lauantai 28. lokakuuta 2017

Taide ja konstruktio tieteessä

Tieteen ja insinööritaidon työprosessit ovat lähellä toisiaan, vaikka asiaa ei yleisesti näin ymmärretä. Insinöörityön teoreetikot haluavat nähdä sen systemaattisena suunnitteluprosessina, jossa työn kohde kuvataan haluttuina toimintoina, ja ne sitten tarkennetaan teknisiksi moduuleiksi. Tässä vaiheessa mukaan tulee teknisten tieteiden menetelmät: moduulien suorituskyky ja rakenne kuvataan ja analysoidaan kvantitatiivisin termein ja niiden rakenne optimoidaan parhaan lopputuloksen mukaiseksi. Edetään ikään kuin analyyttisen tarkentamisen kautta, abstraktista kohti konkreettista.

Onhan tämäkin totta, mutta insinööri ei yleensä etene työssään näin. Pikemminkin hän toimii intuitiivisesti. Hän tietää vaistomaisesti ja kokemuksensa pohjalta, millaisia teknologisia resursseja on käytettävissä. Siis materiaaleja, perusosia, rakenteita ja valmistusmenetelmiä. Sitten hän alkaa rakentaa luomustaan näiden perusosien varaan. Edetäänkin siis konkreettisesta kohti abstraktia, alhaalta ylöspäin. Vasta lopuksi hän siirtyy analyyttiseen metodiin, ja tarkistaa, että lopputulos toimii teknisesti, tehokkaasti ja turvallisesti. Tätä etenemissuuntaa voidaan sanoa konstruktiiviseksi: tulos luodaan sovittamalla osia yhteen.

Useimmat tieteet mielletään analyyttisiksi. Mutta konstruktiolla voi olla tieteessä myös oma roolinsa. Otetaan muutama esimerkki. Tieteellinen vallankumous lähti vauhtiin 1600- luvulla, mutta se ei merkinnyt pelkästään fysiikan, kemian ja teknologian edistystä. Siihen kuului myös elollisen luonnon tutkiminen, josta tulikin tavattoman suosittua. Kasvitieteilijät kuten Carl von Linné (1707–1778), ja biologit kuten Chrarles Darwin (1809–1882) lähtivät luontoon, keräsivät näytteitä, ja tutkivat niitä suurennuslaseilla ja mikroskoopeilla. Apunaan heillä oli taiteilijoita, ammattitaitoisia piirtäjiä, jotka laativat tarkkoja ja ihmeen vaikuttavia kuvia kasveista ja eläimistä. Ja monet tutkijat piirsivät itsekin. Jos etsitään äärimmäistä esimerkkiä, Leonardo da Vincin töissä yhdistyvät sekä analyyttinen että konstruktiivinen piirtäminen, sekä tieteessä että insinöörityössä.

Nykyään näin ei menetellä. Valokuvaus on korvannut piirtämisen. Hetkessä saadaan tallennettua suuri määrä yksityiskohtaisia kuvia. Kuinka nopeaa ja tehokasta! Mutta muuttuiko samalla itse työprosessi? Itse asiassa kyllä se muuttui, ja hyvinkin perusteellisesti. Tiedon keruu ja tallentaminen syrjäyttivät yksityiskohtien tutkimisen ja ymmärtämisen. Kun taiteilija luonnostelee kasvin osia, tai eläinten ja jopa ihmisten anatomian yksityiskohtia, hän joutuu tutkimaan jokaista yksityiskohtaa. Niiden on oltava mielekkäitä ja ymmärrettäviä, jotta kohteen kokonaisuus pystytään piirtämään luontevasti.

Voitaisiinko historian tai teknologian tutkimuksessa hyötyä samasta ilmiöstä? Sain idean tähän kirjoitukseen Mauri Kunnaksen haastattelusta. Hänen lastenkirjansa Koiramäen Suomen historia kuvittaa historiaamme Agricolasta keisarien aikaan. Hän kertoi kuinka paljon työtä hän on tehnyt tutkiessaan vanhojen rattaiden rakennetta osatakseen piirtää ne oikein. Kunnaksen lastenkirjat ovatkin yksityiskohtien juhlaa. Sama pikkutarkka tutkimustyö näkyy vaatetuksessa, työkaluissa ja rakennuksissa. Ja minusta se sekä toimii että kannattaa. Lukija saa huomaamattaan sellaista tietoa, jota hän ei edes osannut kaivata.

Tekniikan historiassa ja arkeologiassa tämä ei ole täysin uutta. Rakennusten, työkalujen ja koneiden rekonstruointi on vakiintunut käytäntö, vaikka se ei olekaan yleistä. Raahen merimuseossa on maailman vanhin säilynyt sukelluspuku: 1700-luvulla vasikannahasta, puusta, metallista ja lasisista ikkunoista valmistettu ”Wanha herra”. Muutama vuosi sitten puvusta valmistettiin tarkka kopio, jolla tehtiin koesukelluksia. Näin saatiin tietoa sekä puvun valmistamisesta, että sen käytöstä puulaivojen vedenalaisten osien huollossa.

1900-luvulle asti piirtäminen kuului tieteeseen. Piirrokset ja maalaukset olivat suorastaan tutkimuksen tuloksien asemassa, aikana, jolloin valokuvausta ei ollut. Ne olivat osa dokumentaatiota. Olen varma, että piirtäminen tuotti tutkijoille syvällistä kohteen ymmärtämistä. Se ei tietenkään ollut suoraan siirrettävissä, mutta se ilman muuta se auttoi tutkijoita.

Jotenkin minusta tuntuu, että tutkijoiden pitäisi ehkä piirtää enemmän, jos he nyt ylipäätään piirtävät lainkaan, Piirtäminen kun on ikivanha tutkimusmenetelmä, joka kannattaisi elvyttää. Ainakin uuteen aiheeseen perehtyvä opiskelija tai tutkija hyötyisi varmasti piirtämisestä.

Ymmärtäminen kuuluu tieteeseen, se on sen olennainen osa. Mutta ymmärtämiselle ei ole metodia, eikä oikein välineitäkään. Oman aikamme tekniset apuvälineet, kuvauslaitteet ja tietokoneet ovat tavattoman tehokkaita tuottamaan ja dokumentoimaan dataa. Mutta ne eivät tarjoa samanlaista ymmärtämisen tukea kuin käden taitoihin perustuvat menetelmät. Viime aikoina myös neurotieteet ovat kiinnittäneet huomiota käsien rooliin. Kädet ovat osa ajattelumme mekanismia, niiden käyttäminen kietoutuu yhteen muun kognitiivisen toiminnan kanssa. Ehkä tiedemaailman tulisi tuntea huolta ymmärtämisen välineiden säilyttämisestä ja jopa jalostamisesta pidemmälle.

Lisään tähän osuvan sitaatin, vaikka olen käyttänyt sitä aiemminkin.

"On harhaanjohtavaa erotella inhimillinen toiminta taiteeseen, tieteeseen ja teknologiaan, sillä taiteilijassa on mukana myös osa luonnontieteilijää, ja insinöörissä molempia".

Cyril Stanley Smith. 
 

perjantai 27. lokakuuta 2017

Muumit ja filosofia

Antiikin Kreikka on tunnettu vahvasta filosofian perinteestä. Ehkä sitä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi yritykseksi tiivistää ajattelua. Se on myös aivan selvästi tieteen esimuoto. Filosofia opettaa meille, kuinka pitkälle tiedon etsimisessä voidaan edetä pelkästään kielen ja järkeilyn keinoin. Filosofien teokset ovat tiivistä ja raskasta luettavaa. Mutta kreikkalaiset oivalsivat toisenkin viisauden muodon. Tärkeitä ajatuksia voidaan esittää myös dialogien ja kertomusten muodossa. Viisaus voi siis piillä muodoltaan vähemmän tiiviissä ja helpommin omaksuttavassa muodossa - ja nimenomaan siellä. Kertomus hyödyntää myös sosiaalisten suhteiden ja tunteiden voimaa. Ja oikeastaan klassiset antiikin näytelmätkin ovat syvästi filosofisia.

Tällaisia ajatuksia tuovat mieleeni Tove Janssonin muumikirjat. Niitä pidettiin pitkään hauskoina ja viihdyttävinä lastenkirjoina. Vasta hyvin hitaasti alettiin oivaltaa, että ne ovat myös väkevän filosofisia teoksia. Ne ovat täynnä sellaista syvää viisautta, jota on vaikea tiivistää akateemiseen muotoon tai iskeviksi aforismeiksi. Jansson ilmeisesti alkoi itsekin tiedostaa asian. Muumilaakson marraskuu, Taikatalvi ja Näkymätön lapsi ovat jo tietoisesti filosofisia. Minua viehättää kuitenkin enemmän tahaton ja tiedostamaton filosofia. Se ei osoita sormella, lukija oivaltaa jos on oivaltaakseen, ja parhaimmillaan huomaamatta lainkaan, että hänelle on tarjolla jokin opetus. Näin se menee parhaiten perille. Ja perille menoa auttaa kovasti, että kirjojen hahmot ovat kuvitteellisia olentoja. Se vieraannuttaa – hieno kulttuuritermi – ja siten tuo sanoman kirkkaammin esille. Filosofia on abstraktimpaa, kun sitä ei ole kiinnitetty ihmishahmoihin, nehän voisivat viedä ajatukset tutumpiin esikuviin. Ja taas hyppää ajatus antiikkiin. Tunnemmehan toki Aisopoksen filosofiset eläintarinat.

Toki pidän kovasti myös Janssonin aikuisille suunnatuista novelleista. Ne ovat aivan erilaisia. En sanoisi niitä enää mitenkään filosofisiksi. Pikemmin nuo valitettavan aliarvostetut novellit ovat raastavia ja hurjia. Ne huutavat hiljaisella äänellä.

Tietenkin on olemassa myös muumien filosofisista ulottuvuuksista kirjoitettuja kirjoja. En ole sellaisia lukenut. Muumitietoni ovat peräisin lukukokemuksesta. Olen lukenut muumikirjat itse lapsena. Sitten olen lukenut niitä lapsilleni, ja nyt luen niitä lastenlapsille.

Filosofien opetusten katsotaan usein liittyvän niin sanottuun ”hyvään elämään”. Muumikirjoista on kuitenkin vaikea löytää ohjeita tai neuvoja. Pikemminkin niissä on kysymys maailmankatsomuksesta ja yleisestä asenteesta elämän ilmiöitä kohtaan. Suvaitsevaisuutta ja ymmärtävää suhtautumista ei opeteta, se on upotettu kaikkialle tekstiin. Kirjojen henkilöt eivät kuitenkaan ole luonteettomia. Näemme henkilöissä kyllä turhamaisuutta, hyväuskoisuutta, itsekkyyttä, ahneutta, epäluuloisuutta, haihattelua, itserakkautta, ajattelemattomuutta, tyhmyyttä, petollisuutta ja ilkeyttä. Ja niiden vastapainoksi ystävyyttä, lojaaliutta, luottamusta, kiintymystä, rohkeutta, romantiikkaa ja innostusta. Näemme myös ärsyttäviä tapoja ja päähänpinttymiä. Aikamoinen inhimillisten ominaisuuksien kirjo löytyy ”harmittomista lastenkirjoista”.

Entä varsinainen filosofia? Minua ja varmaan montaa muutakin miellyttää filosofian kätkeminen syvälle tekstiin. Ei osoiteta sormella eikä selitetä. Ehkä nasevin filosofinen kommentti onkin: ”voi sentään”. Siksi pidän erityisesti varhaisista muumikirjoista: Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu, Vaarallinen juhannus ja Muumipapan urotyöt. Niissä löytyy häpeämätöntä seikkailun riemua, iloista anarkismia, dramatiikkaa, ripaus vaaraa ja ennen kaikkea vilpitöntä ihmettelyä maailman ja elämän ilmiöiden äärellä.

Jos muumikirjoista jotain puuttuu, niin moralisointi. Luulen, että Tove Janssson oli lapsuudessaan läpeensä kyllästytetty Anni Swanin yltiömoralisoivilla ja tekopyhillä lastenkirjoilla, jopa minuakin on niillä kiusattu vielä 1960-luvulla. Niinpä Jansson päätti tehdä jotain aivan muuta tilalle. Aikuinen lukija löytää erityisesti Muumipapan urotöistä myös eroottista sisältöä. Moralisointi on siitäkin kaukana.

Viimeinen muumikirja, Muumipappa ja meri palaa varhaisten kirjojen seikkailuteemaan, mutta siinä on vielä kerran mukana myös tekstiin upotettu filosofia, ehkä jopa aiempaa vahvemmin. Kirjan päähenkilö Muumipappa kärsii keski-iän kriisistä, ja yrittää vielä kerran palata nuoruutensa seikkailuihin. Toinen teema on suhde luontoon. Muumipapalla on ollut romantisoiva ja ihaileva asenne mereen. Majakkasaarella hän joutuu kovien tosiasioiden eteen. Meri ei olekaan ystävällinen, eikä sen aikomuksia voi ymmärtää. Itse asiassa meri ei piittaa hänestä tippaakaan. Tämä oivallus parantaa lopulta Muumipapan hänen kriisistään – mutta paraneminen ei tunnu hyvältä.

Myös Muumipeikkoa koetellaan. Hän tuntee sentimentaalista myötätuntoa uhkaavaa ja yksinäistä Mörköä kohtaan. Muumipeikko pyrkii kontaktiin Mörön kanssa, mutta lopputulos ei ole sellainen, kuin hän oli odottanut, eikä se ole onnellinen kummallekaan. Ja tulee uusia vastoinkäymisiä. Muumipeikko ihastuu rannalla tapaamiinsa sieviin merihevosiin, mutta ne eivät piittaa hänen tunteistaan. Ja mikä pahinta, ne tuntuvat olevan tyhmiä. Muumipeikon kohtaamiset Muumilaakson ulkopuolella odottavan maailman kanssa päättyvät tylysti.

Äidillinen Muumimamma tuottaa toisille turvallisuuden tunnetta, mutta kaipaa sitä itsekin. Hän kärsii jouduttuaan eroon omasta puutarhastaan. Hän yrittää luoda uuden puutarhan majakkasaarelle, mutta ulkosaariston karu luonto tekee haaveen turhaksi. Lopulta hän valitsee eskapismin. Hän maalaa asuinkamarinsa seinälle täydellisen puutarhan, ja astuu sisään maalaukseen (tämä on tietysti kirjallinen laina, mutta en nyt saa päähäni sen lähdettä).

Ainoa, joka ei kärsi uudesta asuinpaikasta on selväjärkinen, nokkela ja häikäilemätön pikku Myy. Itse asiassa Myy antaa Muumipeikolle vielä yhden oppitunnin maailman realiteeteista. Muumipeikko on löytänyt ihanan salaisen piilo- ja mietiskelypaikan – mutta siellä vilisee inhottavia muurahaisia. Pikku Myy lupaa korjata asian, ja hyväuskoinen Muumipeikko suostuu, ajattelematta lainkaan, mitä se voisi tarkoittaa. Myy tappaa muurahaiset kaatamalla paloöljyä niiden pesään. Tietenkään mietiskelypakkaa ei sen jälkeen voi enää käyttää. Operaatio pakottaa myös koko muumiperheen palaamaan saarelta, koska keittiölieteen tarkoitettu öljy on nyt käytetty. Ilmeisesti se oli myös pikku Myyn tarkoitus hänen ehdottaessaan julmaa suunnitelmaansa. Voi vain miettiä, oliko tuo teko paha, vai pelkästään välttämätön.

Aikuinen lukija mykistyy oivaltaessaan näennäisen vaatimattoman lastenkirjan filosofisten ulottuvuuksien ylenpalttisuuteen.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Ymmärryksestä

Sanomme että ymmärrämme, ja sanomme että emme ymmärrä, miettimättä asiaa sen kummemmin. Ymmärtäminen on eri asia kuin muistaminen ja eri asia kuin osaminen. Voimme lukea ulkoa oppikirjoja mutta emme välttämättä osaa, jos emme ymmärrä. Ymmärtäminen on osaamisen eräs edellytys, mutta niin on myös muistaminen. Voimme myös osata ymmärtämättä. Emme ymmärrä kuinka polkupyörällä ajetaan, mutta saatamme silti osata ajaa.

Ymmärtäminen on ihmisyhteisöjen olemassaolon perusteita. Voimme olla yhdessä muiden kanssa, jos ymmärrämme ne tavat joilla yhdessä ollaan ja toimitaan. Toki pitää lisätä: ymmärrämme suuressa määrin. Samalla, niin kuin edellisestä voi päätellä, ymmärtäminen on täysin henkilökohtaista. Kukaan ei voi ymmärtää toisen puolesta. Voimme kuitenkin ymmärtää toisen ihmisen ymmärrystä, ainakin jossain määrin. Sitä sanotaan ”mielen teoriaksi”. Sekin on yhteisön toiminnan kannalta tärkeää. Jo pienillä lapsilla on mielen teoria, Ja jopa joillakin eläimillä. 

Mutta riittää jo filosofointi. Tarkoitukseni oli pohtia, millaisista osista ymmärrys rakentuu. Ja ilman filosofointia, eli siis esimerkkien valossa. 

Tieteellinen ymmärtäminen on sopivaa pohdittavasi, koska siihen ei liity tunnepohjaisia latauksia. Klassinen esimerkki on vaikkapa suhteellisuusteoria, ja siitä olen kirjoittanutkin. Mutta se on turhan vaikea aihe, enkä ainakaan minä osaisi puhua sen ymmärtämisestä. Otetaan jotain helpompaa: kysymys siitä, kiertääkö maa aurinkoa vai aurinkoja planeetat maata. Aina 1600-luvulle asti asiasta ei vallinnut yhtenäistä käsitystä. Tunnetusti asian ratkaisivat muun muassa Nikolai Kopernikus, Tyko Brahe, Galileo Galilei ja Johannes Kepler. Pian syntyi ratkaiseva ja oppineiden jakama ymmärrys. Mutta miten se rakentui? 

Toisin kun joskus väitetään, ymmärrystä ei rakentanut Galileon taito rakentaa teleskooppeja. Teleskooppi oli kyllä vaikuttava, koska sen avulla nähtiin sensaatiomaisia uusia asioita. Nähtiin kuun pinnanmuotoja, Planeettojen pallomaisuus, Jupiterin kuut, Venuksen vaiheet, ja auringonpilkut. Mutta maan liikettä auringon ympäri teleskooppi ei voinut osoittaa. Kaksi muuta asiaa oli siinä ratkaisevaa. Ensinnäkin, aurinkokeskeinen maailmankuva oli selkeämpi, loogisempi ja yksinkertaisempi kun maakeskeinen Ptolemaioksen maailmanjärjestys. On totta, että maakeskeinen teoria sopi paremmin arkijärkeen ja silmämääräisiin havaintoihin. Mutta se ei kestänyt tiukkaa loogista ajattelua eikä tarkempia mittauksia. Siihen jouduttiin tekemään yhä monimutkaisempia korjauksia. Ratkaiseva askel kohti aurinkokeskeistä maailmankuvaa oli Tyko Brahen tekemät ainutlaatuisentarkat mittaukset. Brahella ei ollut teleskooppia, mutta hän rakennutti observatorioonsa entistä tarkempia instrumentteja, kuten suurikokoisen kulmamittauslaiteen, kvadrantin. Brahen tarkat mittaukset planeettojen radoista johtivat Kerplerin muotoilemiin matemaattisiin kiertoratalakeihin. 

Tässä näkyy selvä ja jatkuvasti toistuva kuvio. Tieteelliseen läpimurtoon tarvitaan loogista ja kriittistä ajattelua, sekä pikkutarkkoja ja objektiivisia mittauksia. Siis paljon dataa. Kannattaa huomata, että Brahe ei uskonut aurinkokeskeiseen malliin, mutta se ei estänyt häntä tekemästä työtään huolellisesti. 

Tässä näkyy vielä yksi tieteellisen ymmärryksen rakentumisen piirre. Edes Brahen mittaukset eivät olleet lopullinen todiste – mutta yhdessä Keplerin ja Newtonin matemaattisen formuloinnin kanssa ne muodostivat hyvin vakuuttavan kokonaisuuden. Ratkaiseva todiste maan liikkumisen puolesta saatiin vasta vuonna 1860. Hyvin tarkat teleskooppimittaukset osoittivat, että tähtien näennäiset paikat muuttuvat hieman eri vuodeaikoina maan kiertäessä radallaan auringon ympäri. Mutta oikeastaan kukaan ei enää silloin epäillyt aurinkokeskeistä mallia. Kului vielä sata vuotta, ja asia varmistui entistä vahvemmin avaruuslentojen myötä. 

Usein ajatellaan, että väistyvä tieteellinen teoria toimii edistyksen ja oivalluksen jarruna. Ilmeisesti asia ei kuitenkaan ole suorastaan näin. Vanha teoria on se pohja, jonka varaan uusi ajattelu ja kokeellinen tutkimus rakentuvat. 1900-luvun alussa eetteriteoria oli se kehikko, jonka pohjalta fyysikot suunnittelivat huolellisia ja erittäin tarkkoja eetterivirtausten mittauksia, joista kuuluisin oli Michelson-Morleyn koe. Nuo kokeet eivät vahvistaneet eetteriteoriaa, niinkuin eivät Tyko Brahen mittauksetkaan vahvistaneet hänen virheellistä maakeskeistä teoriaansa. Michelson-Morleyn koe ei myöskään ollut ratkaiseva todiste suhteellisuusteorian puolesta. Se ei ollut savuava ase. Asia keksittiin toista reittiä, mutta tuo koe oli osa sitä laajempaa tieteellisen ajattelun kokonaisuutta, josta muutos versoi. 

Tieteessä uusi ajatus vahvistuu vähitellen karttuvan todistusaineiston myötä. Ja todisteet ovat sekä järkeilyä ja logiikkaa, että aihetodisteita. Yleensä täysin ratkaisevaa todistetta ei löydy – ja silloinkin kun sellainen löytyy, kaikki eivät siihen pitkään aikaan usko. Mutta asia ei ole edes näin selkeä. 1600- ja 1700-luvun tiedemiehet elivät uskonkiihkon, taikauskon ja magian maailmassa. He olivat okkultismin, astrologian ja alkemian riivaamia, paljon suuremmassa määrin kuin meidän aikamme tutkijat. Ja sitä huolimatta tuosta sekasotkusta versoi vähitellen uuden ajan rationaalinen maailmankuva. 

Palataan alussa mainittuun ajatukseen. Ymmärrys on viime kädessä yksilöllistä. Tiedeyhteisössä vallitseva maailmankuva syntyy siten, että riittävä suuri määrä tieteentekijöitä vähitellen omaksuu samansuuntaisia ajatuksia. Tietenkin on vaikea määritellä, paljonko on ”riittävän suuri määrä”, ja kuinka paljon nämä ajatussuunnat voivat poiketa toisistaan. Silti tällainen kuva jaetusta maailmankuvasta lienee oikean suuntainen. Sama asia koskee muitakin kulttuurisia rakennelmia. Sillä tiedehän on toki kulttuurinen rakennelma, enkä nyt halua korostaa mitään postmodernia asennetta. Sama ymmärryksen rakentumisen mekanismi koskee muitakin kulttuurin aloja.  

Uskonnot rakentuvat aivan samalla periaatteella, mutta koska uskonnon yhteys objektiiviseen todellisuuteen on löyhä, hyvinkin erilaiset ja laajasti kannatetut uskonnot voivat kukoistaa rinnakkain pitkiä aikoja. Niinkuin ne tekevätkin. Yhteiskuntajärjestys on laaja käsite, joka kattaa poliittisten periaatteiden lisäksi hallintakoneiston, talouselämän, koulujärjestelmän, yhteiskuntamoraalin ja oikeuslaitoksen. Myös yhteiskuntajärjestys syntyy yhteisen ymmärryksen rakentumisen periaatteella. Sillä on selkeä kytkentä objektiiviseen todellisuuteen ja alueellinen ulottuvuus. Siksi näemme ympärillämme suhteellisen suuria, vakaita ja pitkäikäisiä järjestettyjä yhteisöjä. 

Jäljelle jää perusasia: miten yksilö, tavallinen ihminen rakentaa ymmärryksensä? Asiaa alettiin pohtia perusteellisesti ja aivan uudelta pohjalta 1600-luvulla ja valistusaikana, kun uskonto menetti otteensa ajattelun ohjenuorana. Muun muassa Baruch Spinoza, René Descartes, Immanuel Kant, Jacques Rousseau, Adam Smith ja David Hume pohtivat aivan uudella tavalla inhimillisen ymmärryksen rakentumista. Sitten tämä pohdinta tuntui oudosti vaimenevan. Kunnes 1900-luvun lopun aivotutkimus alkoi rakentaa ymmärryksen mekanismia vielä kerran uudelleen, nyt psykologian ja fysiologian pohjalta. Ja oman käsitykseni mukaan nyt aletaan olla jo sen verran vankalla pohjalla, että ymmärryksen ymmärtäminen on muuttumassa spekulaatiosta tieteeksi. 

En tietenkään voi enkä sen paremmin osaa kirjata tähän, mistä oikein on kysymys. Voin kuitenkin yrittää listata sen rakennusaineita: muistin mekanismi, tietoisuuden mekanismi, tunteiden mekanismi, omaelämänkerran mekanismi, motivaation mekanismit, taipumukset ja automaattiset toiminnat. Ja tietenkin kieli, joka auttaa rakentamaan merkintöjä ja tulkintoja, ja jonka varaan tiedollinen historia tallentuu, yli paikallisten ja sukupolvien rajojen Näistä muisti on ehkä tärkein, ja ennen kaikkea muistin varaan rakennettu ja tietoisuuden valaisema animoitu ja dynaaminen malli itsestä ja maailmasta. Juuri se on ymmärrys. 

Tuntuu monimutkaiselta, ja sitähän se onkin. Saatan ehkä palata asiaan jossain aivan muussa muodossa.