"Suuret projektit epäonnistuvat
aina". Tämä alkaa olla yleisesti hyväksytty tosiasia. Mutta
se ei ole lopullinen tai ainoa totuus. Suuri projekti voi joskus -
tosin hyvin harvoin - myös onnistua. Olen tarkastellut projektien onnistumista ja epäonnistumista aiemminkin, projektin näkökulmasta.
Yleinen viisaus näyttää olevan, että suuria projekteja pitää
välttää. Ja jos sitä ei voi tehdä, hanke pitää purkaa joukoksi
peräkkäisiä vaiheita, joiden välillä pitää olla mahdollisuus
rauhalliseen tilannearvioon ja seuraavien vaiheiden
uudelleensuunnitteluun.
Usein hankkeet kuitenkin joutuvat
vaikeuksiin syistä, joilla ei mitään tekemistä sen kanssa, miten
projektia johdetaan. Ongelmat voivat ilmaantua jo hankkeen
alkuvaiheessa, mutta ne voivat kehittyä myös vähitellen hankkeen
aikana tehdyistä päätöksistä. Lopputulos on, että hanke ajautuu
tilaan, mikä ei tyydytä ketään, ja missä ei tunnu löytyvän
ratkaisua. Ilmiö voidaan selittää systeemiteorian viitekehyksessä. Sekä päätöksentekoympäristö että päätöksen kohteena oleva järjestelmä ovat erittäin mutkikkaita, ja tällaisten systeemien ominaisuudet pitäisi tutkia ja ymmärtää. Koetan sanoa asian yksinkertaisemmin. Tällaisessa hankkeessa
on yleensä useita päätösvaltaisia osapuolia, joilla on hieman
erilaiset intressit. Kun kaikki ovat oman intressiryhmän edustajia,
kenelläkään ei ole mandaattia, eikä edes kykyä ottaa huomioon
kaikkien yhteistä etua.
Kysymyksessä on inhimillinen ajatus-
ja päättelyvirhe. Mutta kyseessä eri ole aivan sellainen
ajatusharha, joita Daniel Kahneman on ansiokkaasti tutkinut. Pikemmin
on kyse ilmiöstä, jonka on kuvannut Nobel- palkittu
taloustieteilijä Herbert A. Simon, mm kirjassaan Reason in human
affairs. Simonin mukaan ihminen hakee päättelytilanteessa niin
sanottua paikallista maksimia, eli ratkaisua, joka on lyhyellä
aikavälillä ja oman viiteryhmän kannalta paras. Simon nimitti
päätöksentekostrategiaa "rajoitetun rationaalisuuden"
periaatteeksi. Voimme ehkä ajatella, että näin tehty ratkaisu ei
ole aivan paras mahdollinen. Mutta miten on selitettävissä, että
kun on mukana useita erilaisia toimijoita, tällaisella periaatteella
tehdyt päätökset johtavat suoranaisiin katastrofeihin. asiaa
tulee selväksi, kun tarkastellaan sitä esimerkkien kautta.
Talvivaara
Kun kaivosta perustettiin, se oli
investointina houkutteleva. Nikkelistä sai hyvän hinnan, prosessi
näytti luonnon kannalta siedettävältä, ja kaivostoiminta tarjosi
runsaasti kipeästi kaivattuja työpaikkoja. Hankkeessa oli toki
riskejä, mutta uskottiin, että ne hallittaisiin. Kaivos haluttiin
myös ajaa nopeasti käyntiin, jotta se tuottaisi oman
käyttöpääomansa. Sään ja ilmeisesti myös kokemattomuuden takia prosessia ei saatu toimimaan halutulla tavalla. Välittömän ja nopean hyödyn maksimointi johti päätökseen, että kaivoksen toimintaa jatkettiin ilman turhia viivytyksiä
varastoimalla ylimääräinen vesi.
Tässä vaiheessa tehtiin jo peruuttamaton päätös, eli astuttiin kaivoksen normaalista
prosessinkulusta poikkeavalle polulle. Vesi varastoitiin
kipsisakka-altaaseen, jota ei oltu tarkoitettu ylimääräisen veden
varastointiin. Altaan rakennustyössä oli myös valittu paikallinen
ja hetkellinen hyötymaksimi tinkimällä sen rakenteista. Tunnetusti
ne pettivät.
Yhä uusia päätöksiä tehtiin, mm
juoksuttamalla jätevettä yli lupien, sallimalla suuria haitta-aineiden pitoisuuksia, antamalla juoksutusmääriä koskevia
poikkeuslupia ja rakentamalla vedelle uusia purkureittejä. Samalla
tehtiin yritysjärjestelyjä ja pääomitettiin kaivosta. Jokainen
päätös oli edelleen paikallisen ja hetkellisen kriisin optimia
hakeva. Näin jouduttiin lopulta aivan uuteen tilanteeseen. Normaalin
kaivostoiminnan jatkamisen ehdot olivat muuttuneet aivan
ratkaisevasti. Tällä hetkellä ollaan edelleen kriisitilanteessa,
eikä vieläkään ole selvää, voidaanko tehdä vuosikymmeniä
tulevaisuuteen katsovia ratkaisuja, vai halutaanko (taas kerran)
minimoida vain välittömät vahingot - joihin kuuluu asiaan sekaantuneiden henkilöiden ja puolueiden kasvojen pelastus.
Länsimetro
Tuore kriisi koskee Helsingin
länsimetron avaamisen vähäistä viivästymistä. Poliitikot ja
virkamiehet yrittävät minimoida välittömät imagohaitat etsimällä
syyllisiä. Touhun järjettömyyttä korostaa, että todellisuudessa
Helsingin länsimetro on noin 30 vuotta myöhässä. Koko tämän
ajan metron jatkamisesta on käyty katkeraa poliittista vääntöä.
Metron laajentamisen odotettiin etenevän ripeästi. Sitä
ennakoitiin louhímalla Helsingin alle ylimääräisiä tunneleita ja
ainakin yksi käyttämättä jäänyt asema. Mutta sitten metro
tuntui hyytyvän. Syynä ei ollut kustannusylitykset. Ne ovat
tällaisissa hankkeissa lähes väistämättömiä, eivätkä ne edes olleet erityisen dramaattisia. Viivästys oli
poliittista. Metrossa alettiin tehdä päätöksiä, jotka johtivat
siihen, että teknisestä erinomaisuudesta huolimatta metrosta uhkaa
tulla tehoton ja resurssejaan haaskaava. Tosiin sanoen oli ajettu
lähes peruuttamattomasti sellaiselle kehitysuralle, josta on vaikea
päästä teknisesti järkevästi toimivaan ratkaisuun.
Automaation kohtalo oli ensimmäinen
varoittava oire. Metrossa valmistauduttiin alun perinkin
automaattiajoon. (Tiedän sen, koska olin 1980- luvun alussa työssä
Strömbergillä, ja eräät työkaverit tekivät automaattiajoa
valmistelevia testejä). Metron jatkamisen viivästyessä
suoranaista tarvetta automaattiajoon ei kuitenkaan ollut - ennen kuin
liki 30 vuoden kuluttua, kun länsimetrosta tehtiin päätös.
Metron lupaavasti uudelleen alkanut
automatisointi päättyi sopimusriitaan, ja hanke keskeytettiin.
Ilmeisesti tehtiin sopimustekniikan näkökulmasta paikallisen
optimin varmistava päätös - eikä sen seurauksia voitu ottaa
huomioon. Samaan aikaan oli jo tehty päätös lyhentää länsimetron
asemat. Taas paikallinen ja hetkellinen optimi määräsivät
ratkaisun. Ilman automaattiajoa ei voi liikennöidä riittävän
tihein vuorovälein lyhyemmillä junilla. Nämä ratkaisut
leikkaavat metron kuljetuskapasiteetin. Ratkaisu vaikuttaa myös
muuhun liikenteeseen, sillä lisärakennettavan Laajasalon ja
Vuosaaren kasvavat matkustajavirrat eivät pitkän päälle mahdu
päätöksenteon tuottamaan tehottomaan metroon.
Mitä Talvivaarasta ja länsimetrosta voisi oppia? On helppo nähdä, että lyhyen aikavälin
taloudellinen optimointi on ollut aivan liian määräävässä
asemassa. Mutta "vastuunsa tunteva" ihminen toimii joka
tapauksessa Herbert Simonin kuvaaman rajoitetun rationaalisuuden
periaatteen mukaan. Paljon vaikeampaa on sanoa, miten asiantilaa
voisi korjata. Ehkä suurten infrastruktuuri-investointien kohdalla
tarvittaisiin talousohjausta hillitsevää lainsäädäntöä.
