Elämää apinoiden planeetalla

Kauan sitten televisiossa oli maineikkaita tietoiskuja. Mieleeni jäi niin sanotun energiakriisin (noin vuonna 1975) aikainen pätkä. Uhkaavalla musiikilla tehostetussa kuvassa oli savuttava öljylamppu, ja kolkko ääni julisti: "tältä pallolta alkaa nyt olla öljy lopussa". Sitten kuvaan tuli käsi, joka pienensi liekkiä - ja musiikki muuttui rauhoittavaksi. Nykyisin ajattelen väistämättä: voi kun se öljy olisikin loppunut. Toinen tietoisku näyttää auton rattia pyörittävän irvistelevän apinan, ja ääni kysyy: "entä jos apinat ajaisivat autoa?" Seuraa kuvia, joissa on karmeita liikennetilanteita. Lopulta ääni sanoo lohduttavasti: "onneksi apinat eivät aja autoa".

Mutta ehkä ne ajavatkin. Apinavertaus jäi pyörimään mieleeni jonkinlaisena mentaalina matona. Ja mielikuvaa on vahvistanut tyhmähkö elokuva nimeltä "apinoiden planeetta". Olen siitä kirjoittanutkin. Aika usein, kun olen ollut palaamassa ulkomaanmatkalta, olen katsellut ulkomaan lentoaseman lähtöportilla konetta odottavia maanmiehiä hieman sekavin mutta lämpimin tuntein. Ja mieleen nousee ajatus: "pian lähestymme apinoiden planeettaa".

Me suomalaiset olemme tehneet taloudessa ja yhteiskuntaelämässä kamalia ja tyhmiä mokia. Sellaista on elämä apinoiden planeetalla. (Toki muutkin kansat tekee niitä, mutta en tunne niitä kovin hyvin eivätkä ne ole yhtä koskettavia). Ja jätän nyt kokonaan huomiotta poliitikkojen tekemät virheet, koska niistä kirjoittaminen on liian latteaa, liian helppoa, banaalia - ja politisoitunutta.

Mutta palautetaanpa tuo tietoisku mieleen - tai ainakin mielikuva irvistelevästä apinasta, joka vääntää auton rattia, painelee äänestyskoneen nappuloita, pitää puhetta edessään joukko eri tiedotusvälineiden mikrofoneja, takoo tietokoneen näppäimiä saadakseen aikaan some-päivityksiä, tai heiluttaa puheenjohtajan nuijaa suuren konsernin hallituksen kokouksessa. Eihän tätä ole vaikeaa kuvitella, ei ollenkaan.

Ja sitten kuvitellaan ne tietoiskut. "Jos apina johtaisi länsimetron rakentamista...", "jos apina olisi ollut Nokian pääjohtajana...", "jos apina rakentaisi Olkiluodon ydinvoimalaa...", "jos apina johtaisi Talvivaaran kaivosta....", "jos apina suunnittelisi julkisen terveydenhuollon uudistusta".

Loppuosan tietoiskusta saa jokainen kuvitella mielensä mukaan. Ei ole vaikeaa.

Mutta missä on pointti? Se seuraa. Yhteiskunnassa on tavattoman paljon hankkeita, jotka ovat oikeasti vaikeita. Ne pitää suunnitella huolellisesti, ja niitä pitää johtaa, järjestelmällisesti, ja perustuen luotettavaan tietoon. Ja sitä varten meillä on johtajia. Iso johtaja saa valtavaa palkkaa, hän tienaa vuodessa enemmän, kun hänen alaisensa koko työuransa aikana. Ja sehän on oikein, koska he ovat niin taitavia, ja heillä on niin suuri vastuu. Ja kun homma sitten epäonnistuu, syy on aina "ulkoisissa tekijöissä". Hyvin harvoin johtaja siirretään syrjään, eikä silloinkaan yleensä puhuta huonosta osaamisesta, vaan "luottamuksen puutteesta". Ja pian tuo syrjään siirretty johtaja ilmaantuu toimittamaan jotain toista työtä, vähintään yhtä hyvällä palkalla. Niin, miten se "vastuu" ilmenikään ja miten sitä kannetaan?

Tässä on siis jonkinlainen ongelma, mutta miten se ratkaistaisiin? Pitäisi oikeasti puhua johtamisen laadusta ja osaamisen laadusta, ja tärkeitä hankkeita ja niiden avainhenkilöitä pitäisi arvioida ja keskustelu laadusta pitäisi olla avointa ja julkista. Asiaa ei saa kiertää vetoamalla sopimuksiin liittyvään salassapitoon. Sopimukset pitää tehdä siten että ne ottavat huomioon hankkeen arvioinnin, ja niissä pitää olla "nappula", jota painamalla hanke saadaan poikki tai uudelleenjärjestelyyn silloin kun mikään muu ei auta: "rewind", "omstart", "redesign", "reset", "hold", "rework".

Pelkkä "post mortem"- arviointi ei vielä riitä. Länsimetron kohdalla siinä oli niukasti tietoa, mutta se mitä kerrottiin sai harvat hiukseni nousemaan pystyyn. En ole vuosikymmeniin kuullut että mitään projektia voitaisiin johtaa näin huonosti. Tähän ei apina pysty!

-

** Tätä blogia kirjoitettaessa ei ole vahingoitettu apinoita.
** Tämän blogin tarkoitus ei ole loukata apinoita.

Katastrofaalisen päätöksenteon anatomia

"Suuret projektit epäonnistuvat aina". Tämä alkaa olla yleisesti hyväksytty tosiasia. Mutta se ei ole lopullinen tai ainoa totuus. Suuri projekti voi joskus - tosin hyvin harvoin - myös onnistua. Olen tarkastellut projektien onnistumista ja epäonnistumista aiemminkin, projektin näkökulmasta. Yleinen viisaus näyttää olevan, että suuria projekteja pitää välttää. Ja jos sitä ei voi tehdä, hanke pitää purkaa joukoksi peräkkäisiä vaiheita, joiden välillä pitää olla mahdollisuus rauhalliseen tilannearvioon ja seuraavien vaiheiden uudelleensuunnitteluun.

Usein hankkeet kuitenkin joutuvat vaikeuksiin syistä, joilla ei mitään tekemistä sen kanssa, miten projektia johdetaan. Ongelmat voivat ilmaantua jo hankkeen alkuvaiheessa, mutta ne voivat kehittyä myös vähitellen hankkeen aikana tehdyistä päätöksistä. Lopputulos on, että hanke ajautuu tilaan, mikä ei tyydytä ketään, ja missä ei tunnu löytyvän ratkaisua. Ilmiö voidaan selittää systeemiteorian viitekehyksessä. Sekä päätöksentekoympäristö että päätöksen kohteena oleva järjestelmä ovat erittäin mutkikkaita, ja tällaisten systeemien ominaisuudet pitäisi tutkia ja ymmärtää. Koetan sanoa asian yksinkertaisemmin. Tällaisessa hankkeessa on yleensä useita päätösvaltaisia osapuolia, joilla on hieman erilaiset intressit. Kun kaikki ovat oman intressiryhmän edustajia, kenelläkään ei ole mandaattia, eikä edes kykyä ottaa huomioon kaikkien yhteistä etua. 

Kysymyksessä on inhimillinen ajatus- ja päättelyvirhe. Mutta kyseessä eri ole aivan sellainen ajatusharha, joita Daniel Kahneman on ansiokkaasti tutkinut. Pikemmin on kyse ilmiöstä, jonka on kuvannut Nobel- palkittu taloustieteilijä Herbert A. Simon, mm kirjassaan Reason in human affairs. Simonin mukaan ihminen hakee päättelytilanteessa niin sanottua paikallista maksimia, eli ratkaisua, joka on lyhyellä aikavälillä ja oman viiteryhmän kannalta paras. Simon nimitti päätöksentekostrategiaa "rajoitetun rationaalisuuden" periaatteeksi. Voimme ehkä ajatella, että näin tehty ratkaisu ei ole aivan paras mahdollinen. Mutta miten on selitettävissä, että kun on mukana useita erilaisia toimijoita, tällaisella periaatteella tehdyt päätökset johtavat suoranaisiin katastrofeihin. asiaa tulee selväksi, kun tarkastellaan sitä esimerkkien kautta.

Talvivaara

Kun kaivosta perustettiin, se oli investointina houkutteleva. Nikkelistä sai hyvän hinnan, prosessi näytti luonnon kannalta siedettävältä, ja kaivostoiminta tarjosi runsaasti kipeästi kaivattuja työpaikkoja. Hankkeessa oli toki riskejä, mutta uskottiin, että ne hallittaisiin. Kaivos haluttiin myös ajaa nopeasti käyntiin, jotta se tuottaisi oman käyttöpääomansa. Sään ja ilmeisesti myös kokemattomuuden takia prosessia ei saatu toimimaan halutulla tavalla. Välittömän ja nopean hyödyn maksimointi johti päätökseen, että kaivoksen toimintaa jatkettiin ilman turhia viivytyksiä varastoimalla ylimääräinen vesi. 

Tässä vaiheessa tehtiin jo peruuttamaton päätös, eli astuttiin kaivoksen normaalista prosessinkulusta poikkeavalle polulle. Vesi varastoitiin kipsisakka-altaaseen, jota ei oltu tarkoitettu ylimääräisen veden varastointiin. Altaan rakennustyössä oli myös valittu paikallinen ja hetkellinen hyötymaksimi tinkimällä sen rakenteista. Tunnetusti ne pettivät.

Yhä uusia päätöksiä tehtiin, mm juoksuttamalla jätevettä yli lupien, sallimalla suuria haitta-aineiden pitoisuuksia, antamalla juoksutusmääriä koskevia poikkeuslupia ja rakentamalla vedelle uusia purkureittejä. Samalla tehtiin yritysjärjestelyjä ja pääomitettiin kaivosta. Jokainen päätös oli edelleen paikallisen ja hetkellisen kriisin optimia hakeva. Näin jouduttiin lopulta aivan uuteen tilanteeseen. Normaalin kaivostoiminnan jatkamisen ehdot olivat muuttuneet aivan ratkaisevasti. Tällä hetkellä ollaan edelleen kriisitilanteessa, eikä vieläkään ole selvää, voidaanko tehdä vuosikymmeniä tulevaisuuteen katsovia ratkaisuja, vai halutaanko (taas kerran) minimoida vain välittömät vahingot - joihin kuuluu asiaan sekaantuneiden henkilöiden ja puolueiden kasvojen pelastus.

Länsimetro

Tuore kriisi koskee Helsingin länsimetron avaamisen vähäistä viivästymistä. Poliitikot ja virkamiehet yrittävät minimoida välittömät imagohaitat etsimällä syyllisiä. Touhun järjettömyyttä korostaa, että todellisuudessa Helsingin länsimetro on noin 30 vuotta myöhässä. Koko tämän ajan metron jatkamisesta on käyty katkeraa poliittista vääntöä.

Metron laajentamisen odotettiin etenevän ripeästi. Sitä ennakoitiin louhímalla Helsingin alle ylimääräisiä tunneleita ja ainakin yksi käyttämättä jäänyt asema. Mutta sitten metro tuntui hyytyvän. Syynä ei ollut kustannusylitykset. Ne ovat tällaisissa hankkeissa lähes väistämättömiä, eivätkä ne edes olleet erityisen dramaattisia. Viivästys oli poliittista. Metrossa alettiin tehdä päätöksiä, jotka johtivat siihen, että teknisestä erinomaisuudesta huolimatta metrosta uhkaa tulla tehoton ja resurssejaan haaskaava. Tosiin sanoen oli ajettu lähes peruuttamattomasti sellaiselle kehitysuralle, josta on vaikea päästä teknisesti järkevästi toimivaan ratkaisuun.

Automaation kohtalo oli ensimmäinen varoittava oire. Metrossa valmistauduttiin alun perinkin automaattiajoon. (Tiedän sen, koska olin 1980- luvun alussa työssä Strömbergillä, ja eräät työkaverit tekivät automaattiajoa valmistelevia testejä). Metron jatkamisen viivästyessä suoranaista tarvetta automaattiajoon ei kuitenkaan ollut - ennen kuin liki 30 vuoden kuluttua, kun länsimetrosta tehtiin päätös.

Metron lupaavasti uudelleen alkanut automatisointi päättyi sopimusriitaan, ja hanke keskeytettiin. Ilmeisesti tehtiin sopimustekniikan näkökulmasta paikallisen optimin varmistava päätös - eikä sen seurauksia voitu ottaa huomioon. Samaan aikaan oli jo tehty päätös lyhentää länsimetron asemat. Taas paikallinen ja hetkellinen optimi määräsivät ratkaisun. Ilman automaattiajoa ei voi liikennöidä riittävän tihein vuorovälein lyhyemmillä junilla. Nämä ratkaisut leikkaavat metron kuljetuskapasiteetin. Ratkaisu vaikuttaa myös muuhun liikenteeseen, sillä lisärakennettavan Laajasalon ja Vuosaaren kasvavat matkustajavirrat eivät pitkän päälle mahdu päätöksenteon tuottamaan tehottomaan metroon.

Mitä Talvivaarasta ja länsimetrosta voisi oppia? On helppo nähdä, että lyhyen aikavälin taloudellinen optimointi on ollut aivan liian määräävässä asemassa. Mutta "vastuunsa tunteva" ihminen toimii joka tapauksessa Herbert Simonin kuvaaman rajoitetun rationaalisuuden periaatteen mukaan. Paljon vaikeampaa on sanoa, miten asiantilaa voisi korjata. Ehkä suurten infrastruktuuri-investointien kohdalla tarvittaisiin talousohjausta hillitsevää lainsäädäntöä.

Jättiläisen jälkeen

Olen seurannut Talvivaaran kaivoksen vaiheita kiinnostuksella alusta alkaen - tosin vain tiedotusvälineiden kautta. Joten ilman muuta kävin katsomassa Aleksi Salmenperän "Jättiläisen". Elokuva oli hyvä, etenkin suomalaisessa sarjassa. Kannattaa se nähdä. Elokuvan tärkein oivallus on minusta tämä. Suomalaiset ovat niin rehellisiä, ettei korruptioon tarvita edes lahjontaa!

Aloitetaan parhaasta. Elokuvan huikein hahmo on Jani Volasen esittämä kaivosyrittäjä Pekka Perä. Se on kovimpia suorituksia suomalaisessa elokuvassa niin pitkälle kuin voin muistaa. Ei siksi että hahmo olisi jotenkin demoninen tai hurja, ei se ole mitään sellaista. Vaan koska se on niin uskottava, rehellinen ja tosi, ja koska se tasapainoilee niin taidokkaasti oikean Pekka Perän ja roolihahmon välillä. Oikeastaan Volasen Pekka Perä on parempi kuin originaali. 

Talvivaaran katastrofi henkilöityy Pekka Perään. Hän oli tavallinen kaivosinsinööri. Sattuman oikusta hänestä tuli peluri, jonka takana ei ollut isoa rahaa, vaan äkkiä avautunut mahdollisuus rikastua ja saada aikaan jotain suurta. Hän pelasi pokeria isoilla panoksilla ja rohkeasti bluffaten. Luultavasti hän ainakin itse ajattelee, että se oli lähellä onnistua. Itse olen näkemäni ja oman ammatillisen taustani kautta sitä mieltä, että mitään todellista onnistumisen mahdollisuutta ei edes ollut. Pitää oikein ihmetellä miten hän sai rahoittajat kertomuksensa taakse. Koska Perällä ei ollut vahvaa tukijaa, hän joutui lyömään pöytään todella kovat panokset. Ilmeisesti raha sokaisi rahoittajien silmät, eivätkä he kai missään vaiheessa tarkastaneet Perän kertomuksen todellisuuspohjaa. Näin Perä sai median, virkamiehet ja poliitikot ministerejä myöten tanssimaan pillinsä tahdissa. Eikä hänen tarvinnut tehdä mitään laitonta! Tanssijat korruptoivat itse itsensä. 

Kun liuotusprosessin todellinen luonne alkoi paljastua ja asiat mennä huonosti, Perä olisi voinut panna pelin poikki. Mutta hän oli jo päässyt menestyksen makuun, ja halusi lisää sitä samaa. Niinpä hän korotti panoksia kerran toisensa jälkeen. Luopuminen olisi ollut "huono stoori". Ehkä Perä ei kuitenkaan karkeana ja nousukasmaisena tyyppinä koskaan olisi saavuttanut tavoittelemaansa statusta talouseliitin joukossa. Elokuvan erikoinen piirre on, että Pekka Perä ei vaikuta konnalta. Hän on pikemminkin luonnonvoima, kuriton lapsi, jolle olisi pitänyt asettaa rajat.

Elokuvan draaman keskiössä on Oulun ELY- keskuksen fiktiivinen toiminta, ja fiktiivinen virkamies Jussi (Joonas Saartamo). Hän on draamallisesti heikko lenkki, koska häneen on hieman vaikea samaistua. Suurimman osan elokuvaa mies on tahdoton kuin mato, jonka kiemurtelua on paha katsoa. Hänen ryhdistymisensä loppua kohti ei oikein toimi. Jussin esimies (Peter Franzen) on elokuvan todellinen roisto. Hän on paholaismainen hahmo, itse Mefisto, joka turmelee alaistensa moraalin ja vetäytyy itse vastuusta. Katsoja ihmettelee, mikä saa juuri tämän henkilön korruptoimaan itsensä näin pahasti, riittääkö siihen edes sijoitus kaivoksen osakkeisiin. Vastuu on todella kova, sillä käytännössä ELY- keskus olisi voinut estää katastrofin. 

Aina kun näkee hyvän suomalaisen elokuvan, miettii olisiko se voinut olla vielä parempi. Tämä elokuva ei ihan löydä tyyliään. Se olisi voinut olla Jussiin henkilöityvä moraalinen draama, se olisi voinut olla musertavalla kuva-aineistolla toimiva katastrofielokuva, tai viileä dokumentaarinen fiktioelokuva. Mutta elokuva ei osaa tehdä valintaansa, vaan on vähän kaikkea. Loppupuolella elokuvan ote löystyy, ja elokuva lopetetaan antikliimaksiin, joka ei kuitenkaan oikein iske.

Toki kaivoksestakin voi esittää jälkiviisautta. Voisi todeta, että bioliuotus olisi pitänyt panna käyntiin varovaisemmin, ja ehkä katetuissa ja mekanisoiduissa reaktoreissa, joissa sitä olisi voitu kiihdyttää keinotekoisesti. Mutta Pekka Perä ei siihen olisi pystynyt, sen olisi voinut tehdä vain hyvin vakaa toimiva yritys. Tai valtionyhtiö, mutta ne ovat tällä hetkellä poliittisesti mahdottomia - paitsi katastrofin jälkien siivouksessa.

Joka tapauksessa elokuva on hyvä. Myös Pekka Perä on nähnyt elokuvan, eikä kai esittänyt isompaa moitetta, paitsi että kaikki detaljit ei ole ihan oikein. Etukäteen hän oli kysynyt, onko elokuvassa räjähdyksiä ja seksiä. Vastaus: on, ja ei ole.

Elokuvalla on myös sanottavaa tämän päivän Suomelle. Tällaiset katastrofit voidaan välttää tiedolla, koulutuksella ja eettisesti moitteettomalla tutkimusotteella. Vaikuttavuuteen tähtäävä tutkimus on lähellä korruptiota. Elokuva näyttää, miten silloin voi käydä.

Pieni jälkiviisaus tähän loppuun. Kirjoitin Talvivaarasta blogikirjoituksen vuonna 2011, kun ensimmäiset ongelmat alkoivat tulla esiin. Ja näköjään tein oikeat johtopäätökset.

Talvivaaran kaivos teki vanhanaikaisen

Pari viikkoa sitten luin Talouselämä- lehdestä Talvivaaran kaivoksen väistyvän johtajan ja suurimman henkilöomistajan haastattelun. Siihen sisältyi talousuutisille tyypillistä huonojen aikojen harmittelua. Ei menneet bisnekset ihan niin kuin oli suunniteltu. Liikevoitto kun supistui puoleen, eli viiteen ja puoleen miljoonaan. Ja ympäristökysymyksetkin olivat tuottaneet johtajalle pettymyksen.

Pettymyksen! Voi hyvänen aika. Kyseessähän on suurin ympäristöskandaali Suomessa vuosikymmeniin. Saadaan mennä aika kauas ajassa taaksepäin, ennen kuin vastaavia löytyy. Niinkuin Kemiran Porin tehtaan silmättömät silakat, Nokian dioksiinijätteet, Helsingin Kyläsaaren jätelaitoksen ja Lievestuoreen jätelammikon. Ja ehkä joku vielä muistaa sen romanttisen merihenkisen rosvon, laivurin, joka kävi pudottamassa muutamia myrkkytynnyreitä öisen Suomenlahden syvyyksiin.

Sivuasia. Pieni pettymys. Talvivaaran tapaus näyttää julkisuudessa tahalliselta ympäristörikokselta, joka ryvettää sekä yhtiön, että suomalaiset ympäristöviranomaiset. Eikö edes yrityksen pörssiarvo merkitse enää mitään nopeiden tuotto-odotusten rinnalla. Minkälaiset mahdollisuudet yhtiöllä on tämän jälkeen kehittää toimintaansa paikkakunnalla? Mieleen tulee myös ne valtavat uudet malmilöydökset, joita Lapissa on viime aikoina tehty. Kauhistuttaa ajatella, miten vaikeaksi noiden luonnonvarojen hyödyntäminen nyt tulee. Ja ehkä vielä enemmän kauhistuttaa, mitä Lapin luonnolle ja ihmisille tapahtuu, jos nuo luonnonvarat hyödynnetään.

Kaivostoiminnalla on synkät ja pitkälle historiaan ulottuvat ekologiset jalanjäljet. Jo antiikin Roomassa surkuteltiin kaivosten ympäristötuhoja ja kaivosmiesten kurjaa elämää. Ympäristötuhoihin kiinnitti aikanaan huomiota myös maineikas kaivostoiminnan ja minerologian isä Georgius Agricola (1494 – 1555). Kaivostoiminnassa näyttää heijastuvan myös kolonialismin epäoikeudenmukaisuus: Metallimalmien ja kivennäisaineiden kaivaminen ja jalostus tuottivat modernin teollisuuden tarvitsemat perusraaka-aineet. Mutta kolonialistit ja heidän palatsinsa kukoistivat Euroopan rikkaissa metropoleissa, kun taas kaivosten tuhoama luonto ja kuolleet ja sairastuneet ihmiset jäivät siirtomaiden vaivaksi. Jopa meilläkin on Pohjois-Suomen luonnonvarojen hyödyntämisessä nähty kolonialistisia sävyjä.

Tunnen myös myötähäpeää. Olen tähdentänyt oppilailleni, kuinka teollisuuden tuottama arvo syntyy monen vaiheen kautta arvoketjussa, jonka lähteet ovat tavallisten kansalaisten arvoissa. Ja kuinka nuo arvot ovat yhä lisääntyvässä määrin ei-rahallisia. Ja kuinka ekologinen jalanjälki ja eettiset kysymykset tulevat kulutuskäyttäytymistä ohjaaviksi voimiksi. Enkä suinkaan itse ole tätä keksinyt, vaan asiasta vallitsee laaja konsensus. Mutta näinkö vähän uusi ajattelu todella vaikuttaa käytännön tasolla? Vai mielletäänkö teollinen arvoketju niin turvallisen pitkäksi, ettei toisesta päästä toista päätä näy?