdistuksella. Tämä on suorastaan kirjan lähtökohta tai hypoteesi.

Ryrie ilmoittaa erääksi kirjansa motiiviksi halun kritisoida yksinkertaista selitystä nykyaikaisen yhteiskunnan maallistumiselle. Selityksen mukaan se johtuisi siitä, että 1700- luvulta alkaen valistushenkiset filosofit ja valtiomiehet kävivät suoraan rintamahyökkäykseen kirkkoa ja uskontoa vastaan. Hän jopa luettelee tuon ”hyökkäyksen” sotamiehiä: Spinoza, Voltaire, Paine, Kant, Hume, Rousseau, Feuerbach, Schopenhauer, Nietzche. Eikä tässä ole edes kaikki. Simon Laplace kertoi Napoleonille: ”Jumala on redundantti hypoteesi”. Charles Darwin kirjoitti kokonaan uudenlaisen luomiskertomuksen, eikä tarvinnut siinä millään lailla luojan tai jumalan käsitettä. Lyhyesti: moderni yhteiskuntatiede, filosofia ja luonnontiede ohittivat tyylikkäästi kaiken jumaluuteen liittyvän tarpeettomana. Hän ei kuitenkaan usko, että siinä olisi koko totuus. En minäkään usko. 

Sitä paitsi, miksi tämä hyökkäys näyttää tuottavan väestötasolla mitattavia tuloksia vasta 1900-luvun lopulta alkaen? Ryrie esittää myös väitteen, tai oikeastaan siteeraa filosofi Charles Tayloria: keskiajalla oli käytännössä täysin mahdotonta olla uskomatta Jumalaan, koska kaikki yhteiskunnallinen toiminta ja tapa ilmaista mitä tahansa ajatuksia oli täysin uskonnon kyllästämää. Niin, edes koko sanaa ”ateismi” ei ollut vielä keksitty, joten ei kai siitä voinut edes puhua. Mutta onko asia todella näin? Lähemmässä tarkastelussa asia ei olekaan näin mustavalkoinen. Itse asiassa Jumalan kieltäminen ja uskonnon kritiikki olivat myös keskiaikaista todellisuutta, mikä tulee selväksi Ryrien tekstistä. Mutta selvästi tiede ja valistusaika lisäsivät öljyä liekkeihin.

Keskiajalta lähtien näissä kysymyksissä on käytettävissä tärkeä kirjallinen lähde, inkvisition kuulustelupöytäkirjat. Myös Ryrie hyödyntää niitä, vaikka ymmärrettävistä syistä uskovaiset eivät mielellään muistele inkvisition toimintaa. Paavi Gregorius IX perusti paavillisen inkvisitiolaitoksen vuonna 1231. Se nojasi kirkkoisä Augustinuksen (354 – 430) lausuntoon, jonka mukaan uskovaiset voidaan pakottaa pysymään uskossaan. Inkvisition tehtävänä ei tosin ollut vainota ateisteja vaan kerettiläisiä. Kirkon koko historiaa on leimannut ankara taistelu erilaisia lahkoja vastaan, ja oikeastaan se jatkuu vieläkin. Sisäinen hajaannus oli kirkon toimintaa eniten uhannut ilmiö. Hajaannusta vastaan taisteltiin sanan voimalla, politikoimalla, inkvisition terrorilla, sotimalla ja myös sopimalla. Ne, jotka laillani joutuivat opiskelemaan lukiossa kirkkohistoriaa muistanevat, että monet kirkon pyhät opinkappaleet syntyivät kirkolliskokouksissa äänestyspäätöksillä.

Kirkko ei oikeastaan ottanut ateismia kovin vakavasti. Keskiaikaisten teologien esittämän virallisen totuuden mukaan vain juopot ja hullut voivat kiistää Jumalan olemassaolon. No, inkvisition haaviin jäi kuitenkin ihmisiä, jotka eivät uskoneet Jumalaan, ja saattoivat myös väheksyä tällaista uskoa. Eivätkä he olleet juoppoja tai hulluja, vaan jopa arvostettuja kansalaisia. Keskiajalla lääkärit olivat omaleimainen ryhmä, ja monia lääkäreitä yhdisti välinpitämätön suhtautuminen uskontoon. Heitä ei kuitenkaan erityisesti vainottu, sillä mahtavatkin ruhtinaat ja kirkonmiehet turvautuivat hädän hetkellä lääkäriin. Eräässä 1500-luvun kertomuksessa rikas kauppias lupaa huomattavan palkkion lääkärilleen. Lääkäri ylistää hänen anteliaisuuttaan ja toteaa, ”anna lääkärille mitä lääkärille kuuluu.” Hän jättää sanomatta tähän toteamukseen usein liitetyn lopun ”Jumala kuitenkin parantaa”. Silloin kauppias kuiskaa lääkärilleen: ”en ole katolinen, en protestantti, en paavinmielinen enkä uudelleenkastaja. Mihin sinä oikein uskot, aurinkoon vai kuuhun.” Lääkäri vastaa: ”en mihinkään, olen ihminen vailla uskoa, nulla fidian. Ja tämä on suuri lahko.” Kauppias on pettynyt ja toteaa: ”eihän meillä sitten ole mitään eroa.”

Ammatissaan lääkärit näkivät ihmisen haurauden ja sielun häilyvyyden. Vaikka sielun piti olla ihmisen kestävin osa, joka säilyisi jopa kuolemassa, se saattoi muuttua aivan muuksi tai jopa kadota sairauden tai alkoholin tai rohtojen kuten hulluruohon vaikutuksesta. Lääkärit eivät kuitenkaan ryhmittyneet tämän välinpitämättömän asenteen mukaan, eivätkä he siten olleet uhkana kirkolle. Uskonto vain oli monille varsin yhdentekevä asia.

Kirkon oppi oli varsin helppo maali rationaalisille kriitikoille. Sen kaikki keskeiset kohdat olivat helposti kyseenalaistettavissa vaikkapa vetoamalla epäloogisuuteen tai todisteiden puuttumiseen. Ristiriitaisia opinkappaleita olivat kuolematon sielu, ruumiin ylösnousemus, pyhä kolminaisuus ja transsubstantiaatio eli leivän ja viinin muuttuminen lihaksi ja vereksi. Ryrie puhuukin itse asiassa eri asteisista epäilijöistä. On kiivastuksissa ja tunnekuohun vallassa kirkon oppeja tai Jumalaa loukkaavia satunnaisia herjaajia, siis huonosti käyttäytyviä. On vakaumuksellisia kieltäjiä. On eri asteisia horjujia. On lukemattomia variaatiota suhtautua skeptisesti eri opinkappaleisiin. On välinpitämättömiä, nulla fidian. Ja hän kuvaa myös erityisen ryhmän, käytännön ateistit. He hyväksyvät rauhallisesti kaikki opit ja periaatteet, mutta niillä ei ole minkäänlaista vaikutusta heidän käytökseensä tai elämäänsä. Kaikkiaan keskiajan ihmisten uskonnonvastaisissa asenteissa näyttäisikin löytyvän hyvin samanlainen kirjo kuin omana aikanamme. Dokumentteja siitä löytyy runsaasti. Erilaisten kriittisten asenteiden yleisyydestä koko väestössä ei kuitenkaan saa kuvaa. Ehkä keskiaika ei ollut aivan sellaista uskonnollista totalitarismia kuin annetaan ymmärtää, mutta monille se on ollut äärimmäisen ahdistavaa aikaa. Uskonnollinen keskustelu on myös ollut korostetun kiivasta, olihan inkvisitio toiminnassa pitkälle 1800-luvulle ja kirkossa oli jatkuvaa hajaannusta, josta pahin johti uskonpuhdistukseen – luterilaisten propagandistinen termi.

Ateismi tai uskonnottomuus ei ollut keskiaikana välttämättä piilotettua. Mahtimiesten ei tarvinnut piitata tavallista ihmistä koskevista rajoituksista. Korruptoituneet paavit olivat tietysti luku sinänsä, eikä siitä sen enempää. Keskiaikainen maallinen hallitsija Fredrik II (1194 – 1250) oli muun muassa Sisilian kuningas ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari. Hän oli sivistynyt ja tunnettu oppineisuudestaan ja kielitaidostaan. Mutta hän oli jotain muutakin, nykyisillä käsitteillä mitaten hän oli ateisti. Tuon ajan poliittisissa valtataisteluissa ei vertauskuvia säästelty, häntä nimitettiin antikristukseksi ja häntä syytettiin ateismista ja kerettiläisyydestä. Toisaalta hänen väitetään suunnitelleen kyynisesti oman uskonnon perustamista, jossa hän itse olisi messias. Jälkipolville jäi elämään hänen maineensa skeptikkona. Keisarin hovista lähti liikkeelle mielenkiintoinen tapahtumasarja, jolla oli laajoja vaikutuksia. Väitetään että keisarin neuvonantaja Pietro della Vigna olisi kirjoittanut voimakkaasti uskontojen vastaisen kirjan De tribus impostoribus (kolme petkuttajaa). Nämä petkuttajat olisivat olleet Mooses, Jeesus ja Muhammed. Paavi Gregorius IX syytti keisaria ateismista ja uskoi itse keisarin olevan kirjoittaja. Tällaisen kirjan olemassaolo oli tietenkin valtava skandaali, vaikka oppineet teologit vakuuttivat, että vain ”hullu tai juoppo” voisi esittää jotain sellaista. Kohu on mielenkiintoinen ja ristiriitainen, sillä miksi joku kiihtyisi hullun tai juopon houreista – ellei niissä olisi perää? Vai tarttuuko hulluus sanoista?

Joka tapauksessa kirkko ja inkvisitio etsivät kirjaa vuosisatojen ajan hävittääkseen sen kappaleet ja tuhotakseen sen levittäjät. Pidetään kuitenkin ilmeisenä, että tätä kirjaa ei koskaan ole ollut edes olemassa. Vasta 1600-luvun lopussa ilmaantui eräs sen niminen käsikirjoitus, joka julkaistiin aikansa radikaalin filosofin Spinozan nimissä, sen oikeaa kirjoittajaa ei tiedetä mutta kirja on uskontojen vastainen. Ja 1700-luvulla julkaistiin vielä kaksi saman nimistä kirjaa.

Kirkko korosti väärän ajattelun ja uskonnottomuuden pelotevaikutusta kehittämällä persoonallisen pahan, Saatanan. Siksi uskonkysymykset eivät olleet vain henkilökohtaisia, vaan juonittelua paholaisen kanssa. Niinpä väärät ajatukset eivät nousseet vain omasta ajattelusta, van ne voivat syntyä Saatanan houkuttelusta. Ateismista tuli tämän kehityksen myötä sen harjoittajalle entistä paljon vaarallisempaa. 1400-luvulla kehitettiin myös uusi noituuden teoria. Noituus, loitsiminen ja kansanparannus on ikivanha perinne, nyt se valjastettiin opillisen taistelun aseeksi. Noidan katsottiin tehneen sopimuksen Saatanan kanssa. Inkvisitio alkoikin löytää todisteita noituudesta. Katolinen kirkko ei ilmeisesti kuitenkaan harjoittanut suoranaisia noitavainoja, vaan niistä tuli protestanttisten maiden käytäntö. Syytä ilmiöön on vaikea tietää. Protestanteilla ei ollut inkvisition kaltaista painostusjärjestöä, joten otettiinko sen sijalle ja ideologisen pelottelun välineeksi noidanmetsästäjät ja noitaoikeudenkäynnit? Ryrien kirja ohittaa noitavainot kokonaan, ehkä noituus ei ollut hänelle kunniallista ateismia.

Sen sijaan kirjassa on kiinnostavia ajatuksia ateismin historiasta. Renessanssiaika tuotti eurooppalaisten oppineiden silmien eteen antiikin kreikkalaisten ja pakanallisten roomalaisten filosofien korkeatasoisia ajatelmia ihmiselämän moraalisista aspekteista ja jumaluskosta. Ne rikastivat ajattelua, eikä niihin suhtauduttu suoranaisena herjauksina, vaan jopa kunnioittavasti. Renessanssiaikaa seurasi toinen suuri murros, reformaatio. Uskonkiistassa oli kysymys nimenomaan opinkappaleista, ja keskustelun sävy saattoi olla äärimmäisen repivää. Esitettiin mielipiteitä, jotka aiempina vuosisatoina olisivat olleet kerettiläisyyttä ja herjausta. Epäilemättä tämäkin historian vaihe tuotti runsaasti materiaalia uuden ajan uskontokritiikkiin.

Jossain vaiheessa väsyin Ryrien kirjaan. Se sisältä kyllä runsaasti rikasta materiaalia, suuren henkilögallerian ja paljon erilaisia ajatuksia uskosta ja uskomisesta. Se tuntui kuitenkin menevän niin hienoihin detaljeihin, ettei niitä huvittanut seurata. Jäin kuitenkin edelleen kaipaamaan yhtä vastausta. Uskontokritiikillä, ateismilla ja erilaisilla epäilyn lajeilla on Euroopassa yllättävänkin rikas historia. Mutta miksi tuo keskustelu alkoi vaikuttaa laajasti teollisiin yhteiskuntiin vasta muutama vuosikymmen sitten? Eräs selitys on pakkokeinojen säilyminen pitkään (pakollinen uskonnonopetus, pakollinen kirkon jäsenyys, virallisten instituutioiden seremoniat ja jumalanpilkan kriminalisointi). Toinen syy voisi olla jonkinlainen kulttuurinen inertia. Kulttuuri kun on tavattoman mutkikas järjestelmä ja siinä on todella paljon erilaisia osia.

​Kieli on kulttuuriympäristö

Yleisönosaston kielipoliisi paheksui uutisointia, jossa sekoitetaan sanat kanava ja kanaali. Aivan oikein, ei niitä pidä sekoittaa. Kanaali on luonnonmuodostelma ja kanava on kaivettu. Sitä paitsi suomenkielessä on kanaalille myös sana salmi, sitä ei käytetä Englannin kanaalin vaihtoehtona, mutta esimerkiksi Torresin salmi on vakiintunut. Toimittajien sekaannus on ymmärrettävä, koska uutiset usein käännetään englannin kielestä, jossa näin selvää eroa keinotekoisen ja luonnollisen vesiväylän välillä ei tehdä. Ja pelkään pahoin, että yhä useammin käännös tehdään koneella ja vain viimeistellään käsityönä. Mutta sekaannus on myös paheksuttava, koska toimittajan olettaisi osaavan äidinkieltään.

Vai onko sillä sittenkään väliä, millaista kieltä mediassa ja kirjallisuudessa käytetään? Sillä itse ajattelen, että kieli ei saa olla mikään muinaisesine, jonka aitoutta vaalitaan. Kieli on dynaaminen, se muuttuu jatkuvasti ja saa vaikutteita muista kielistä. Mutta se muuttuu myös oman aktiivisen toimintamme takia. Yhteiskunta muuttuu, ja käytämme kieltä aivan erilaisiin tarkoituksiin kuin muutama sata vuotta sitten. Kieli on tärkeä työvälineemme, joten eikö sekin ole tärkeää että se muuttuu ja kehittyy tarkoituksenmukaiseen suuntaan, eli aina vain hyödyllisemmäksi?

Kielen kehitykseen vaikuttaa myös, että tilastolliset menetelmät ja suuret vertailuaineisot ovat vihdoin tekemässä automaattisesta kielen kääntämisestä totta. Se on tietenkin hyvä asia, mutta onko se samalla myös huono asia, ja onko se pitkän päälle suorastaan tuhoisaa?

Asiaa pitää tarkastella myös paljon laajemmasta perspektiivistä. Aloitetaan suomenkielen kehityksestä. Sen suhteen meillä on ainutlaatuista tietoa. Suomen kieli on tunnetusti ikivanha, mutta emme tiedä,  millainen se on ollut kaua sitten. Kielemme moderni historia on tutumpaaa. Oppineiden kieli oli keskiajalla latina, filosofien kieli oli kreikka, pyhillä kirjoilla oli omat kielensä, ja hallinnon ja ylimystön kieli oli ruotsi. Sellainen ajatus, että suomi voisi olla sivistyksen, tieteen ja virastojen kieli oli jokseenkin mahdotonta edes kuvitella. Nykyään meidän on yhtä mahdotonta kuvitella, että näin ei olisi, niin luonnollista se meille on. Suomenkielen nopean kehityksen pani liikkeelle uskonpuhdistus. Uskontoa oli opetettava ja kirkossa oli saarnattava sillä kielellä, jota kansa ymmärtää. Syntyi polttava tarve saada aikaan suomenkielistä uskonnollista kirjallisuutta, ja yhtä polttava tarve tuottaa suomenkielen opetusmateriaalia. Kirjapainokin oli jo keksitty, puuttui vain kirjakieli.

Kirjoittamisen ajatus oli jo pitkään levinnyt maailmassa. Jos on olemassa kieli, sitä voi myös kirjoittaa. Vanhimmat suomenkieltä lähellä olevat tekstit on kirjoitettu kyrillisin aakkosin karjalankielellä tuohilevyille jo yli tuhat vuotta aiemmin, mutta ne ovat harvinaisia kuriositeetteja. Mutta nyt oli syytä korjata asia. Entä olisiko suomen kieli oikea kieli, ja kelpaisiko se uskonnollisiin tarkoituksiin? Kirjakielen kehittäjät eivät epäröineet. Mikael Agricolalle (n.1510 – 1557) tarjoutui sekä mahdollisuus että velvollisuus tarttua toimeen. Mutta se ei ollut aivan ongelmatonta. Suomen kieli oli kehittynyt aivan toisenlaiseen maailmaan kuin raamatun ja teologian maailma. Osoittautui, että kielestämme puuttui monia sanoja, joita uskonnollisessa kirjallisuudessa tarvittiin. Ja kun sana puuttuu, se voi tarkoittaa myös sitä, että jopa vastaava käsite puuttuu kielestä. Esimerkiksi kielessämme ei ollut sanaa omatunto. Tämä ei merkitse sitä, että esi-isämme olivat häikäilemättömiä raakalaisia. Ei vain ollut tarvetta puhua tai kirjoittaa siitä nasevasti yhdellä sanalla. Siksi Agricola keksi sanan itse. Hän joutui keksimään paljon sanoja, joita ei kielessämme ollut. Oudot eläimet piti nimetä, kuten jalopeura. Mutta myös meille aivan tavallisia ja jokapäiväisiä sanoja piti keksiä.

Agricola oli Turun piispa ja Saksassa opiskellut sivistyt mies. Siksi hän oli hyvin selvillä myös siitä laajemmasta kielellisestä maailmasta, jossa raamatun tekstit liikkuvat. Hänellä oli myös käytössään tuohon aikaan suomea pidemmälle kehittyneemmän kielen eli ruotsin resurssit, sillä ilmeisesti hänen äidinkielensä oli ruotsi. Hän osasi kuitenkin hyvin suomea, ja lisäksi latinaa ja ehkä jopa hieman saksaa. Agricolan tuotanto käsittää yhdeksän kirjaa, joissa on noin 2400 sivua. Hän joutui keksimään paljon sanoja, joita kielessämme ei ollut, ehkä jopa tuhatkunta. Tarkka luku on vaikea sanoa, osa sanoista on lainasanoja (varas), ja osa yhdisteltyjä (paikkakunta). Suurin osa hänen keksimistään sanoista on kuitenkin edelleen käytössä. Hänen teostensa koko sanavarasto on noin 6000 sanaa. Nykylukijalle niiden teksti voi olla vaikeaa lukea, sillä kaikki sanat eivät ole tuttuja ja oikeinkirjoitus on nykykielestä poikkeavaa ja horjuvaa. Sitä paitsi tuohon aikaan kirjat painettiin saksalaisperäisillä fraktuura-aakkosilla. Nykyinen latinalainen, ja itse asiassa paljon vanhempi kirjasintyyli syrjäytti fraktuurakirjaimet vasta 1800-luvulla.

Agricolan työ oli jättiläisharppaus suomen kielen vakiinnuttamiseksi. Kirkolle suomi kyllä kelpasi, mutta ei vielä sivistyneistölle eikä hallinnolle. Ponnistelu suomen kielen hyväksi jatkui vielä pitkään ja kärjistyi 1800-luvulla jopa kielisodaksi. Eräänlainen juridinen piste asialle laitettiin, kun Aleksanteri II:n asetus eli kielireskripti vuodelta 1863 teki suomen kielestä tasa-arvoisen ruotsin kanssa ”kaikissa semmoisissa kohdissa, jotka wälittömästi koskevat maan nimen-omaan suomalaista wäestöä”.

Suomen kielen lyhyt ja meille tuttu historia valottaa eräitä kieleen liittyviä kysymyksiä. Meillä kiisteltiin pitkään siitä, oliko suomi aivan ”oikea” kieli, ja voidaanko sillä todella ilmaista niin sanottuja ”vaikeita asioita”. Ainakin me suomalaiset voimme nyt kokemuksesta sanoa: kyllä voi. Kielet on joskus kauan sitten jaoteltu ”alkeellisiin” ja ”kehittyneisiin”. Jaottelu on paitsi tieteellisesti perusteeton, se on myös loukkaava ja sillä on rasistinen tarkoitus.

Siirtomaavallan aikana kolonialistit ajattelivat, että ”alkuasukkaat” eivät pysty oppimaan oikeaa kieltä. Siksi suorastaan suunniteltiin palvelusväen ja orjien käyttöön yksinkertaistettuja kieliä, joissa on suppea sanasto ja yksinkertainen kielioppi. Tunnetuin esimerkki on englannista muokattu pidgin-englanti. Myöhemmin havaittiin kiinnostava ilmiö. Jos siirtomaavalta jatkui pitkään niin että paikalliset asukkaat alkoivat käyttää pidgin-kieltä keskenään ja opettaa sitä lapsilleen, siitä kehittyi pian aivan oikea, monipuolinen ja ilmaisuvoimainen kieli. Tällaisia kieliä sanotaan joskus kreolikieliksi, tosin sanassa on hieman halventava vivahde.

Ihmiskunnalla näyttää siis olevan luontainen kyky keksiä kieliä. Ilmeisesti se selittää maailmamme valtavan kielirunsauden. Esimerkiksi eristyksiin joutunut ihmisryhmä voi vähitellen kehittää uuden kielen. Kieliä häviää kun niiden puhujat loppuvat, kuten kävi liivin kielelle. Mutta syntyy myös uusia kieliä, ja kielet kehittyvät ja muuntuvat kun niiden käyttäjien olot muuttuvat.

Hankalammin tajuttava ja samalla erittäin kiehtova ilmiö on, että kielet todella ovat erilaisia - koska niiden historia on erilainen ja koska ne on kehittyneet erilaisissa olosuhteissa. Tämä tulee erityisen selvästi esille kaunokirjaisuuden kääntämisessä. Amerikkalainen filosofi W. V. Quine (1908-2000) on esittänyt mielenkiintoisen väitteen. Tarkastellaan kahta kieltä A ja B ja kahta jonkun teoksen käännöstä kielestä A kieleen B. Quinen mukaan ei ole mitään keinoa sanoa, kumpi käännös on oikea. Ei ole edes mitään rajaa sille, kuinka erilaisia nämä käännökset voivat olla. Toki voimme haalia kokoon kaksikielisiä henkilöitä ja kysyä heiltä - mutta ketä uskoa? Näiden ihmisten subjektiivinen tulkinta ratkaisisi asian, muitta emme pääse tämän subjektiivisuuden sisälle, se jää mysteeriksi. Voisimme esimerkiksi katsoa käännettyjen sanojen synonyymit sanakirjasta, mutta ne ovat joutuneet sanakirjaan jonkun henkilön subjektiivisen harkinnan kautta.

Ammattitaitoinen kääntäjä joutuu ratkaisemaan tämän kielen kääntämisen ongelman käytännössä. Voisin kuvitella, että hän ratkaisee ongelman seuraavasti. Hän lukee käännettävän teoksen huolellisesti, ja samalla hän pyrkii asettumaan sellaiseen tunnetilaan, jossa kirjoittaja on ollut, tai jonka hän haluaa lukijalle siirtää. Sitten kääntäjä kääntää teoksen pyrkien samalla säilyttämään siinä vallitsevan tunnetilan. Miten tunnetila sitten välittyy? Siitä voisi sanoa, että se liittyy sanojen ja lauserakenteiden syvämerkitykseen. Emme kuitenkaan osaa avata tätä syvämerkitystä tämän pidemmälle. Se vain aistitaan.

Asiaa voidaan katsoa myös konkreettisemmin. Eri kielissä samaa asiaa tarkoittavat sanat eivät oikeasti tarkoita sanaa asiaa. Kirjoituksen alussa esitetty käännösongelma voi olla esimerkki. Lukija voi pohtia tätä etsimällä suomi-englanti-suomi sanakirjasta kanavaa ja kanaalia tarkoittavia sanoja kummallakin kielellä ja vertailemalla niiden merkityksiä. Ja miettimällä vaikka, missä tilanteessa sanan kanava voisi korvata sanalla uoma.

Sanakirja, josta voi nopeasti katsoa sanan käännöksen on kätevä apu, kun koettaa nopeasti saada selvää vieraskielisestä tekstistä. Kirjoittaessani itse tieteellisiä julkaisuja englanniksi huomasin, että vieraalla kielellä kirjoittaessa on lähes välttämätöntä käyttää toisenlaista sanakirjaa. Sellaista, jossa englanninkielen sanat selitetään englanniksi. Esimerkiksi Websterin tai Oxfordin sanakirjajärkäleitä. Vaikka tunsin tekstini asiasisällön tarkalleen ja osasin varsin hyvin englantia, se ei vielä riittänyt.

Nopeasti yleistyvä tekstin kääntäminen tietokoneella tuottaa sellaisen vaarallisen illuusion, että tekstille on olemassa joku oikea käännös. Toistaiseksi suomen kielelle kääntäminen on kömpelöä, mutta sekin paranee. Tietokonekäännös perustuu syväoppimiseen: käännösohjelma on opetettu suurilla tekstimassoilla. Käännös on siis eräs tilastollinen vedos opetusmateriaalista. On jo sattunut kömmähdyksiä: käännökset ovat olleet rasistisia tai seksistisiä. Ja joskus käännös menee aivan väärään kontekstiin eli asiayhteyteen, ja on silloin jopa käsittämätön. Väitetään, että näistä ongelmista päästään eroon kun opetusaineistojen koko kasvaa. Se ei ole varmaa, ja lisäksi aineiston koon kasvaessa käännökset köyhtyvät. Hyvin laaja aineisto muistuttaa informaatioteorian näkökulmasta valkoista kohinaa, jossa ei ole lainkaan informaatiota.

Me suomalaiset voimme miettiä, mitä meille tapahtui, kun saimme suhteellisen nopeasti kieleemme aivan uusia sanoja ja uusia käsitteitä. Olemme toki edelleen aivan samanlaisia ihmisiä kuin ennenkin, mutta mahdollisuutemme laajenivat. Voimme keskustella helpommin asioista, joista aiemmin oli hankala puhua ja voimme myös ajatella paljon laajemmin. Kun kieli kehittyy, sitä puhuva kansa kehittyy.

Kykymme ajatella ja tuntea on sidoksissa kieleen. Kieli taas muovautuu ja kehittyy ympäristömme mukaan ja on osa sitä. Tästä on vain pieni hyppäys sellaiseen ajatukseen, että minuutemme ja persoonallisuutemme ei asu vain päämme sisällä, vaan se on myös osa ympäristöä, laajasti ymmärrettynä. Olen viimeistelemässä tekoälyä käsittelevää kirjaa, jossa pohdin myös tällaisia asioita. Toivon löytäväni kirjalle kustantajan, jotta voisin esitellä ideoitani perusteellisemmin.

Tekoälyyn liitetään uhkakuvia: tultuaan tarpeeksi viisaaksi tietokone saa päähänsä tuhota ihmiskunnan, ties mistä syystä. Mielestäni uhkaava visio ei ole tällainen. Pikemminkin uhka on sukua koneellisen kielenkäännön ongelmille. Tekoäly alkaa ohjelmoida meitä ympäröimällä meidät lisääntyvällä määrällä lisääntyvästi köyhtyvää teksti- ja viihdemassaa, jonka se tuottaa keskiarvoistamalla. Se ei tee sitä pahantahtoisuuttaan, vaan koska sitä ohjaavat taloudelliset motiivit.

Huomasin, ihan todella, että sattumalta julkaisin tämän tekstin Mikael Agricolan ja suomen kielen päivänä 9.4. Sain kirjoituksen aiheen mainitsemastani yleisönosastokirjoituksesta päivää aikaisemmin.