maanantai 27. tammikuuta 2014

Maailman pilalla olemisen tavoista

Vanhan vitsin mukaan filosofi on henkilö, joka nähdessään, että jokin asia toimii käytännössä alkaa pohtia, voisiko se toimia myös teoriassa. Tapansa mukaan filosofit ovat pohtineet myös, onko maailmaa ja todellisuutta oikein missään. Kyllä kyllä, maailma näyttää kyllä olevan jossain tuolla pääkoppamme ulkopuolella, ja se näyttää toimivan mielestämme käsitettävästi - mutta onko se todella näin?

Kuten tiedämme, filosofit ovat todella keksineet teorioita, joiden mukaan maailmaa ei ole. Solipsismi on käsityskanta, jonka mukaan voimme olla varmoja vain omasta olemassaolostamme, jos edes siitä. Kulkiessamme siis kadulla kosminen olemattomuus hiippailee kantapäillämme. Tarvitaan vain nopea vilkaisu taaksepäin ja karmea totuus paljastuu. Kirjailija Leo Tolstoi joutui nuorenna miehenä solipsimin pauloihin. Kirjailijat Philip K. Dick ja Stanislaw Lem ovat leikkineet ajatuksella, että meille syötetään psykohuumeita, jotka saavat meidät uskomaan että maailma on sellainen kun miltä se näyttää. Ja asian eksistentiaalinen terä on seuraava: jos näkisimme maailman oikein, emme kestäisi sitä. Tuore sovellus tästä filosofiasta on elokuvassa Matrix.

Ajatus ei tietenkään ole uusi. Sen isoisä on tietenkin Platon, jolle vain ideat olivat todellisia. Tai piispa George Berkeley 1700 -luvulla, jonka mukaan aineellista maailmaa ei ole. Ja tietenkin filosofit ovat osoittaneet, että Berkeleyn ajatusta on mahdotonta osoittaa vääräksi. Toisen filosofisen perusprinsiipin mukaan oikeaksi osoittaminen se vasta onkin mahdotonta (Karl Popperin vahvasti puolustama falsifiointiperiaate). 

Arvostan filosofiaa kovasti, koska se on ajattelua, edistää ajattelua, ja on kaiken edistyksen perimmäinen lähde. Mutta samalla epäilen sitä, koska se on kovin epäluotettavaa (asia jota ei ehkä pitäisi sanoa ääneen). Muun muassa siksi, että filosofia tehostaa arkiajattelua soveltamalla retorisia rakenteita, syllogismeja, päättelysääntöjä ja loogisia operaattoreita. Mutta ongelmana on, että ne käsitteet, joihin näitä operaattoreita kohdistetaan, ovat enemmän tai vähemmän sumeita. Koska ne ovat kieltä, kielipeliä. 

Matematiikassa taas operaattorit ovat täsmällisesti kuvattuja ja ”kohteet” eli luonnollisen kielen sanat on korvattu tarkkaan määritetyillä alkioilla ja joukoilla. Siksi matematiikka toimii aina. Mutta samalla on katkaistu sen suhde arkielämän käsitteisiin. (Tässä sisäinen filosofini sanoo: a. matematiikka toimii hyvin, mutta se on rajoitettua, Kurt Gödel on osoittanut että se on periaattessa epätäydellistä b. matematiikka itse ei kerro, mitä se tarkoittaa, c. arkielämän käsitteiden suhde todellisuuteen on myös epäselvä).

Olen keskustellut matemaatikkojen kanssa kysymyksestä, onko matematiikka aina hyödyllistä, vai voidaanko tehdä ”käyttökelvotonta”, siis olennaisesti hyödytöntä matematiikkaa. He näyttävät ajattelevan, että suurin osa nykymatematiikkaa on soveltamisen kannalta hyödytöntä - mutta koskaan ei voi tietää … 

Matematiikka tosiaan on ihmisen tekemä - vai onko se vain ihmisen löytämä? Onko se pohjimmaltaan luonnonilmiö? En osaa sanoa. Ehkä se on ehtymätön - mikä ei poissulje sitä että se voisi sittenkin olla pohjimmaltaan ihmisen tekemää.

Kysymys, oliko matematiikkaa olemassa ennen maailman syntyä on selvästi vaikea. Mieli tekisi vastata: ei. Koska matematiikassa symbolit tarvitsevat paikan ja järjestyksen, joita ei vielä ollut. Toisaalta sanat "vielä" ja ”ennen” viittaavat aikaan, eikä se päde ajassa taakse alkuräjähdystä pitemmälle.

Fyysikot, ainakin jotkut, ovat sitä mieltä, että kaikki luonnonlait eivät ole olleet voimassa aina, tai ainakaan samanlaisina. Eräs näkemys on myös, että samalla kuin aine alkoi saada muotonsa hiukkasina, rakentui vastaava fysiikka ja sen lait. Fyysikot koettelevat muutenkin ihmisen ymmärryksen rajoja. Moderni fysiikka, Einsteinista eteenpäin, on ottanut muodon, jota on mahdotonta tajuta arkisen todellisuuden kuvaamiseen kehittyneillä käsitteillä. Se on tajuttavissa vain opettelemalla siihen liittyvä hankala matematiikka. Einstein on oikeastaan sankari, sillä hän yritti viimeiseen asti pelastaa käsitettävän maailman. Taistelu käytiin vuonna 1927 ja ottelu uusittiin vuonna 1930. 

Einstein hävisi kummatkin ottelut.

Eräs tieteenfilosofian ”totuus” on että tiede ei vastaa kysymykseen ”miksi” (muuten kun jossain simppelin kausaalisuuden tapauksessa, mutta se johtaa vain äärettömään päättelyketjuun eikä primääriä liikuttajaa löydy). Tiede siis vastaa vain kysymykseen ”miten”. Filosofia taas vastaa auliisti kysymykseen ”miksi”, samoin kuin teologia. Mutta tunnetusti filosofia ei osaa sanoa mitään kovin vakavaa siitä todellisuudesta, mitä luonnontiede tutkii. 

Teologia taas ei osaa sanoa mitään kovin vakavaa mistään muusta kuin itsestään. Joten se siitä.

Mutta ei tiedekään helppoa ole. Tuli mieleen unkarilainen spurgumatemaatikko Paul Erdös, joka sanoi: Jumala on kosminen fasisti joka kiusaa ihmisiä kätkemällä totuuksia kaavoihin.

Puhumme siis maailmasta niin sanotuilla luonnollisilla kielillä, ja se on taso joilla tajuamme maailman. Jo opiskeluaikana, perehtyessäni laskentateorioihin, opin että luonnolliset kielet ovat rajoittamattomia. Miten niitä sitten voidaan käsitellä äärellisillä laitteilla, kuten tietokoneilla tai aivoilla?? 

Törmäsin hiljan amerikkalaiseen filosofiin nimeltä Willard Van Orman Quine (1908-2000). Hän on esittänyt mielenkiintoisen väitteen. Olkoon kaksi (luonnollista) kieltä, A ja B. On myös (jonkun tekstin) kaksi käännöstä kielestä A kieleen B. Quine väittää, että ei ole mitään keinoa sanoa, kumpi käännös on oikea. Ei ole edes mitään rajaa sille, kuinka erilaisia nämä käännökset voivat olla. Toki voimme haalia kokoon kaksikielisiä henkilöitä ja kysyä heiltä - mutta ketä uskoa? Tässä asiassa näiden ihmisten subjektiivinen tulkinta ratkaisisi asian, muitta emme pääse tämän subjektiivisuuden sisälle, se jää mysteeriksi. Quine selittää asiaa muun muassa synonyymien avulla. Voimme aina katsoa synonyymit sanakirjasta, mutta ne ovat joutuneet sanakirjaan jonkun henkilön subjektiivisen harkinnan kautta.

Yleisesti katsotaan, että Quine on oikeassa. Maailma on pilalla, sika ei mene aidan yli, ja minä en pääse yöksi kotiin.

torstai 23. tammikuuta 2014

Filosofien kanssa kellarissa

Aivotutkimus kiinnostaa minua, ja luen alan kirjoja aina, kun on sopivaa aikaa. Se ei kylläkään ole ammattini, vaan jonkinlainen aika vakava harrastus. Ja kohde - aivot ja niiden toiminta - on toki vaikein, mitä kuvitella saattaa.

Vuodenvaihteessa tuli taas luettua muutama tiedekirja, kiitos Terra Cognitan, joka jaksaa kääntää suomeksi angloamerikkalaisten tiedekirjojen helmiä. Pystyisin kyllä lukemaan ne englanniksikin, ja neurotieteen terminologia on minulle tuttua. Mutta äidinkielellä lukeminen alentaa merkittävästi viitsimiskynnystä, ja on myös selvästi nopeampaa.

Terra Cognita on erikoistunut kääntämään kirjallisuutta, jota joskus sanotaan tieteen popularisoinniksi. Mutta luonnehdinta on hieman väärä. Meillä Suomessa on käsitys, että varsinaiset tieteelliset kirjoitukset julkaistaan tieteellisillä foorumeilla, ja ne ovat yleensä väitöskirjoja tai tieteellisten lehtien artikkeleita. Yleistajuiset kirjat luetaan popularisoinniksi. Niitä tekevät erikoistuneet, ns. tietokirjailijat. Vakavan tutkijan arvolle tällaiset kirjat eivät oikein sovi. 

Luulen, että tämä on pienen kielialueen ongelma. Onneksi meillä on Enqvist ja Valtaoja. Ja onneksi eräät taloustieteilijät, antropologit ja historiantutkijat ovat alkaneet murtaa tällaisia ennakkoluuloja. Samasta syystä luen mielummin Tiede-lehteä kuin Tieteen kuvalehteä. Tiede-lehteen nimittäin kirjoittavat ”oman toimen ohessa” monet suomalaiset eturivin tieteentekijät.

Englanninkielisessä maailmassa tilanne on hieman toinen. Huipputason tutkijat kirjoittavat usein ja mielellään omaa tieteenalaansa koskevia kirjoja, jotka on suunnattu laajalle yleisölle. Esimerkiksi luin juuri Daniel Kahnemanin kirjan ”Ajattelu, nopeasti ja hitaasti”. Kahneman kirjoittaa juuri niistä asioista, joista hän sai taloustieteen Nobelin. Toinen talousnobelisti, Paul Krugman, ei myöskään epäröi tarttua kynään, kun jokin asia alkaa kuumottamaan.

Tällaisissa tiedekirjoissa kyse ei ole vain popularisoinnista eli kansan valistamisesta (vaikka ei siinäkään ole mitään vikaa). Kysymyksessä on ennen kaikkea tieteen ideoiden ja vaikutusten pohdinta, ja kirjat on tarkoitettu suuren yleisön lisäksi myös sekä oman alan että muiden tieteenalojen asiantuntijoille. Tämä on tärkeä osa tiedettä ympäröivää, usein filosofis- ja eettissävyistä keskustelua. Se on tärkeää monestakin syystä: se vetää ihmisiä tieteen puoleen, se stimuloi uusia tieteellisiä ideoita, ja vahvistaa tieteiden välistä hedelmöittävää vuorovaikutusta. Tieteestä käytävä monipuolinen ja monella eri tasolla käytävä keskustelu parantaa tieteen yhteiskunnallista relevanssia, ja samalla se tekee tieteestä parempaa. 

Tällaiset kirjat eivät ole vain meidän aikamme ilmiö. Esimerkiksi 1700- luvun englantilasten taloustieteilijöiden tai filosofien (tuohon aikaan se oli usein sama asia) kuten Adam Smithin ja David Humen kirjoja voi hyvin lukea kuka tahansa. Ja ilman muuta helppolukuisuus koskee suuren evoluutiotutkijan Charles Darwinin ”Lajien syntyä”.

Palaan nyt neurotiedettä käsitteleviin kirjoihin. Luin juuri Joseph leDouxin kirjan ”Synaptinen itse”. Kirjassa kognition, muistin ja oppimisen perusilmiöt kuvataan ja selitetään solutasolla. Kirja on mielenkiintoinen, ja aivojen toiminnan solutason kuvaus on jo periaatteellisista syistä tärkeää, se tekee neurotieteestä eksaktin tieteen muiden luonnontieteiden tapaan. Tavallista lukijaa ajatellen leDoux tuntuu uppoutuvan turhankin syvälle yksityiskohtiin. Siksi kirjaa ei voi suositella ainakaan ensimmäiseksi kirjaksi neurotieteisiin tutustuvalle.

Aivan toisenlainen kirja on Patricia Churchlandin ”Neurofilosofia”. Hänen nimensä on minulle ennestään tuttu, ja odotukseni kirjan suhteen olivat aika korkealla. Kirja olikin hyvin kirjoitettu ja perusteellinen. Minulle se ei kuitenkaan tarjonnut paljoakaan. Kirjan viitekehys on nimittäin filosofinen, ja sen mukaisesti Churchland tarkastelee neuropsykologian ongelmia tai ongelmaksi olettamiaan asioita filosofian näkökulmasta.

Joten kirja antoi minulla aiheen filosofiaa kuvaavaan metaforaan, joka tuntuu pätevän yleisemminkin. Työskennellessään filosofi ikäänkuin laskeutuu hämärään kellariin, joka on täynnä muinoin kuolleiden filosofien haamuja. Ja siellä hän alkaa painia näiden haamujen kanssa milloin mistäkin kysymyksestä. Minussa Churchlandin ponnistelut herättivät kyllä kunnioitusta, mutta väkisin tuli mieleen, että monilla menneen ajan filosofeilla ei ole neurotieteen kysymyksiin paljoakaan sanottavaa.

Churchlandin kirja kannattaa silti lukea. Jo yksitään sen takia että se esittää perusteellisen ja jopa ylenpalttisen tietopaketin neurofysiologiaa ja aivotutkimusta. Se sopii jopa hyväksi johdatukseksi aivotutkimuksen keskeisiin kysymyksiin. Pikku miinus on kirjan ikä. Viidessätoista vuodessa on keksitty aika paljon uutta. Peilineuronit ja aivokuoren kyky simuloida sekä ympäristöä että itseä valaisee kirjan teemoja.  Churchlandin kirjassa asia oli vasta hypoiteesin asteella. Vuonna 1986 tehty kuuluisa Libetin koe ohitetaan lyhyellä maininnalla, vaikka se ravistelee perin pohjin käsitystämme "vapaasta tahdosta".

Ehkä filosofinkin tulisi hyväksyä, että menneen ajan filosofit eivät mitenkään voineet tietää niitä asioita joita me nyt tiedämme. Ehkä en ymmärtänyt kaikkea, mutta kirjasta ei minulle jäänyt käteen minkäänlaista filosofista kokonaisnäkemystä.

PS. Luin kirjan uudelleen vuonna 2017, ja korjasin arvioni myönteisemmäksi. Omassa lajissaan se on erinomainen kirja.