Vanhan vitsin mukaan filosofi on henkilö, joka nähdessään, että jokin asia toimii käytännössä alkaa pohtia, voisiko se toimia myös teoriassa. Tapansa mukaan filosofit ovat pohtineet myös, onko maailmaa ja todellisuutta oikein missään. Kyllä kyllä, maailma näyttää kyllä olevan jossain tuolla pääkoppamme ulkopuolella, ja se näyttää toimivan mielestämme käsitettävästi - mutta onko se todella näin?
Kuten
tiedämme, filosofit ovat todella keksineet teorioita, joiden mukaan
maailmaa ei ole. Solipsismi on käsityskanta, jonka mukaan voimme
olla varmoja vain omasta olemassaolostamme, jos edes siitä. Kulkiessamme
siis kadulla kosminen olemattomuus hiippailee kantapäillämme.
Tarvitaan vain nopea vilkaisu taaksepäin ja karmea totuus paljastuu.
Kirjailija Leo Tolstoi joutui nuorenna miehenä solipsimin pauloihin.
Kirjailijat Philip K. Dick ja Stanislaw Lem ovat leikkineet
ajatuksella, että meille syötetään psykohuumeita, jotka saavat
meidät uskomaan että maailma on sellainen kun miltä se näyttää.
Ja asian eksistentiaalinen terä on seuraava: jos näkisimme maailman
oikein, emme kestäisi sitä. Tuore sovellus tästä filosofiasta on elokuvassa Matrix.
Ajatus
ei tietenkään ole uusi. Sen isoisä on tietenkin Platon, jolle vain
ideat olivat todellisia. Tai piispa George Berkeley 1700 -luvulla,
jonka mukaan aineellista maailmaa ei ole. Ja tietenkin filosofit ovat
osoittaneet, että Berkeleyn ajatusta on mahdotonta osoittaa
vääräksi. Toisen filosofisen perusprinsiipin mukaan oikeaksi
osoittaminen se vasta onkin mahdotonta (Karl Popperin vahvasti
puolustama falsifiointiperiaate).
Arvostan
filosofiaa kovasti, koska se on ajattelua, edistää ajattelua, ja on
kaiken edistyksen perimmäinen lähde. Mutta samalla epäilen sitä,
koska se on kovin epäluotettavaa (asia jota ei ehkä pitäisi sanoa
ääneen). Muun muassa siksi, että filosofia tehostaa arkiajattelua
soveltamalla retorisia rakenteita, syllogismeja, päättelysääntöjä
ja loogisia operaattoreita. Mutta ongelmana on, että ne käsitteet,
joihin näitä operaattoreita kohdistetaan, ovat enemmän tai
vähemmän sumeita. Koska ne ovat kieltä, kielipeliä.
Matematiikassa
taas operaattorit ovat täsmällisesti kuvattuja ja ”kohteet”
eli luonnollisen kielen sanat on korvattu tarkkaan määritetyillä
alkioilla ja joukoilla. Siksi matematiikka toimii aina. Mutta samalla
on katkaistu sen suhde arkielämän käsitteisiin. (Tässä sisäinen
filosofini sanoo: a. matematiikka toimii hyvin, mutta se on
rajoitettua, Kurt Gödel on osoittanut että se on periaattessa epätäydellistä b. matematiikka itse ei kerro, mitä se tarkoittaa,
c. arkielämän käsitteiden suhde todellisuuteen on myös epäselvä).
Olen
keskustellut matemaatikkojen kanssa kysymyksestä, onko matematiikka
aina hyödyllistä, vai voidaanko tehdä ”käyttökelvotonta”,
siis olennaisesti hyödytöntä matematiikkaa. He näyttävät
ajattelevan, että suurin osa nykymatematiikkaa on soveltamisen
kannalta hyödytöntä - mutta koskaan ei voi tietää …
Matematiikka
tosiaan on ihmisen tekemä - vai onko se vain ihmisen löytämä?
Onko se pohjimmaltaan luonnonilmiö? En osaa sanoa. Ehkä se on
ehtymätön - mikä ei poissulje sitä että se voisi sittenkin olla
pohjimmaltaan ihmisen tekemää.
Kysymys,
oliko matematiikkaa olemassa ennen maailman syntyä on selvästi
vaikea. Mieli tekisi vastata: ei. Koska matematiikassa symbolit
tarvitsevat paikan ja järjestyksen, joita ei vielä ollut. Toisaalta
sanat "vielä" ja ”ennen” viittaavat aikaan, eikä se päde ajassa taakse
alkuräjähdystä pitemmälle.
Fyysikot,
ainakin jotkut, ovat sitä mieltä, että kaikki luonnonlait eivät
ole olleet voimassa aina, tai ainakaan samanlaisina. Eräs näkemys
on myös, että samalla kuin aine alkoi saada muotonsa hiukkasina,
rakentui vastaava fysiikka ja sen lait. Fyysikot koettelevat
muutenkin ihmisen ymmärryksen rajoja. Moderni fysiikka, Einsteinista
eteenpäin, on ottanut muodon, jota on mahdotonta tajuta arkisen
todellisuuden kuvaamiseen kehittyneillä käsitteillä. Se on tajuttavissa vain opettelemalla siihen
liittyvä hankala matematiikka. Einstein on oikeastaan sankari, sillä
hän yritti viimeiseen asti pelastaa käsitettävän maailman.
Taistelu käytiin vuonna 1927 ja ottelu uusittiin vuonna 1930.
Einstein hävisi kummatkin ottelut.
Eräs
tieteenfilosofian ”totuus” on että tiede ei vastaa kysymykseen
”miksi” (muuten kun jossain simppelin kausaalisuuden tapauksessa,
mutta se johtaa vain äärettömään päättelyketjuun eikä
primääriä liikuttajaa löydy). Tiede siis vastaa vain kysymykseen
”miten”. Filosofia taas vastaa auliisti kysymykseen ”miksi”,
samoin kuin teologia. Mutta tunnetusti filosofia ei osaa sanoa mitään
kovin vakavaa siitä todellisuudesta, mitä luonnontiede tutkii.
Teologia
taas ei osaa sanoa mitään kovin vakavaa mistään muusta kuin
itsestään. Joten se siitä.
Mutta
ei tiedekään helppoa ole. Tuli mieleen unkarilainen
spurgumatemaatikko Paul Erdös, joka sanoi: Jumala on kosminen
fasisti joka kiusaa ihmisiä kätkemällä totuuksia kaavoihin.
Puhumme
siis maailmasta niin sanotuilla luonnollisilla kielillä, ja se on
taso joilla tajuamme maailman. Jo opiskeluaikana, perehtyessäni
laskentateorioihin, opin että luonnolliset kielet ovat
rajoittamattomia. Miten niitä sitten voidaan käsitellä
äärellisillä laitteilla, kuten tietokoneilla tai aivoilla??
Törmäsin hiljan
amerikkalaiseen filosofiin nimeltä Willard Van Orman
Quine (1908-2000).
Hän on esittänyt mielenkiintoisen väitteen. Olkoon kaksi
(luonnollista) kieltä, A ja B. On myös (jonkun tekstin) kaksi
käännöstä kielestä A kieleen B. Quine väittää, että ei ole
mitään keinoa sanoa, kumpi käännös on oikea. Ei ole edes mitään
rajaa sille, kuinka erilaisia nämä käännökset voivat olla. Toki
voimme haalia kokoon kaksikielisiä henkilöitä ja kysyä heiltä -
mutta ketä uskoa? Tässä asiassa näiden ihmisten subjektiivinen
tulkinta ratkaisisi asian, muitta emme pääse tämän
subjektiivisuuden sisälle, se jää mysteeriksi. Quine selittää
asiaa muun muassa synonyymien avulla. Voimme aina katsoa synonyymit
sanakirjasta, mutta ne ovat joutuneet sanakirjaan jonkun henkilön
subjektiivisen harkinnan kautta.
Yleisesti
katsotaan, että Quine on oikeassa. Maailma on pilalla, sika ei mene
aidan yli, ja minä en pääse yöksi kotiin.
