Kuoleman tarkoitus

Vanha, usein filosofiaan yhdistetty kysymys kuuluu: ”mikä on elämän tarkoitus”. En nyt vastaa siihen, en edes ole varma siitä, onko se ylipäätään järjellinen kysymys. Sitä paitsi olen jo käsitellyt asiaa mielestäni riittävän onnistuneesti (blogikirjoitus). Sen sijaan esitänkin toisen kysymyksen: ”mikä on kuoleman tarkoitus”. Ja toisin kun edellä esitettyyn, tähän todella voidaan vastata järkevästi, ja jopa ilman filosofista saivartelua.

Tämä ajatus tuli mieleeni, kun luin Tiina Raevaaran tuoreen kirjan Ikuisen elämän lyhyt historia ( Like 2024). Raevaara on koultukseltaan biologi, ja tieteellisen tuotannon ohella hän on julkaissut sekä tietokirjoja että kaunokirjallisuutta. Pidin kirjasta. Raevaaran asiantuntemustausta tulee hyvin esiin, ja hän on sujuva kirjoittaja. Ja mikä parasta, hän perustelee mielipiteitään tutkimustiedolla, sisällyttää kirjaansa lähdeluettelon, ja viittaa lähteisiin korrektilla tavalla. Silti teksti juoksee nautittavasti, kirja ei ole tippaakaan tylsä tai kuiva.

Tämä onkin asia, mihin haluaisin kiinnittää huomiota. Tietokirjailijoita on monenlaisia. Varsinaiset tieteentekijät kirjoittavat usein myös popularisoituja, laajalle yleisölle suunnattuja tekstejä. Heidän kirjojensa uhkana on niiden liian läheinen sukulaisuus tieteelliseen tekstiin. Tuloksesta saattaa tulla vaikeaselkoista ja paperinmakuista. Tällaisille kirjoittajille suosittelisin: lukekaa kaunokirjallisuutta, lukekaa hyvin erilaisia kirjoja, ja lukekaa klassikoita. Hyvä kirjallinen tyyli nimittäin tarttuu, ihminen on mukautuva eläin. Ja miksei voi kokeilla myös kaunokirjallisuuden kirjoittamista, tai vaikka runojen. Tällainen asenne ei olekaan niin harvinaista kuin kuvittelisi. Monet vakavat ja menestyneet tieteentekijät tekevät myös kaunoa. Ja jotkut ovat jopa menestyneet myös sillä saralla.

Omien havaintojeni mukaan myös toimittajat tekevät mielellään tietokirjoja. Hehän ovat kirjoittamisen ammattilaisia, se työ heiltä sujuu, mutta toisaalta heiltä puuttuu tiedon etsimisen ja todentamisen osaaminen - tai ainakin se on hieman toisenlaista journalistiikassa. Tietokirjailijan motivaatio voi olla innostus, harrastus tai aatteen palo. Mutta olipa kirjailijan tausta mikä tahansa, haluaisin, että he perustelevat esittämiään asioita. Onko se varmennettua tai osittain varmennettua tutkimustietoa, vai onko se kansanperinnettä tai huhutietoa, spekulaatioita, tai jopa kirjailijan omia mielipiteitä tai tunteenomaisia uskomuksia. 

Kaikkea saa olla ja pitääkin olla. Mutta vetoan sekä kirjailijoihin että kustantajiin, että kirjat selkeästi toisivat esiin esitettyjen asioiden painoarvon, esimerkiksi varmuus-, uskottavuus-, toivottavuus- tai vältettävyysasteikoilla. Se tarkoittaa tekstin selkeyttä, sekä sitä, että kirjoissa on ilmoitettu tiedon lähteet, viitattu niihin, ja kirjaan on lisätty tärkeimpien käsitteiden hakemisto. Raevaaran kirjasta ne löytyvät, ja omissa kirjoissanikin on aina nämä rakenneosat. Jossain määrin ne ovat mukana jopa blogikirjoituksissani ja niistä tekemissäni kirjoissa. Ja kuitenkin: viime aikoinakin olen lukenut useita tietokirjoja, joissa nämä elementit puuttuvat jopa kokonaan.

Pitää toki muistaa, että on olemassa monenlaisia tietokirjoja. Se on syytä pitää mielessä sekä kirjoittaessa että lukiessa. On tiedekirjoja, tietokirjoja, mielipidekirjoja, oppikirjoja, pamfletteja, kokemuskirjoja, elämänkertoja ja tarinallisia kirjoja. Eivätkä rajat ole jyrkät, joten tarkkoja sääntöjä tai ohjeita ei voi antaa. Mutta suosittelen lämpimästi terveen järjen käyttöä. Kirjoittajalle ajoittaista epäröintiä: mitä oikeastaan olen tekemässä. Ja lukijalle: mistähän tässä kirjassa on pohjimmiltaan kysymys.

Palaan nyt Raevaaran kirjaan. Se on tutkimustietoon pohjaava ja asiallisesti rakennettu tietokirja, missä kirjoittaja samalla tuo esille omaa henkilökohtaista suhdettaan tällaiseen tietoon. Aivan loistavaa, juuri näin tietokirjailijan pitää tehdä, ja tässä kohdassa tietokirja eroaa tiedekirjasta. Kirja tarjoaa erilaisia näkökulmia, se valaisee oivallisesti "ikuisen elämän tavoittelun"  kulttuurihistoriaa.

Jokohan nyt pääsisin varsinaiseen kritiikkiin. Olen jo edellä tuonut esiin kirjan ansioita: rakenne, ymmärrettävyys, kiinnostavuus, selkeys ja luettavuus ovat kohdallaan. Kirjan loppupuolella ote tuntuu kuitenkin hajoavan. Kirjailija alkaa lisääntyvässä määrin pohtia omia tuntojaan. Kuolemisen ajatus tuntuu vaivaavan häntä, mutta vähempikin käsittely olisi riittänyt. Lukijalle se näyttäytyy toiston tunteena ja jopa tyhjäkäyntinä. Loppuosaa olisi voinut reilusti tiivistää, kustannustoimittajan olisi pitänyt puuttua tähän. Niin, nykyisessä kirjamaailman kannattavuusahdingossa moni kirjailija alkaa ajatella, että kustannustoimittaja onkin taruolento, siitä kuulee, mutta se ei näyttäydy.

Nyt palaan otsikkoon. Lupasin kertoa,mikä on kuoleman tarkoitus. Olisin luullut, että asia olisi biologille selkeä? Ehkä se on, mutta siinä voi olla emotionaalista vaikeutta. Joten koetan lohduttaa sekä kirjailijaa että lukijoitani. Kuolemaa tulisi ajatella lajin näkökulmasta, ei yksilön. Silloin ymmärrämme, että kuolema liittyy läheisesti suvulliseen lisääntymiseen. Jokainen uusi yksilö on koekappale, jonka selviytymistä testataan. Kuolema on siis välttämätön vaihe ylläpitämään jatkuvaa uusien yksilöiden testaamista. Sen kautta kehitymme ja muutumme, kun olosuhteet muuttuvat.

No hyvä, mutta jää muutama kysymys. Miksi ihmisen elinaika on juuri tietyn pituinen? Itse ajattelen, että kyseessä on investointi, ihmisen elimistöön on asennettu resursseja elinkaaren ajaksi. Esimerkiksi DNA:n resurssit sallivat tietyn määrän kopiointeja – mutta ei enempää kuin on tarpeen. Luonto on säästeliäs ja optimoiva. Sama koskee varmaan muitakin rakenteellisia resursseja. Entä miksi luonto ei ole kehittänyt elämän päättävää mekanismia lopettamaan elinkaari täsmällisesti, kuten vaikkapa kyttyrälohella? Tai scifin harrastajat muistavat, kuinka Blade runnerissa Tyrell-yhtiön replikantteihin on asennettu kolmen vuoden elinikä. ”Time to die”: repliikki pelastaa päähenkilön – mutta vain rajoitetuksi ajaksi. Oma veikkaukseni on, että tällainen mekanismi olisi investointi, jolla on oma hintansa, ja se olisi myös ilmeisen turha. Luonnon ratkaisu on antaa elimistön rappeutua, kun sen resurssit alkavat ehtyä. Sanomme tätä vanhuudeksi. Eihän se toki yksilön näkökulmasta kauhean mukavaa ole.

Entä miten luonto valitsee kullekin lajille optimaalisen elämän pituuden. Uskon, että tämäkin on evoluution tuottama valinta. Monet pienet nisäkkäät ovat lyhytikäisiä, kuten vaika hiiret tai päästäiset. Yleensä isommat eläimen elävät pidempään. En oikeastaan osaa spekuloida, miksi näin on, mutta tähän kehitys on johtanut. Enkä edes osaa spekuloida, miksi jotkut papukaijat tai kilpikonnat ovat erittäin pitkäikäisiä. On kuitenkin olemassa minua miellyttävä, ja mielestäni myös uskottava spekulaatio. On poikkeuksellisen pitkäikäisiä eläimiä, kuten elefantti, ihminen, ja eräät valaat, joille on yhteistä erittäin suurikokoiset aivot, ja erityisesti niiden kuorikerros, neocortex. Mihin näin suuria aivoja tarvitaan, kun pienemmilläkin näköjään tulee toimeen? Eräs vastaus on tässä: aivokuoressa sijaitsee tärkeä osa eläimen tai ihmisen muistia. Ja sosiaalisilla pitkäikäisillä eläimillä kattava ja laaja muisti on evoluutioetu. Muistiin tallentuu jatkuvasti uutta tietoa, ja talletustilan pitää riittää koko elämän ajaksi. Toki aivoissa toimii myös tehokas tiivistys- ja unohtamismekanismi, mutta vähitellen muistisisällön laatu joka tapauksessa huononee. Niinpä muistin riittävyys määrittää sopivan eliniän. 

Tätä teoriaa tukee myös naaraiden hedelmällisyyden päättyminen, vaikka lähes puolet elämää on vielä jäljellä. Naaraat ovat yhteisöjen tärkeitä muistivarastoja, ja ihmisellä lajin säilyminen tarkoittaa yhteisöjen säilymistä. Siksi naaraita kannattaa suojella synnytyksen vaaroilta, samalla ne vapautuvat hyödyntämään tehokkaammin tallennettuja osaamisvarantoja, Olemme laji, jota ovat johtaneet ja suojelleet vanhat viisaat naaraat. Tähän joku voisi huomauttaa, että ihmiskunta on tuottanut myös patriarkaatit. Aivan oikein, mutta niiden kohdalla on kysymys kulttuurievoluutiosta ja huomattavasti lyhyemmästä aikajänteestä. Kulttuurievoluutio ei välttämättä ole biologisesti tarkoituksenmukaista. Sen rakenteet testataan suhteessa tosiin kulttuurirakenteisiin, lajin säilymiselle ei siinä ole erillistä kannustinta.

Voisin tehdä yhteenvetoa. Tieteen valossa kuoleman tarkoitus on selvä: se palvelee suvullisesti lisääntyvien eliöiden evoluutioprosessia, ja on suorastaan sen olennainen osa. Toisaalta luonnontieteeseen ei oikeastaan edes kuulu tarkoituksen etsiminen, vaan ainoastaan ilmiöiden käsitteellistäminen ja niiden mekanismien selvitys. Minun itseni kohdalla käy kuitenkin niin, että tiedon valo poistaa pelkoa ja valaisee hämäriä nurkkia. Siksi en koe eksistentiaalista ahdistusta kuoleman takia - enkä elämänkään. Samalla kuitenkin ymmärrän, että merkityksen etsiminen on ihmisen mielen olennainen toimintatapa. Ja se on jopa enemmän: se kytkee ihmisen mielen tieteeseen nojaavaan maailman ymmärtämiseen. Ilman sitä tiede olisi vain tyhjää leikkiä numeroilla.

 

Jumala koneesta, ystävä raudasta

Miksi ihmeessä joku kirjoittaa tietokirjoja? Tätä voi kysyä, sillä se ei nykyään ole mikään ammatti, jolla voi kuvitella elättävänsä itsensä. Kirjojen kysyntä on supistunut, ja tietokirjoja tarjotaan kuitenkin samaan aikaan suurelle yleisölle entistä enemmän. Keskustelu tietokirjoista on sillä tavoin vaikeaa, että jo tietokirjan käsite on aika laaja. On oppi- ja kurssikirjoja, se on itse asiassa ylivoimaisesti suurin tietokirjojen ryhmä. Niin sanotut julkkiskirjat saavat huomiota, sopiva julkkis voi olla kustantajalle ja kirjailijalle suorastaan kultakaivos. Paljon enemmän kirjoja tehdään kuitenkin henkilöistä, jotka ovat vain vähän tai ei lainkaan tunnettuja. Hyvin suuri osa tietokirjoista pyrkii parantamaan lukijan henkistä tai fyysistä hyvinvointia tai antamaan tietoa eri harrastuksista. Ja sitten on kirjoja, jotka kertovat asioista, joista vain yleisesti ottaen olisi hyvä tietää. Kirjat voitaisiin luokitella myös niiden hyödyllisyyden tai rehellisyyden mukaan, käytännössä tällaisen luokittelun kriteereistä on kuitenkin jokseenkin mahdotonta sopia.

Ihmiset toimivat hyvin erilaisten motiivien ajamina. Itse uskoisin, että suurin osa tietokirjailijoista on maailmanparantajia. He uskovat, että asioita voidaan kehittää, ja että asiat paranevat tuottamalla ihmisten käyttöön hyödyllistä tietoa. Tietokirjat ja tiede ovat laajasti ottaen samalla asialla, niillä on sama intressi tuottaa ja levittää tietoa. Tiede ei kuitenkaan keskity tiedon levittämiseen tavallisten ihmisten keskuuteen. Sen huomio on kokonaan uuden tiedon löytämisessä ja sen mahdollisimman luotettavassa todentamisessa. Tietokirjallisuus siis täydentää ihmiskunnan tietohuoltoa tekemällä tieteen saavutuksia yleisesti tunnetuiksi. Toisaalta tietokirjallisuudella on joustavampi suhde tietoon. Se ei rajoitu tieteeseen, vaan hyödyntää hyvinkin erilaisia tiedon lähteitä. Tietokirjoissa voi esittää mielipiteitä, spekulaatioita, arveluja ja tulkintoja. Voidaan myös puhua tietokirjallisuutta laajemmasta tietojournalismista, joka kattaa muitakin medioita, kuten dokumenttielokuvia ja radio-ohjelmia. Tieteen ja tietokirjallisuuden työnjako ei ole jyrkkä, eikä kohdeyleisöäkään voi määritellä tarkasti. Monet tieteentekijät kirjoittavat myös tietokirjoja, joko omasta tutkimusalueestaan tai laajemminkin. Ja toisaalta tietokirjoja lukevat suuren yleisön lisäksi myös tieteentekijät, ne tuottavat yleiskuvaa tieteen eri alueista ja edistävät poikkitieteellisyyttä.

Tarkastelen nyt viimeisintä kirjahankettani erilaisista näkökulmista. Ensimmäinen käsiteltävä asia on kirjan aihe. Kirjani käsittelee yleisesti ottaen tekoälyä. Annoin sille nimeksi Robottipuisto, ja siihen on omat syynsä, jotka kohta selviävät. Mutta onko aihe tässä riittävän hyvä motiivi? Tekoälyä on kehitetty pitkään, ja mikä kiinnostavinta, se näyttää vihdoin lähestyvän laajan hyödyntämisen vaihetta. Joten myös suuren yleisön on todellakin syytä tietää siitä enemmän. Kirjan aiheen relevanssi eli merkittävyys on mielestäni hyvä. Tekoälystä on viime vuosina kirjoitettu suomen kielellä useita kirjoja. Se on todella hyvä asia, sillä aihe on tärkeä, mielestäni se on tärkeämpi kuin edes kuvitellaan.

Miksi juuri minun pitäisi kirjoittaa tästä asiasta? Lisääkö se jotain olennaista yleiseen ymmärrykseen ja tietovarantoon? Ja sisältääkö kirjani ehkä suorastaan uutta tieteellistä tietoa? Vastaan heti myöntävästi kumpaankin kysymykseen. Joten nyt pitää vain perustella.

Suoraviivainen ja ehkä hieman teknisluonteinen perustelu kirjoittaa tietokirja lähtee omasta erikoisosaamisesta. ”Minä olen tutkinut tätä asiaa vuosikausia, ja olen kerännyt itselleni erittäin suuren tietomäärän, suoranainen velvollisuuteni on kertoa siitä myös muille”. Juuri näin! Tämä on ainutlaatuisen pätevä ja lisäksi syvästi eettinen motiivi. Ei parempaa olekaan. Viime aikoina lukemani suomalaiset tekoälyä käsittelevät kirjat näyttävät nousevan juuri tällaisesta ajatuksesta. Kirjoittajat ovat alansa huippuasiantuntijoita, ja onnistuvat, kansalliseen vakavamieliseen tapaan, kertomaan varsin täsmällisesti, mitä tekoäly on ja mihin sitä voisi käyttää, ja ehkä myös hieman sen käytön ongelmista. Ne ovat erinomaisia kirjoja, ja tietenkin sijoitan ne oman kirjani lähdeluetteloon.

Mutta ehkä heräte tietokirjan tekemiseen tarvitsee jotain enemmän. Asiantuntemuksen lisäksi, sillä se on ehdoton vaatimus tekoälyn kaltaisesta vaikeasta aiheesta kirjoittamiseen. Tietenkin tietokirjan voi kirjoittaa pelkän yleistiedon pohjalta, jos kirjoittajalla on riittävän kiinnostava ja omintakeinen näkökulma. Joskus näkökulmaa ja kovaa asiatietoa on jopa vaikea erottaa toisistaan. Rikas ja monimutkainen tieto kietoutuu monin tavoin kontekstiin eli asiayhteyteen. Ehkä tärkeä heräte kirjoittamiselle onkin konteksti. Maailmassa on jokin vika tai puute. Tietoa ei osata soveltaa, tai sen merkitystä ei ymmärretä, tai se ymmärretään väärin. Ja tämä puute voidaan korjata tarjoamalla lisää tietoa. Olemme siis taas päätyneet maailman parantamiseen. Eihän se ole huono tavoite.

Asiantuntemus minulla on mielestäni kunnossa. Olen työskennellyt vuosia tietokoneiden ja automaation parissa, ensimmäisen tietokoneohjelmani tein jo vuonna 1968. Olen myös toiminut laskentatieteen tutkijana, ja ennen kaikkea olen seurannut kiinteästi tekoälyn kehitystä ja aivotutkimusta. Mutta kuten totesin, ehkä se ei vielä riitä. Joten, mikä oli minulle ratkaiseva heräte kirjoittamiseen? Ehkä niitä oli jopa useita. Vihjeen syistä voisi antaa tämän kirjoituksen salaperäinen nimi: jumala koneesta, ystävä raudasta. Mitä ihmettä se tarkoittaa? Asia vaatii selittämistä. Kuvaan nyt eräitä tekoälyyn liittyviä ristiriitoja ja sekaannuksia, jotka ovat yllyttänet minua kirjoittamaan.

Tekoälyn yliluonnollinen kyvykkyys

Aloitan otsikon alusta. Jumala koneesta, Deus ex machina saattaa olla nykyihmisillekin tuttu sanonta. Se tulee muinaisuudesta, antiikin Kreikan näytelmistä. Sen ajan näytelmässä saattoi olla kärjistynyt ongelmatilanne, joka voi selvitä vain jumalien väliintulon kautta. Jumalat tuotiin näyttämölle jonkinlaisella nosturilla tai muulla laitteella. Nykyisin tämä sanonta tarkoittaa draamallista ratkaisua romaanissa, näytelmässä tai elokuvassa. Sellaista ratkaisua, joka on äkillinen, yllättävä ja yleensä myös hieman keinotekoinen. Tämä liittyy tekoälyn soveltamiseen useallakin tavalla, ja juuri tekoäly on se koneesta tuleva jumala. On selvää, että tekoälystä, niin kuin teknologiasta yleensä, odotetaan ratkaisuja monenlaisiin tilanteisiin. Odotukset voivat olla korkealla, ja koska käsityksemme tekoälyn kyvyistä ovat sumeita, voimme pitää niitä jopa lähes yliluonnollisina. Asia on tätäkin hankalampi, sillä käytännössä on havaittu, että ihmiset todella myös luottavat vahvasti ja ilman perusteita tekoälyn tuottamiin ratkaisuihin. Koska tekoälyllä ei ole konkreettista hahmoa, pidämme sitä jonkinlaisena henkiolentona, jolloin mielikuva tekoälyn yliluonnollisuudesta on jo lähellä. Asia toimii myös toisin päin, asiantuntijoilla on kiusaus tarjota ”jumala koneesta”- ratkaisuja sellaisiin hankaliin ongelmiin, joiden ratkaisuun he eivät osaa muotoilla konkreettista lähestymistapaa. Kuvaamaani ongelmakimppua voidaan aivan ilmeisesti selvitellä tarjoamalla tarkempaa ja ymmärrettävämmin muotoiltua tietoa.

Pahantahtoinen ihmiskunnan tuhoaja

Tekoälyn aavisteltu yliluonnollisuus ruokkii myös yleistä ja pelottavaa myyttiä. Kun tekoäly esiintyy yliluonnollisena jumalankaltaisena olentona, jumalien piirteisiin kuuluu myös arvaamattomuus ja tuhon tuottaminen. Ja juuri sellaisia tapahtumia nähtävästi pelätään. Tekoälyn uskotaan olevan vaarallinen, ja vielä pahempaa, kehityttyään riittävän pitkälle se aikoo tuhota koko ihmiskunnan. Olen ollut syvästi ymmälläni tämän myytin suhteen. Eräät maailman arvostetuimmista tiedemiehistä ja talouselämän vaikuttajista näyttävät uskovan siihen. Silti he eivät näytä tekevän asialle mitään, vaikka heillä olettaisi olevan siihen henkistä kapasiteettia. Eräs selitys voisi olla, että he ovat nielaisseet tarinan tekoälyn lähitulevaisuudessa realisoituvista yliluonnollisista kyvyistä, jolloin peli on jo menetetty. Lähimenneisyydessä pelottava ja realistinen ihmiskunnan tuhon skenario oli suurvaltojen totaalinen ydinsota. Nyt kaatuu päällemme ilmaston lämpeneminen ja ekologinen kriisi. Niitä vastaan on jo ryhdyttykin toimiin, mutta tekoälyn tuottaman uhan varalta ei tehdä mitään! Olisi toki rationaalista analysoida tämä uhka ja alkaa tuottaa tietoa sen torjumiseksi – tai osoittaa tuo uhka pelkäksi hypetykseksi.

Mekaaniset veljemme robotit

Ihmiskunnalla on erityissuhde koneisiin, ja aivan erityinen suhde älykkäisiin koneisiin. Muinaisista ajoista lähtien olemme pitäneet koneita elävinä ja liittäneet niihin myös älykkyyden mielikuvan. Tuo mielikuva on hieman pelottava mutta samalla tunnemme robotteja kohtaan vaistomaista sympatiaa. Miksi ihmeessä? Toisaalta näyttää siltä, että robottien ja tekoälyn syvällinen suhde on jäänyt solmimatta – ainakin toistaiseksi. Tekoäly ei tullut meille robottien mukana, vaan se otti varaslähdön sieluttomien tietokoneiden kautta ja kehittyi robotiikasta erilliseksi myytiksi. Minuun on tehnyt suuren vaikutuksen Boston Dynamics- yhtiön kehittämät ihmismäiset ja eläinmäiset robotit, niistä löytyy suuri määrä videomateriaalia. Mitä kaikkea me voisimmekaan saada yhdessä niiden kanssa aikaan! Liitin kirjaani puolifiktiivisen kertomuksen robottipuistosta. Se kuvaa, miten tällainen uudenlainen yhteistyö ihmisten ja koneiden välillä voisi alkaa. Sanon sitä puolifiktiiviseksi sillä se voisi olla totta jo nyt.

Entä jos onkin monta mahdollista tekoälyä

Älykkäillä koneilla on kauas menneisyyteen ulottuva kulttuurihistoria, mutta tekoälyllä on myös oma ja erilainen lähihistoria. Tekoälyn juuret ovat laskemisessa ja laskukoneissa. Antiikin ajoista alkaen kulttuuriperintömme yhdistää laskemisen ja logiikan ajatteluun. Tietokoneet ovat vieneet laskemisen tehokkuuden aivan uusiin ulottuvuuksiin. Meille tuttu tekoälyn idea keksittiin tietokonemaailmassa, ja se sai tietokoneiden tehokkuuden ansiosta hyvän etumatkan. Unohdettiin, että jo ennen tietokoneita oli olemassa kyberneettinen tekoäly. Ei pelkästään ideana, vaan jo olemassa olevana ja hyödyllisenä teknologiana. Samaan aikaan neuropsykologia ja biologia selvittelivät biologisen älykkyyden mekanismeja. Niiden selvittäminen alaa vähitellen laajentaa kuvaamme tiedon käsittelystä ihmisissä, eläimissä ja organismeissa. Tekoälyä voitaisiin siten luoda myös biologisten esikuvien mukaan.

Emme tiedä, mitä älykkyys on

Tekoälypuhe olettaa huolettomasti, että on olemassa sellainen asia kuin älykkyys. Pidämme sitä täysin itsestään selvänä, älystä on tullut sekä ihmisyyden tunnusmerkki, että mitta-asteikko, jota vastaan arvioimme sekä eläinten että koneiden kykyjä. Älykkyyden käsite syntyi kuitenkin psykologisesta käytännöstä eli älykkyystesteistä. Osaamme mitata älykkyyttä toistettavasti, ja se näyttää olevan persoonallisuuden piirre, mutta emme oikein tiedä, mitä se on. Nimensä älykkyys peri ikivanhasta kansanpsykologiasta, siksi sillä oli heti syvää kaikupohjaa suuressa yleisössä. Mutta sen yhdistäminen koneisiin oli historiallinen virhe. Vasta hyvin vaivalloisesti neuropsykologia on alkanut saada selville, mistä siinä on kysymys. Selkeämpi älykkyyskäsite ja syvällisempi ihmisen henkisten kykyjen tuntemus olisi suureksi hyödyksi tekoälyn tutkijoille.

Ihmiskuvamme rakentuu uudelleen

Kognitiivinen psykologia tarkastelee ihmisen mieltä tiedon käsittelyn näkökulmasta. Tekoälyn tutkimusta tehdäänkin rinnakkain ihmisaivojen tutkimuksen ja neuropsykologian kanssa. Tosin tämän kaltaista yhteyttä on aavisteltu ja spekuloitu jo 1900-luvun alussa ja ennen varsinaisen tietokoneen ilmaantumista. Uusi tutkimus muuttaa perusteellisesti käsityksiämme niin sanotusta ihmisluonnosta. Tekoälyn ihanteena ollut rationaalisen ihmisen malli menettää samalla biologisen pohjansa. Siksi ei vain ihmiskuvamme ole muutoksessa, vaan myös ihmisen ja koneen välisen yhteistyön hyödylliset muodot määritellään vähitellen uudelleen.

  -  -  -  -

Edellä olen vetänyt yhteen niitä havaintoja, jotka ovat motivoineet minua kirjoittamaan tekoälystä. En näe tekoälyä joukkona teknisluontoisia tiedonkäsittelyratkaisuja, vaikka siitäkin on kysymys. Sen sijaan näen sen laajana sosiaalisena ja kulttuurisena muutoksena. Sitä tarvitaan, ja se on tapahtumassa. Tästä syystä kirjan aihepiiri on väistämättä laaja, ja se herättää käytännöllisiä kysymyksiä siitä, kuinka se toimii tietokirjana. Sillä ei ole teknologisesti rajautuvaa kohdeyleisöä, mahdollinen lukijakunta on paljon laajempi. Mutta onko se riittävän kiinnostunut tällaisesta aiheesta? Kirjan poikkitieteellisen ja kulttuurisen luonteen takia etsin kirjalleni ensi kädessä kaupallista kustantajaa, koska siten se herättäisi yleisempää huomiota ja saisi nimenomaan laajan ja epäyhtenäisen lukijakunnan kiinnostumaan. Käsikirjoitus on jo jokseenkin valmis arvioitavaksi ja viimeistelyyn julkaisemista varten.

Kirjan nimi on Robottipuisto. Se saattaa herättää uteliaisuutta: mistähän on kysymys? Kirjaan todella sisältyy myös fiktiivinen jakso, jossa kerrotaan tällaisen puiston synnystä. Se voisi oikeastaan olla jopa mahdollista aivan lähitulevaisuudessa, suunnilleen sillä tavalla kun se on kuvattu. Kirjan nimellä on myös historiallinen ulottuvuus. 1200-luvun lopulla Artoisin kreivi Robert II rakennutti Pohjois-Ranskaan Hesdinin automaattipuiston, jossa vesivoimalla toimivat mekaaniset eläimet ja erilaiset koneet huvittivat ja pelottelivat vierailijoita.

Filosofien kanssa kellarissa

Aivotutkimus kiinnostaa minua, ja luen alan kirjoja aina, kun on sopivaa aikaa. Se ei kylläkään ole ammattini, vaan jonkinlainen aika vakava harrastus. Ja kohde - aivot ja niiden toiminta - on toki vaikein, mitä kuvitella saattaa.

Vuodenvaihteessa tuli taas luettua muutama tiedekirja, kiitos Terra Cognitan, joka jaksaa kääntää suomeksi angloamerikkalaisten tiedekirjojen helmiä. Pystyisin kyllä lukemaan ne englanniksikin, ja neurotieteen terminologia on minulle tuttua. Mutta äidinkielellä lukeminen alentaa merkittävästi viitsimiskynnystä, ja on myös selvästi nopeampaa.

Terra Cognita on erikoistunut kääntämään kirjallisuutta, jota joskus sanotaan tieteen popularisoinniksi. Mutta luonnehdinta on hieman väärä. Meillä Suomessa on käsitys, että varsinaiset tieteelliset kirjoitukset julkaistaan tieteellisillä foorumeilla, ja ne ovat yleensä väitöskirjoja tai tieteellisten lehtien artikkeleita. Yleistajuiset kirjat luetaan popularisoinniksi. Niitä tekevät erikoistuneet, ns. tietokirjailijat. Vakavan tutkijan arvolle tällaiset kirjat eivät oikein sovi. 

Luulen, että tämä on pienen kielialueen ongelma. Onneksi meillä on Enqvist ja Valtaoja. Ja onneksi eräät taloustieteilijät, antropologit ja historiantutkijat ovat alkaneet murtaa tällaisia ennakkoluuloja. Samasta syystä luen mielummin Tiede-lehteä kuin Tieteen kuvalehteä. Tiede-lehteen nimittäin kirjoittavat ”oman toimen ohessa” monet suomalaiset eturivin tieteentekijät.

Englanninkielisessä maailmassa tilanne on hieman toinen. Huipputason tutkijat kirjoittavat usein ja mielellään omaa tieteenalaansa koskevia kirjoja, jotka on suunnattu laajalle yleisölle. Esimerkiksi luin juuri Daniel Kahnemanin kirjan ”Ajattelu, nopeasti ja hitaasti”. Kahneman kirjoittaa juuri niistä asioista, joista hän sai taloustieteen Nobelin. Toinen talousnobelisti, Paul Krugman, ei myöskään epäröi tarttua kynään, kun jokin asia alkaa kuumottamaan.

Tällaisissa tiedekirjoissa kyse ei ole vain popularisoinnista eli kansan valistamisesta (vaikka ei siinäkään ole mitään vikaa). Kysymyksessä on ennen kaikkea tieteen ideoiden ja vaikutusten pohdinta, ja kirjat on tarkoitettu suuren yleisön lisäksi myös sekä oman alan että muiden tieteenalojen asiantuntijoille. Tämä on tärkeä osa tiedettä ympäröivää, usein filosofis- ja eettissävyistä keskustelua. Se on tärkeää monestakin syystä: se vetää ihmisiä tieteen puoleen, se stimuloi uusia tieteellisiä ideoita, ja vahvistaa tieteiden välistä hedelmöittävää vuorovaikutusta. Tieteestä käytävä monipuolinen ja monella eri tasolla käytävä keskustelu parantaa tieteen yhteiskunnallista relevanssia, ja samalla se tekee tieteestä parempaa. 

Tällaiset kirjat eivät ole vain meidän aikamme ilmiö. Esimerkiksi 1700- luvun englantilasten taloustieteilijöiden tai filosofien (tuohon aikaan se oli usein sama asia) kuten Adam Smithin ja David Humen kirjoja voi hyvin lukea kuka tahansa. Ja ilman muuta helppolukuisuus koskee suuren evoluutiotutkijan Charles Darwinin ”Lajien syntyä”.

Palaan nyt neurotiedettä käsitteleviin kirjoihin. Luin juuri Joseph leDouxin kirjan ”Synaptinen itse”. Kirjassa kognition, muistin ja oppimisen perusilmiöt kuvataan ja selitetään solutasolla. Kirja on mielenkiintoinen, ja aivojen toiminnan solutason kuvaus on jo periaatteellisista syistä tärkeää, se tekee neurotieteestä eksaktin tieteen muiden luonnontieteiden tapaan. Tavallista lukijaa ajatellen leDoux tuntuu uppoutuvan turhankin syvälle yksityiskohtiin. Siksi kirjaa ei voi suositella ainakaan ensimmäiseksi kirjaksi neurotieteisiin tutustuvalle.

Aivan toisenlainen kirja on Patricia Churchlandin ”Neurofilosofia”. Hänen nimensä on minulle ennestään tuttu, ja odotukseni kirjan suhteen olivat aika korkealla. Kirja olikin hyvin kirjoitettu ja perusteellinen. Minulle se ei kuitenkaan tarjonnut paljoakaan. Kirjan viitekehys on nimittäin filosofinen, ja sen mukaisesti Churchland tarkastelee neuropsykologian ongelmia tai ongelmaksi olettamiaan asioita filosofian näkökulmasta.

Joten kirja antoi minulla aiheen filosofiaa kuvaavaan metaforaan, joka tuntuu pätevän yleisemminkin. Työskennellessään filosofi ikäänkuin laskeutuu hämärään kellariin, joka on täynnä muinoin kuolleiden filosofien haamuja. Ja siellä hän alkaa painia näiden haamujen kanssa milloin mistäkin kysymyksestä. Minussa Churchlandin ponnistelut herättivät kyllä kunnioitusta, mutta väkisin tuli mieleen, että monilla menneen ajan filosofeilla ei ole neurotieteen kysymyksiin paljoakaan sanottavaa.

Churchlandin kirja kannattaa silti lukea. Jo yksitään sen takia että se esittää perusteellisen ja jopa ylenpalttisen tietopaketin neurofysiologiaa ja aivotutkimusta. Se sopii jopa hyväksi johdatukseksi aivotutkimuksen keskeisiin kysymyksiin. Pikku miinus on kirjan ikä. Viidessätoista vuodessa on keksitty aika paljon uutta. Peilineuronit ja aivokuoren kyky simuloida sekä ympäristöä että itseä valaisee kirjan teemoja.  Churchlandin kirjassa asia oli vasta hypoiteesin asteella. Vuonna 1986 tehty kuuluisa Libetin koe ohitetaan lyhyellä maininnalla, vaikka se ravistelee perin pohjin käsitystämme "vapaasta tahdosta".

Ehkä filosofinkin tulisi hyväksyä, että menneen ajan filosofit eivät mitenkään voineet tietää niitä asioita joita me nyt tiedämme. Ehkä en ymmärtänyt kaikkea, mutta kirjasta ei minulle jäänyt käteen minkäänlaista filosofista kokonaisnäkemystä.

PS. Luin kirjan uudelleen vuonna 2017, ja korjasin arvioni myönteisemmäksi. Omassa lajissaan se on erinomainen kirja.