Muumien saaristo

Tämä on päivitys veneblogissani olleesta kirjoituksesta, ja lisäksi olen koettanut lisätä mukaan täydentävää tietoa. Aiempi kirjoitus ei ole suorastaan väärin, mutta siitä voi vetää liian suoria johtopäätöksiä. Joten nyt koetan olla tarkkana. Olen aiemmin kirjoittanut kirjasta ”Muumipappa ja meri”. Siksi on luontevaa lisätä mukaan kirjoitus, jossa meri ja sen saaret ovat pääosassa.

Tove Janssonin muumipeikot seikkailevat merellisissä maisemissa, meri on mukana oikeastaan kaikissa muumikirjoissa. Muumilaakso sijaitse ilman epäilystä rannan tuntumassa. Tämä ei ole mikään ihme, sillä Tove rakasti merta, ja rakensi meren äärelle kesänviettopaikkansa. Hän vietti lapsuutensa kesiä Pellingissä. Ja lähes kaikki tärkeät saaret sijaitsevat myös aivan siinä lähellä, Pellingin saaren lounaispuolella.

Aloitetaan vakka Muumitalosta. Muumit ovat mieltyneitä tornimaisiin rakennuksiin, koska muumien esi-isät asuvat vanhoissa kaakeliuuneissa. Sen takia myös Muumitalo on kuin torni. Tovella on muumittalolle esikuva. Se on Glosholmenin majakka, niinikään Pellingin lounaispuolella. Majakkaa ei enää ole, se tuhottiin vuonna 1940, jotta vihollisen lentokoneet eivät käyttäisi sitä suunnistuspisteenä. Mutta majakan kuvasta tunnistaa Muumitalon heti. 

Glosholmenin majakka, jota ei ole,

 Lähellä on myös Kummelskär. Lapsena Tove haaveili ryhtyvänsä Kummelskärin majakanvartijaksi, olkoonkin että saarella on vain pieni linjaloisto. Saarelle muutto ei koskaan onnistunut. Sen sijaan Tove perusti ensimmäisen kesäpaikkansa Bredskärille, joka ei ole kaukana. Kaukana ei ole myöskään Toven ja Tuulikki Pietilän mökkisaari Klovharun luodolla. Olen siitä joitakin kertoja ajellut veneelläni ohi. Kovin pieni ja vaatimaton on tuo paikka, jossa ei edes ole suojaista satamapaikkaa. Tove ja Tuulikki ilmeisesti kulkivat saarelle pikkuisella perämoottoriveneellään läheisestä Pellingistä, jonne on tieyhteys.

Hiukan kauempana merellä on on vaikuttava Söderskärin majakkasaari. Saarta ympäröivät korkeat köyryselkäiset luodot, jotka selvästi on piirretty ”Muumipappa ja meri” -kirjaan. Itse majakka ei kuitenkaan ole muumipapan majakka, ainakaan ulkomuodoltaan. Söderskärin majakka on suora kahdeksankulmainen kivitorini, aivan erilainen. Onko Muumipapan majakalla toinen esikuva? Kuvia majakoista on tietenkin olemassa (muun muassa upea juliste ”Suomen majakat 1910”). Suomenlahdella muumipapan majakan tapaista majakkaa ei ole, mutta Ahvenanmaan länsireunalla sellainen on.

Itse asiassa olen itsekin ”löytänyt” tämän majakan, Sälskärin luodolta. Saareen on vaikea rantautua ilman perävenettä, vain muutamassa paikassa pääsee riittävän lähelle, mm vanhan laituripaikan luona. Saari on puuton ja vaikuttava. Sen keskellä on myös lampi, kuten muumikirjassa. Tämä voisi olla oikea majakka (vertaa vaikka muumikirjan kuviin). Mutta tässä kohtaa tulee ongelmia: onko Tove voinut käydä saarella?

Se oikea Muumipapan majakka?

Koetin selvittää asiaa tutkimalla ruotsalaisen Boel Westin kirjoittamaa Tove Janssonin ”parasta ja laajinta” elämänkertaa (2007). Hieman sekavassa ja aika ”taiteellisessa” kirjassa tuntuu kuitenkin olevan aukkoja. Vuonna 1941 Tove maalaa Ahvenanmaalla ja on siellä mukana näyttelyssä. Toven rakastettu ja sulhanen Atos Wirtanen, jonka Tove tapasi 1940- luvulla, oli myös kotoisin Ahvenanmaalta. Mutta enempää en tästä saanut irti. Ei siis voi tietää.

Todellinen ihmeiden saari ja oikea muumisaari on Kökarin länsipuolella sijaitseva Källskär. Onko Tove voinut vierailla myös Källskärillä? Tässä tulee ongelma, sillä varmaa on, että Tove vieraili Källskärillä ensimmäisen kerran 1960-luvun alussa Tuulikki Pietilän kanssa. Aiemmasta ei ole tietoa. Källskärin jylhät kalliot ja syvät laaksot tuovat mieleen Muumilaakson Taikurin vuoren ja Yksinäiset vuoret. Pellingin seutu puolestaan on varsin tasaista. Ajoitus ei kuitenkaan täsmää, sillä keskeiset muumikirjat ilmestyivät 1946-1957. Vain ”Muumipappa ja meri”- kirjaan Sälskär ja Källskär olisivat voineet vaikuttaa.

Tässä kuitenkin seuraa tarina Källskäristä. Kävin saarella vuonna 2014, joten havainnot ovat henkilökohtaisia.

Ruotsalainen vapaaherra Göran Åkerhjelm ”löysi” purjehtiessaan Källskärin vuonna 1958. Hän ihastui tähän taianomaiseen saareen, ja osti sieltä palstan, jolle alkoi rakentaa omaa kesäparatiisiaan. Arkkitehti Reima Pietilä suunnitteli sinne jykevän hirsihuvilan. Rakennettiin myös huvimaja ja vierasmaja. Huvilan ympärille raivattiin kivimuurien ympäröiviä puutarhoja, joihin istutettiin eksoottisia kasveja, löysin sieltä jopa viiniköynnöksiä. Läheisestä lähteestä johdetaan kasteluvettä kasvimaille. Vapaaherra somisti tiluksiaan myös marmorisilla antiikin patsaiden jäljitelmillä, ja korkealla kalliolla seisoo metallinen Hermes.

Tove oli ollut kesävieraana vapaaherran luona ensimmäisen kerran 1960-luvun alussa, kun hirsihuvila ei vielä ollut valmis. Tuulikki Pietilä on arkkitehti Reima Pietilän sisar, ehkä yhteys syntyi tätä kautta. Jollain tavalla saari muistuttaa kovasti Muumilaaksoa. Jylhät kalliot ovat ehkä olleet mallina yksinäisille vuorille, ja saaren pohjoisosan vanha kalastusmaja sijaitsee syvässä laaksossa. Ehkä hiekkainen poukama on se, jossa muumit kävivät uimassa ja Muumipeikko sukelsi helmiä Niiskuneidille. Ja saarella oli useita luolia Nipsun löydettäväksi. Vapaaherra pyysi Tovea maalaamaan taulun (”Källskär”), jossa olisi kaksi (!) Vilijonkkaa. Tove vietti 1970-luvulla vapaaherran huvilassa ainakin kolme kesää, ja Åkerhjelm itse ehti nauttia saarestaan 27 vuotta.

Tämä ihmeellinen maailma on nykyään kulttuurimatkailijan vierailukohde, sillä vapaaherra lahjoitti tiluksensa Ahvenanmaan maakuntahallitukselle, joka huolehtii rakennusten ja puutarhojen ylläpidosta. Olen käyttänyt lähteenä lukuisia Källskäriä esitteleviä internet-sivuja. Valokuvat on kyllä omia, ja Jollan kameran linssissä oli aurinkorasvaa jota ei meinannut saada millään pois. Sinä kesänä helle jatkui viikkoja, lämpötila oli 30 asteen yläpuolella päivin ja öin.

Åkerhjelmin hirsihuvila

Patsas ja luola

Kivipuutarhoja

Noidan mökki. (Åkerhjelmin skottilaisen serkun, miss Morrisin)

Näköala korkeimmalta kukkulalta yli Muumilaakson (löytyikö juuri täältä Taikurin hattu?)

Poukama, jossa muumit kävivät uimassa; onko takana Nipsun luola?

Muumit ja filosofia

Antiikin Kreikka on tunnettu vahvasta filosofian perinteestä. Ehkä sitä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi yritykseksi tiivistää ajattelua. Se on myös aivan selvästi tieteen esimuoto. Filosofia opettaa meille, kuinka pitkälle tiedon etsimisessä voidaan edetä pelkästään kielen ja järkeilyn keinoin. Filosofien teokset ovat tiivistä ja raskasta luettavaa. Mutta kreikkalaiset oivalsivat toisenkin viisauden muodon. Tärkeitä ajatuksia voidaan esittää myös dialogien ja kertomusten muodossa. Viisaus voi siis piillä muodoltaan vähemmän tiiviissä ja helpommin omaksuttavassa muodossa - ja nimenomaan siellä. Kertomus hyödyntää myös sosiaalisten suhteiden ja tunteiden voimaa. Ja oikeastaan klassiset antiikin näytelmätkin ovat syvästi filosofisia.

Tällaisia ajatuksia tuovat mieleeni Tove Janssonin muumikirjat. Niitä pidettiin pitkään hauskoina ja viihdyttävinä lastenkirjoina. Vasta hyvin hitaasti alettiin oivaltaa, että ne ovat myös väkevän filosofisia teoksia. Ne ovat täynnä sellaista syvää viisautta, jota on vaikea tiivistää akateemiseen muotoon tai iskeviksi aforismeiksi. Jansson ilmeisesti alkoi itsekin tiedostaa asian. Muumilaakson marraskuu, Taikatalvi ja Näkymätön lapsi ovat jo tietoisesti filosofisia. Minua viehättää kuitenkin enemmän tahaton ja tiedostamaton filosofia. Se ei osoita sormella, lukija oivaltaa jos on oivaltaakseen, ja parhaimmillaan huomaamatta lainkaan, että hänelle on tarjolla jokin opetus. Näin se menee parhaiten perille. Ja perille menoa auttaa kovasti, että kirjojen hahmot ovat kuvitteellisia olentoja. Se vieraannuttaa – hieno kulttuuritermi – ja siten tuo sanoman kirkkaammin esille. Filosofia on abstraktimpaa, kun sitä ei ole kiinnitetty ihmishahmoihin, nehän voisivat viedä ajatukset tutumpiin esikuviin. Ja taas hyppää ajatus antiikkiin. Tunnemmehan toki Aisopoksen filosofiset eläintarinat.

Toki pidän kovasti myös Janssonin aikuisille suunnatuista novelleista. Ne ovat aivan erilaisia. En sanoisi niitä enää mitenkään filosofisiksi. Pikemmin nuo valitettavan aliarvostetut novellit ovat raastavia ja hurjia. Ne huutavat hiljaisella äänellä.

Tietenkin on olemassa myös muumien filosofisista ulottuvuuksista kirjoitettuja kirjoja. En ole sellaisia lukenut. Muumitietoni ovat peräisin lukukokemuksesta. Olen lukenut muumikirjat itse lapsena. Sitten olen lukenut niitä lapsilleni, ja nyt luen niitä lastenlapsille.

Filosofien opetusten katsotaan usein liittyvän niin sanottuun ”hyvään elämään”. Muumikirjoista on kuitenkin vaikea löytää ohjeita tai neuvoja. Pikemminkin niissä on kysymys maailmankatsomuksesta ja yleisestä asenteesta elämän ilmiöitä kohtaan. Suvaitsevaisuutta ja ymmärtävää suhtautumista ei opeteta, se on upotettu kaikkialle tekstiin. Kirjojen henkilöt eivät kuitenkaan ole luonteettomia. Näemme henkilöissä kyllä turhamaisuutta, hyväuskoisuutta, itsekkyyttä, ahneutta, epäluuloisuutta, haihattelua, itserakkautta, ajattelemattomuutta, tyhmyyttä, petollisuutta ja ilkeyttä. Ja niiden vastapainoksi ystävyyttä, lojaaliutta, luottamusta, kiintymystä, rohkeutta, romantiikkaa ja innostusta. Näemme myös ärsyttäviä tapoja ja päähänpinttymiä. Aikamoinen inhimillisten ominaisuuksien kirjo löytyy ”harmittomista lastenkirjoista”.

Entä varsinainen filosofia? Minua ja varmaan montaa muutakin miellyttää filosofian kätkeminen syvälle tekstiin. Ei osoiteta sormella eikä selitetä. Ehkä nasevin filosofinen kommentti onkin: ”voi sentään”. Siksi pidän erityisesti varhaisista muumikirjoista: Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu, Vaarallinen juhannus ja Muumipapan urotyöt. Niissä löytyy häpeämätöntä seikkailun riemua, iloista anarkismia, dramatiikkaa, ripaus vaaraa ja ennen kaikkea vilpitöntä ihmettelyä maailman ja elämän ilmiöiden äärellä.

Jos muumikirjoista jotain puuttuu, niin moralisointi. Luulen, että Tove Janssson oli lapsuudessaan läpeensä kyllästytetty Anni Swanin yltiömoralisoivilla ja tekopyhillä lastenkirjoilla, jopa minuakin on niillä kiusattu vielä 1960-luvulla. Niinpä Jansson päätti tehdä jotain aivan muuta tilalle. Aikuinen lukija löytää erityisesti Muumipapan urotöistä myös eroottista sisältöä. Moralisointi on siitäkin kaukana.

Viimeinen muumikirja, Muumipappa ja meri palaa varhaisten kirjojen seikkailuteemaan, mutta siinä on vielä kerran mukana myös tekstiin upotettu filosofia, ehkä jopa aiempaa vahvemmin. Kirjan päähenkilö Muumipappa kärsii keski-iän kriisistä, ja yrittää vielä kerran palata nuoruutensa seikkailuihin. Toinen teema on suhde luontoon. Muumipapalla on ollut romantisoiva ja ihaileva asenne mereen. Majakkasaarella hän joutuu kovien tosiasioiden eteen. Meri ei olekaan ystävällinen, eikä sen aikomuksia voi ymmärtää. Itse asiassa meri ei piittaa hänestä tippaakaan. Tämä oivallus parantaa lopulta Muumipapan hänen kriisistään – mutta paraneminen ei tunnu hyvältä.

Myös Muumipeikkoa koetellaan. Hän tuntee sentimentaalista myötätuntoa uhkaavaa ja yksinäistä Mörköä kohtaan. Muumipeikko pyrkii kontaktiin Mörön kanssa, mutta lopputulos ei ole sellainen, kuin hän oli odottanut, eikä se ole onnellinen kummallekaan. Ja tulee uusia vastoinkäymisiä. Muumipeikko ihastuu rannalla tapaamiinsa sieviin merihevosiin, mutta ne eivät piittaa hänen tunteistaan. Ja mikä pahinta, ne tuntuvat olevan tyhmiä. Muumipeikon kohtaamiset Muumilaakson ulkopuolella odottavan maailman kanssa päättyvät tylysti.

Äidillinen Muumimamma tuottaa toisille turvallisuuden tunnetta, mutta kaipaa sitä itsekin. Hän kärsii jouduttuaan eroon omasta puutarhastaan. Hän yrittää luoda uuden puutarhan majakkasaarelle, mutta ulkosaariston karu luonto tekee haaveen turhaksi. Lopulta hän valitsee eskapismin. Hän maalaa asuinkamarinsa seinälle täydellisen puutarhan, ja astuu sisään maalaukseen (tämä on tietysti kirjallinen laina, mutta en nyt saa päähäni sen lähdettä).

Ainoa, joka ei kärsi uudesta asuinpaikasta on selväjärkinen, nokkela ja häikäilemätön pikku Myy. Itse asiassa Myy antaa Muumipeikolle vielä yhden oppitunnin maailman realiteeteista. Muumipeikko on löytänyt ihanan salaisen piilo- ja mietiskelypaikan – mutta siellä vilisee inhottavia muurahaisia. Pikku Myy lupaa korjata asian, ja hyväuskoinen Muumipeikko suostuu, ajattelematta lainkaan, mitä se voisi tarkoittaa. Myy tappaa muurahaiset kaatamalla paloöljyä niiden pesään. Tietenkään mietiskelypaikkaa ei sen jälkeen voi enää käyttää. Operaatio pakottaa myös koko muumiperheen palaamaan saarelta, koska keittiölieteen tarkoitettu öljy on nyt käytetty. Ilmeisesti se oli myös pikku Myyn tarkoitus hänen ehdottaessaan julmaa suunnitelmaansa. Voi vain miettiä, oliko tuo teko paha, vai pelkästään välttämätön.

Aikuinen lukija mykistyy oivaltaessaan näennäisen vaatimattoman lastenkirjan filosofisten ulottuvuuksien ylenpalttisuuteen.

- - - -

Jokin asia on tässä kirjassa on vaivannut minua vuosia. Kirjan alussa Muumipappa menee puutarhaan katselemaan pylvään päälle nostettua lasipalloa. Se tuntuu aiheuttavan hänelle ahdistusta. Myös minua jäi se pallo vaivaamaan. Sillä tuntui olevan jotenkin erityinen merkitys. Miksi ihmeessä Muumipapalla oli tällainen pallo puutarhassaan?

Sattumalta pääsin jäljille. En muista enää miten, mutta minun onnistui löytää nimi tällaiselle pallolle. Kyseessä on grosshandlarkulan, ”tukkukauppiaanpallo”. Se on puutarhakoriste, joka oli erittäin yleinen Ruotsissa 1800-luvun puolivälissä. Pylvään päälle asetettu noin 30 cm läpimittainen lasipallo, yleensä hopeoitu. Ilmeisesti niitä oli myös suomenruotsalaisten porvariskotien puutarhoissa vielä 1900-luvun alkupuolella. Nimestä voi päätellä, että se on nimenomaan varakkaan porvarin tunnus, sillä juuri tukkukauppiaat pystyivät keräämään itselleen merkittäviä omaisuuksia.

Mikä sitten on tuon pallon merkitys muumikirjassa? Varmaankin se viittaa porvarilliseen elämään, jota vastaan Muumipappa alkaa kapinoida. Olkoon, että tuo kapina on tragikoominen. Enempää en halua tulkita, jätän sen lukijalle. Mutta ainakin pallon olemassaolo sai selityksen.