Filosofien kanssa kellarissa

Aivotutkimus kiinnostaa minua, ja luen alan kirjoja aina, kun on sopivaa aikaa. Se ei kylläkään ole ammattini, vaan jonkinlainen aika vakava harrastus. Ja kohde - aivot ja niiden toiminta - on toki vaikein, mitä kuvitella saattaa.

Vuodenvaihteessa tuli taas luettua muutama tiedekirja, kiitos Terra Cognitan, joka jaksaa kääntää suomeksi angloamerikkalaisten tiedekirjojen helmiä. Pystyisin kyllä lukemaan ne englanniksikin, ja neurotieteen terminologia on minulle tuttua. Mutta äidinkielellä lukeminen alentaa merkittävästi viitsimiskynnystä, ja on myös selvästi nopeampaa.

Terra Cognita on erikoistunut kääntämään kirjallisuutta, jota joskus sanotaan tieteen popularisoinniksi. Mutta luonnehdinta on hieman väärä. Meillä Suomessa on käsitys, että varsinaiset tieteelliset kirjoitukset julkaistaan tieteellisillä foorumeilla, ja ne ovat yleensä väitöskirjoja tai tieteellisten lehtien artikkeleita. Yleistajuiset kirjat luetaan popularisoinniksi. Niitä tekevät erikoistuneet, ns. tietokirjailijat. Vakavan tutkijan arvolle tällaiset kirjat eivät oikein sovi. 

Luulen, että tämä on pienen kielialueen ongelma. Onneksi meillä on Enqvist ja Valtaoja. Ja onneksi eräät taloustieteilijät, antropologit ja historiantutkijat ovat alkaneet murtaa tällaisia ennakkoluuloja. Samasta syystä luen mielummin Tiede-lehteä kuin Tieteen kuvalehteä. Tiede-lehteen nimittäin kirjoittavat ”oman toimen ohessa” monet suomalaiset eturivin tieteentekijät.

Englanninkielisessä maailmassa tilanne on hieman toinen. Huipputason tutkijat kirjoittavat usein ja mielellään omaa tieteenalaansa koskevia kirjoja, jotka on suunnattu laajalle yleisölle. Esimerkiksi luin juuri Daniel Kahnemanin kirjan ”Ajattelu, nopeasti ja hitaasti”. Kahneman kirjoittaa juuri niistä asioista, joista hän sai taloustieteen Nobelin. Toinen talousnobelisti, Paul Krugman, ei myöskään epäröi tarttua kynään, kun jokin asia alkaa kuumottamaan.

Tällaisissa tiedekirjoissa kyse ei ole vain popularisoinnista eli kansan valistamisesta (vaikka ei siinäkään ole mitään vikaa). Kysymyksessä on ennen kaikkea tieteen ideoiden ja vaikutusten pohdinta, ja kirjat on tarkoitettu suuren yleisön lisäksi myös sekä oman alan että muiden tieteenalojen asiantuntijoille. Tämä on tärkeä osa tiedettä ympäröivää, usein filosofis- ja eettissävyistä keskustelua. Se on tärkeää monestakin syystä: se vetää ihmisiä tieteen puoleen, se stimuloi uusia tieteellisiä ideoita, ja vahvistaa tieteiden välistä hedelmöittävää vuorovaikutusta. Tieteestä käytävä monipuolinen ja monella eri tasolla käytävä keskustelu parantaa tieteen yhteiskunnallista relevanssia, ja samalla se tekee tieteestä parempaa. 

Tällaiset kirjat eivät ole vain meidän aikamme ilmiö. Esimerkiksi 1700- luvun englantilasten taloustieteilijöiden tai filosofien (tuohon aikaan se oli usein sama asia) kuten Adam Smithin ja David Humen kirjoja voi hyvin lukea kuka tahansa. Ja ilman muuta helppolukuisuus koskee suuren evoluutiotutkijan Charles Darwinin ”Lajien syntyä”.

Palaan nyt neurotiedettä käsitteleviin kirjoihin. Luin juuri Joseph leDouxin kirjan ”Synaptinen itse”. Kirjassa kognition, muistin ja oppimisen perusilmiöt kuvataan ja selitetään solutasolla. Kirja on mielenkiintoinen, ja aivojen toiminnan solutason kuvaus on jo periaatteellisista syistä tärkeää, se tekee neurotieteestä eksaktin tieteen muiden luonnontieteiden tapaan. Tavallista lukijaa ajatellen leDoux tuntuu uppoutuvan turhankin syvälle yksityiskohtiin. Siksi kirjaa ei voi suositella ainakaan ensimmäiseksi kirjaksi neurotieteisiin tutustuvalle.

Aivan toisenlainen kirja on Patricia Churchlandin ”Neurofilosofia”. Hänen nimensä on minulle ennestään tuttu, ja odotukseni kirjan suhteen olivat aika korkealla. Kirja olikin hyvin kirjoitettu ja perusteellinen. Minulle se ei kuitenkaan tarjonnut paljoakaan. Kirjan viitekehys on nimittäin filosofinen, ja sen mukaisesti Churchland tarkastelee neuropsykologian ongelmia tai ongelmaksi olettamiaan asioita filosofian näkökulmasta.

Joten kirja antoi minulla aiheen filosofiaa kuvaavaan metaforaan, joka tuntuu pätevän yleisemminkin. Työskennellessään filosofi ikäänkuin laskeutuu hämärään kellariin, joka on täynnä muinoin kuolleiden filosofien haamuja. Ja siellä hän alkaa painia näiden haamujen kanssa milloin mistäkin kysymyksestä. Minussa Churchlandin ponnistelut herättivät kyllä kunnioitusta, mutta väkisin tuli mieleen, että monilla menneen ajan filosofeilla ei ole neurotieteen kysymyksiin paljoakaan sanottavaa.

Churchlandin kirja kannattaa silti lukea. Jo yksitään sen takia että se esittää perusteellisen ja jopa ylenpalttisen tietopaketin neurofysiologiaa ja aivotutkimusta. Se sopii jopa hyväksi johdatukseksi aivotutkimuksen keskeisiin kysymyksiin. Pikku miinus on kirjan ikä. Viidessätoista vuodessa on keksitty aika paljon uutta. Peilineuronit ja aivokuoren kyky simuloida sekä ympäristöä että itseä valaisee kirjan teemoja.  Churchlandin kirjassa asia oli vasta hypoiteesin asteella. Vuonna 1986 tehty kuuluisa Libetin koe ohitetaan lyhyellä maininnalla, vaikka se ravistelee perin pohjin käsitystämme "vapaasta tahdosta".

Ehkä filosofinkin tulisi hyväksyä, että menneen ajan filosofit eivät mitenkään voineet tietää niitä asioita joita me nyt tiedämme. Ehkä en ymmärtänyt kaikkea, mutta kirjasta ei minulle jäänyt käteen minkäänlaista filosofista kokonaisnäkemystä.

PS. Luin kirjan uudelleen vuonna 2017, ja korjasin arvioni myönteisemmäksi. Omassa lajissaan se on erinomainen kirja.