Miten diktaattoreita koulutetaan

 Hyvä ja paha hallinto ovat puhuttaneet ihmiskunttaa ikiajoista. Ainakin historiallisella ajalla, siis aikoina joina ihmiskunnalla on ollut käytössään kirjoitustaito, oppineet ja filosofit ovat pohtineet hyvää ja huonoa hallintoa, tyranniaa ja sodankäyntiä. Tällaiset pohdinnat ovat suurten kulttuurikansojen harrastuksia, Kiinan, Intian, Persian, Mesopotamian, Egyptin ja Kreikan. Suurella kulttuurikansalla en välttämättä tarkoita mitään erityisen positiivista, vaan yksinkertaisesti sitä, että nuo kansat ovat väkirikkaita, ja siten ne rakentavat suuria kaupunkeja ja valtakuntia, mutta myös saavat aikaan suuria määriä tuhoa, hävitystä ja kärsimystä. 

Pienet kansat ja heimot eivät välttämättä ole tässä suhteessa sen mukavampia, ovatpa vain kvantitatiivisesti harmittomampia. Muutamia vuosikymmeniä sitten kulttuuriantropologit ihastelivat Uuden Guinean heimojen rauhallista ja harmonista elämää. Sitten eräs antropologi älysi kysyä, miksi siellä näyttää olevan niin vähän miehiä? Vastattiin, että kas kun he ovat kuolleet tappeluissa ja kahakoissa. Hillitäkseen tuota helposti leimahtelevaa perinnettä nämä heimot olivat kehittäneet äärimmäisen kohteliaan ja sovitteleva tapakulttuurin. Sitäpä kelpasi antropologienkin ihastella.

Pidämme kirjoitustaitoa siunauksena, ja sitä se tietysti onkin. Emme oikein osaa edes kuvitella kulttuuria joka ei olisi kirjoitustaitoinen. Mutta asioilla on aina kääntöpuolensa ja kääntöpuolen kääntöpuolensa. Kirjoituksia on nimittäin laadittu ennen kaikkea vallan pönkittämiseksi. Papisto tai heidän edeltäjänsä, tietäjät ja shamaanit alkoivat sementoida valtaansa kehittelemällä pyhiä kirjoituksia joiden vaalijoiksi he nimittivät itsensä. Mahtiheimot laativat kirjoituksia suuresta ja mahtavasta menneisyydestään. Ja hallitsijat palkkasivat kirjureita kirjoittamaan kronikoita, joissa ylistettiin heidän erinomaisuuttaan ja urotekojaan. Näemme tässä yleisen kuvion. Valta perustelee oikeutustaan vetoamalla menneisyyden tapahtumiin ja olosuhteisiin. Tunnistamme tämän tavan jatkuvan myös nykyaikana. Ja sitten se kääntöpuolen kääntöpuoli. Käsityksemme menneisyydestä on pitkälle sepitettä – mutta ilman sitä emme tietäisi menneestä senkään vertaa.

Ylenpalttinen muinaisten sankarien ja heidän sotaretkiensä ihailu ei tunnu terveeltä – etenkin kun nuo sankarit eivät niin sanotusti juurikaan kestä päivänvaloa. Kovin monet ihailun kohteet ovatkin tyranneja, roistoja ja kusipäitä, jotka täysin ansaitsevat alatyylisen luonnehdinnan. Esimerkiksi vielä muutama vuosikymmen sitten oppikirjat nostivat jalustalle Aleksanteri ”Suuren”. Oikean historiallinen henkilön joka on turvallisen kaukana menneisyydessä. Aleksanteri syntyi vuonna 365 eaa. Makedoniassa, ja kerrotaan, että eräs hänen opettajansa oli kuuluisa filosofi Aristoteles. Aleksanteri haaveili jo lapsena maailman valloittamisesta. Mikäpä oli haaveillessa, koska hänen isänsä oli kuningas, ja isän kuoltua hän saattoikin alkaa toteuttaa haavettaan. Yleisen käsityksen mukaan, jota historiankirjoitus meillekin syöttää, hallitsijan tehtävä on käydä sotia. Hän hyökkäsi Persian suuntaan, ja kulemma sai hallintaansa tavattoman suuria alueita. Mitä valloittaminen ja hallinta käytännössä tarkoittivat, emme oikein tiedä. Joka tapauksessa Aleksanterin väitetään perustaneen joukon kaupunkeja kuten vaikkapa Aleksandrian. 

Siinäpä oli miehellä puuhaa, kun hän vielä varsin nuorena sotaretkensä lopuksi otti ja kuoli. No, jos hän olisi kuollut retkensä aluksi, olisi tuo retki varmaan ollut aika lailla hankalampi. Aleksanteria kuvaavat kertomukset, joita edelleen voimme eri lähteistä lukea kuvastavat lähinnä silmitöntä ihailua. Niiden lähde kai tulee suoraan sylttytehtaalta. Ehkä Aleksanteri oli kuitenkin olemassa, ja arvatenkin sai aikaan paljon sotkua. Siteeraten tällaisia sankarikertomuksia on kai yhtä kohtuullista todeta, että hän kuoli ankaran juopottelun jälkeen haimatulehdukseen. Ei se yhdestä kosteasta illasta kehity, pikemminkin se vihjaa että Aleksanteri oli päissään koko sotaretkensä ajan. Kun kivut iskivät, Aleksanteri lääkitsi itseään viinillä. Nykyisen lääketieteen valossa voi sanoa että huono lääke. Voimme valita miten paljon uskomme tämän kusipään sankarilliseen elämään tai surkeaan kuolemaan.

Klassinen koulutus pyrkii kasvattamaan valtiomiehiä tai muuten vain suurmiehiä. Suomessa aina 1950-luvulle asti, ja varmaan muissakin vanhan Euroopan maissa koulutukseen on kuulunut kuolleita kieliä, jotta oppilaat voisivat mahdollisimman autenttisesti lukea jumaloiduista antikin sankareista. Kuinka tuo historiankirjoitus ihaileekaan antiikin ajan persialaissotia ja peloponnesolaissotia ja niiden sankareita ja koko tuota maailmaa jossa arvokkainta on käydä sotia ja alistaa vieraita kansoja. Näillä opeilla kasvatettiin 1900-luvun kusipäät, tiedämme kyllä ketkä. Ja heidään jälkiään seuraavat. Tarvittiin vain pieni muunnos. Lisätään tarustoon kansalliset mausteet, korvataan epäluotettavat ja valehtelevat kreikkalaiset omalla uljaalla kansalla, ja laitetaan spartalaisten tai persialaisten tilalle inha viholliskansa.

Niin kuin Kurt Vonnegut totesi monissa kirjoissaan: ”näin se käy”. Ennen kuin kaikki meni päin helvettiä.

Se on luonnonlaki

Käsitys luonnonlaeista on nykyaikaisen maailmankuvan perustavia rakennekiviä. Maailma ei ole kaoottinen, eikä sen myöskään tarvitse seurata jumalien oikukkaita päähänpistoja. Sen sijaan maailman toimii, kehittyy ja muuttuu luonnonlakien järkkymättömässä ohjauksessa. Oletamme luonnonlait muuttumattomiksi, ja siten ne tekevät maailman ymmärrettäväksi ja ennustettavaksi. Tämä oletus on meille turvallinen, sen rohkaisemina voimme käyttää luonnon resursseja hyödyksemme, ja voimme suunnitella luottavaisin mielin tulevaisuuttamme. Kunhan vain ponnistelemme riittävästi oppiaksemme tuntemaan luonnon ja sen lainalaisuudet aina vain paremmin. 

Sanon heti, että en aio jonkun postmodernin impulssin voimasta kiistää tätä asiantilaa. En myöskään aio väittää, että emme koskaan pysty ymmärtämään maailmaa tai luontoa emmekä pysty saamaan siitä sellaista tietoa, jota voisi pitää edes jossain määrin luotettavana. Ei, en aio kyseenalaistaa valistuksen suurta ideaa. Ajatus maailmasta lainomaisesti toimivana ja monessa suhteessa ennustettavana järjestelmänä on yleisesti ottaen todenmukainen suuri kuva. 

Mutta luonnonlain käsite ei ole lainkaan ongelmaton, tai ainakaan se ei ole yksinkertainen. Pohditaan sitä hieman. Fyysikoille luonnon lait ovat tietenkin erittäin tuttuja, heidän maailmankuvansa on suorastaan rakennettu luonnon lainmukaisten toiminnan oletuksen varaan. Mutta pinnallinenkin fysiikkaan perehtyminen (niinkuin omalla kohdallani) paljastaa toisenlaisen totuuden. Luonnonlait ovatkin jotain muuta kuin yleensä oletetaan. 

Eräs 1900-luvulla syntyneen modernin fysiikan perustan rakentajista, Richard Feynman (1918 - 1988) on jopa kirjoittanut merkittävän teoksen: Fysiikan lain luonne. En aio referoida hänen kirjaansa, vaan otin sen esiin, koska se osoittaa, että luonnonlain käsite askarruttaa vakavaa ajattelijaa. Käsite on, jos ei suorastaan ongelmallinen, niin ainakin monimutkainen. En voi enkä haluakaan kiistää luonnonlain periaatteellista ideaa. Toisaalta minusta tuntuu, että sen olemuksen kriittinen pohtiminen vie suoraan fysiikan ytimeen. 

Taas kerran pitää aloittaa antiikin filosofiasta. 

Muinaisen Kreikan filosofit etsivät ja pohtivat maailmaa kuvaavia yleisiä periaatteita. Aristoteles muodostui keskeiseksi auktoriteetiksi, ja tuo asema säilyi vuosisatojen ajan. Filosofien mukaan luonto pyrkii kohti päämäärää, luonnossa vallitsevat lait ovat teleologisia. Ne tähtäävät universaaliin järjestykseen ja kosmiseen harmoniaan. 

 

1600-luvulla, luonnontieteen astuessa voimalla historian näyttämölle, luonnonlain käsite vahvistui, ja nyt siitä tuli teologiaa. Luonnonlait olisivat Jumalan tahdon ilmauksia maailmassa. Epäilemättä luonnonlakien teologisen luonteen korostaminen oli myös tutkijoiden itsepuolustusta. Kirkko kun suhtautui luonnon tieteelliseen tutkimiseen karsaasti, se uhkasi kirkon mahtiasemaa. 

Nopeasti kehittyvien fysiikan ja kemian keskeinen toimintatapa oli luonnonlakien ominaisuuksien selventäminen ja uusien lakien keksiminen. Sen sijaan uusin fysiikka 1900-luvun loppupuolelta lähtien ei oman käsitykseni mukaan juurikaan puhu luonnonlaeista. Luulen, että se halutaan korvata täsmällisemmillä käsitteillä. 

Joten mitä on luonnonlain ongelmallisuus, johon olen jo muutaman kerran viitannut? Tarkastellaan asiaa esimerkkien kautta. 

Antiikin luonnonfilosofiassa kappale liikkuu, jos siihen vaikuttaa jokin voima. Mutta miten voidaan ymmärtää ammutun nuolen jatkuva lento? Nuoli saa tietenkin liiketilansa jousen jänteen vaikutuksesta. Mutta miten voidaan selittää että se etenee pidemmälle? Filosofit selittivät, että jousen jänteestä siirtyy nuoleen salaperäinen tekijä, impetus. Se antaa lennon aikana nuolelle ikään kuin jatkuvia sysäyksiä. Lopulta impetus ehtyy, ja nuoli putoaa maahan. Onko impetusteoria luonnonlaki, vai onko luonnonlaki se periaate, että liike edellyttää välittömän vaikutuksen? Niin tai näin, kumpikin vaihtoehto on nykytiedon valossa selvästi virheellinen. 

 

Toinen antiikin aikainen periaate on tyhjiön kammo. Sen avulla voitiin selittää vesipumpun toiminta: männän liike pyrkii aiheuttamaan tyhjiön, ja luonto torjuu sen antamalla veden imeytyä pumppuun. Tyhjiön kammo on luonnon peruslaki siinä mielessä, että sitä ei voi selittää, mutta se auttaa ymmärtämään havaittuja ilmiöitä. Nykytiedon valossa tyhjiön kammo ei ole luonnonlaki, eikä edes hyödyllinen hypoteesi. Sitä kun vain ei ole. Sen sijaan tyhjiön kammon periaatteen pohtiminen johti lämpövoimakoneiden keksimiseen 1600- luvulla. Sinänsä virheellinen luonnonlaki tuottikin odottamattoman teknologisen läpimurron! 

Klassinen fysiikka korvasi impetuksen uusilla luonnonlaeilla. Voima saa aikaan kappaleen nopeuden muutoksen. Jos voima ei vaikuta, kappale on levossa tai tasaisessa liikkeessä. Lukija saattaa aavistaa, että nämäkään lait eivät ole aivan ongelmattomia. Fysiikassa voima ei ole perussuure, vaan se ilmenee kappaleen nopeuden muuttumisena. Fysikaalinen laki on siis oikeastaan aivan muuta kuin intuitiivinen luonnonlaki liikkeen luonteesta. Entä mitä oikeastaan tarkoittaa liike? Klassinen fysiikka olettaa, että jossain on olemassa vertailutila ei koordinaatisto, jonka suhteen liike voidaan ilmoittaa. Nykytiedon valossa kaikki koordinaatistot ovat samanarvoisia. Aivan, siellähän vaanii suhteellisuusteoria. 

 

Entä klassisen fysiikan painovoimateoria? Siinä on mukana maapallon massa, tarkasteltavan kappaleen massa ja sen etäisyys maan keskipisteestä ja verrannollisuuskerroin. Painovoimateoria kuvaa fyysikon ajattelua, mutta käytännön ja havaintojen kannalta se on hyödytön ja jopa virheellinen: emme tunne maapallon massaa emmekä verrannollisuuskerrointa, ja tutkimamme kappaleen massakin on tuntematon: tiedämmehän sen kappaleen painon perusteella, siis kehäpäätelmä! Jos haluamme tislata tästä esiin luonnonlain, se voisi olla kappaleen taipumus pudota tai vieriä alamäkeen suuren massan läheisyydessä eli maan pinnalla. Tässäkin luonnonlaki on jotain jota emme voi tarkemmin määritellä: taipumus tai ominaisuus. Nykytiedon valossa tämä ongelmallisuus häviää kokonaan: painovoima onkin aika-avaruuden geometriaa. 

On olemassa tietyllä lailla perustavampia luonnonlakeja, Energian siirtyminen korkeasta lämpötilasta tai energiatasosta matalamman suuntaan eli entropian kasvu. Tässä ongelmallisuus ei ole itse ilmiössä. Tarkkaan ajatellen kyseessä on seuraus molekyylien kinematiikasta tai säteilylaista, jos energia siirtyy säteilemällä. Entropialaki on ilmeisen todenmukainen, eikä riitele muiden lainalaisuuksien kanssa. Ongelmallisuus liittyy siihen, että entropiaprosessi edellyttää materiaalista kehikkoa eli fysikaalista systeemiä jossa se vaikuttaa. Ja tämä on johtanut tulkintaongelmiin. 

Oma johtopäätökseni voisi olla seuraava: luonnonlait ovatkin tulkintoja, jotka auttavat omaa ymmärtämystämme, kun tarkastelemme maailman ilmiöitä. Mutta ne näyttävät olevan ristiriitaisia. Ja ne saattavat samalla selittää ilmiön täysin väärin. 

Entä mitä Richard Feynman ajatteli luonnonlaeista? Tarkkaan ottaen hän ei puhunut luonnonlaeista, vaan fysiikan laeista, joille asetetaan tiukempia muodollisia ehtoja. Fysiikan laki ilmaistaan matemaattisella yhtälöllä, joka kertoo maailmassa vallitsevan asiantilan. Tällaisia lakeja on klassisessa fysiikassa paljon, esimerkiksi putoamisliikkeen kaava ja Maxwellin yhtälöt. Usein tällainen fysiikan laki liittyy pikemminkin fysiikan soveltamiseen tekniikassa kuin fysikaalisen ilmiön kuvaamiseen. Kuten Ohmin laki tai Tsiolkovskin rakettiyhtälö. Feynman pohdiskeli mm miksi matematiikka toimii luonnon kuvaamisessa. On myös olemassa hyvin perustavanlaatuisia lainalaisuuksia, ja mahdollisesti fysiikan lait johtuvat niistä. Tällaisia ovat vuorovaikutuksiin liittyvät säilymislait ja matemaattiset symmetriat. 

Tässä blogissa harjoitin tieteestä puhumista. Kaikki tutkijat harjoittavat sitä, sillä se on ainoa tapa luoda ymmärrystä. Ja mikä tärkeintä, myös maallikot harrastavat sitä. Se rakentaa siltaa tieteen ja muun yhteiskunnan välille. Kun sitten tieteenhaara vakiintuu, sen perusasiat saatetaan ilmaista hyvinkin tiiviissä muodossa. Ne ovat kuitenkin syntyneet intuitiivisen tieteestä puhumisen kautta. Ja ne myös pitävät yllä ja synnyttävät lisää tieteestä puhumista. 

Oma pohdiskeluni luonnonlain luonteesta lähti liikkeelle, kun ihmettelin sellaisia asioita kuin evoluutio, elämän synty ja älykkyyden ilmaantuminen. Ovatko ne luonnonlakeja, vai ovatko ne jonkun tietyn luonnonlain ilmentymiä? 

Palaan tähän myöhemmin, sillä se on aivan oma juttunsa.

Muumit ja filosofia

Antiikin Kreikka on tunnettu vahvasta filosofian perinteestä. Ehkä sitä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi yritykseksi tiivistää ajattelua. Se on myös aivan selvästi tieteen esimuoto. Filosofia opettaa meille, kuinka pitkälle tiedon etsimisessä voidaan edetä pelkästään kielen ja järkeilyn keinoin. Filosofien teokset ovat tiivistä ja raskasta luettavaa. Mutta kreikkalaiset oivalsivat toisenkin viisauden muodon. Tärkeitä ajatuksia voidaan esittää myös dialogien ja kertomusten muodossa. Viisaus voi siis piillä muodoltaan vähemmän tiiviissä ja helpommin omaksuttavassa muodossa - ja nimenomaan siellä. Kertomus hyödyntää myös sosiaalisten suhteiden ja tunteiden voimaa. Ja oikeastaan klassiset antiikin näytelmätkin ovat syvästi filosofisia.

Tällaisia ajatuksia tuovat mieleeni Tove Janssonin muumikirjat. Niitä pidettiin pitkään hauskoina ja viihdyttävinä lastenkirjoina. Vasta hyvin hitaasti alettiin oivaltaa, että ne ovat myös väkevän filosofisia teoksia. Ne ovat täynnä sellaista syvää viisautta, jota on vaikea tiivistää akateemiseen muotoon tai iskeviksi aforismeiksi. Jansson ilmeisesti alkoi itsekin tiedostaa asian. Muumilaakson marraskuu, Taikatalvi ja Näkymätön lapsi ovat jo tietoisesti filosofisia. Minua viehättää kuitenkin enemmän tahaton ja tiedostamaton filosofia. Se ei osoita sormella, lukija oivaltaa jos on oivaltaakseen, ja parhaimmillaan huomaamatta lainkaan, että hänelle on tarjolla jokin opetus. Näin se menee parhaiten perille. Ja perille menoa auttaa kovasti, että kirjojen hahmot ovat kuvitteellisia olentoja. Se vieraannuttaa – hieno kulttuuritermi – ja siten tuo sanoman kirkkaammin esille. Filosofia on abstraktimpaa, kun sitä ei ole kiinnitetty ihmishahmoihin, nehän voisivat viedä ajatukset tutumpiin esikuviin. Ja taas hyppää ajatus antiikkiin. Tunnemmehan toki Aisopoksen filosofiset eläintarinat.

Toki pidän kovasti myös Janssonin aikuisille suunnatuista novelleista. Ne ovat aivan erilaisia. En sanoisi niitä enää mitenkään filosofisiksi. Pikemmin nuo valitettavan aliarvostetut novellit ovat raastavia ja hurjia. Ne huutavat hiljaisella äänellä.

Tietenkin on olemassa myös muumien filosofisista ulottuvuuksista kirjoitettuja kirjoja. En ole sellaisia lukenut. Muumitietoni ovat peräisin lukukokemuksesta. Olen lukenut muumikirjat itse lapsena. Sitten olen lukenut niitä lapsilleni, ja nyt luen niitä lastenlapsille.

Filosofien opetusten katsotaan usein liittyvän niin sanottuun ”hyvään elämään”. Muumikirjoista on kuitenkin vaikea löytää ohjeita tai neuvoja. Pikemminkin niissä on kysymys maailmankatsomuksesta ja yleisestä asenteesta elämän ilmiöitä kohtaan. Suvaitsevaisuutta ja ymmärtävää suhtautumista ei opeteta, se on upotettu kaikkialle tekstiin. Kirjojen henkilöt eivät kuitenkaan ole luonteettomia. Näemme henkilöissä kyllä turhamaisuutta, hyväuskoisuutta, itsekkyyttä, ahneutta, epäluuloisuutta, haihattelua, itserakkautta, ajattelemattomuutta, tyhmyyttä, petollisuutta ja ilkeyttä. Ja niiden vastapainoksi ystävyyttä, lojaaliutta, luottamusta, kiintymystä, rohkeutta, romantiikkaa ja innostusta. Näemme myös ärsyttäviä tapoja ja päähänpinttymiä. Aikamoinen inhimillisten ominaisuuksien kirjo löytyy ”harmittomista lastenkirjoista”.

Entä varsinainen filosofia? Minua ja varmaan montaa muutakin miellyttää filosofian kätkeminen syvälle tekstiin. Ei osoiteta sormella eikä selitetä. Ehkä nasevin filosofinen kommentti onkin: ”voi sentään”. Siksi pidän erityisesti varhaisista muumikirjoista: Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu, Vaarallinen juhannus ja Muumipapan urotyöt. Niissä löytyy häpeämätöntä seikkailun riemua, iloista anarkismia, dramatiikkaa, ripaus vaaraa ja ennen kaikkea vilpitöntä ihmettelyä maailman ja elämän ilmiöiden äärellä.

Jos muumikirjoista jotain puuttuu, niin moralisointi. Luulen, että Tove Janssson oli lapsuudessaan läpeensä kyllästytetty Anni Swanin yltiömoralisoivilla ja tekopyhillä lastenkirjoilla, jopa minuakin on niillä kiusattu vielä 1960-luvulla. Niinpä Jansson päätti tehdä jotain aivan muuta tilalle. Aikuinen lukija löytää erityisesti Muumipapan urotöistä myös eroottista sisältöä. Moralisointi on siitäkin kaukana.

Viimeinen muumikirja, Muumipappa ja meri palaa varhaisten kirjojen seikkailuteemaan, mutta siinä on vielä kerran mukana myös tekstiin upotettu filosofia, ehkä jopa aiempaa vahvemmin. Kirjan päähenkilö Muumipappa kärsii keski-iän kriisistä, ja yrittää vielä kerran palata nuoruutensa seikkailuihin. Toinen teema on suhde luontoon. Muumipapalla on ollut romantisoiva ja ihaileva asenne mereen. Majakkasaarella hän joutuu kovien tosiasioiden eteen. Meri ei olekaan ystävällinen, eikä sen aikomuksia voi ymmärtää. Itse asiassa meri ei piittaa hänestä tippaakaan. Tämä oivallus parantaa lopulta Muumipapan hänen kriisistään – mutta paraneminen ei tunnu hyvältä.

Myös Muumipeikkoa koetellaan. Hän tuntee sentimentaalista myötätuntoa uhkaavaa ja yksinäistä Mörköä kohtaan. Muumipeikko pyrkii kontaktiin Mörön kanssa, mutta lopputulos ei ole sellainen, kuin hän oli odottanut, eikä se ole onnellinen kummallekaan. Ja tulee uusia vastoinkäymisiä. Muumipeikko ihastuu rannalla tapaamiinsa sieviin merihevosiin, mutta ne eivät piittaa hänen tunteistaan. Ja mikä pahinta, ne tuntuvat olevan tyhmiä. Muumipeikon kohtaamiset Muumilaakson ulkopuolella odottavan maailman kanssa päättyvät tylysti.

Äidillinen Muumimamma tuottaa toisille turvallisuuden tunnetta, mutta kaipaa sitä itsekin. Hän kärsii jouduttuaan eroon omasta puutarhastaan. Hän yrittää luoda uuden puutarhan majakkasaarelle, mutta ulkosaariston karu luonto tekee haaveen turhaksi. Lopulta hän valitsee eskapismin. Hän maalaa asuinkamarinsa seinälle täydellisen puutarhan, ja astuu sisään maalaukseen (tämä on tietysti kirjallinen laina, mutta en nyt saa päähäni sen lähdettä).

Ainoa, joka ei kärsi uudesta asuinpaikasta on selväjärkinen, nokkela ja häikäilemätön pikku Myy. Itse asiassa Myy antaa Muumipeikolle vielä yhden oppitunnin maailman realiteeteista. Muumipeikko on löytänyt ihanan salaisen piilo- ja mietiskelypaikan – mutta siellä vilisee inhottavia muurahaisia. Pikku Myy lupaa korjata asian, ja hyväuskoinen Muumipeikko suostuu, ajattelematta lainkaan, mitä se voisi tarkoittaa. Myy tappaa muurahaiset kaatamalla paloöljyä niiden pesään. Tietenkään mietiskelypaikkaa ei sen jälkeen voi enää käyttää. Operaatio pakottaa myös koko muumiperheen palaamaan saarelta, koska keittiölieteen tarkoitettu öljy on nyt käytetty. Ilmeisesti se oli myös pikku Myyn tarkoitus hänen ehdottaessaan julmaa suunnitelmaansa. Voi vain miettiä, oliko tuo teko paha, vai pelkästään välttämätön.

Aikuinen lukija mykistyy oivaltaessaan näennäisen vaatimattoman lastenkirjan filosofisten ulottuvuuksien ylenpalttisuuteen.

- - - -

Jokin asia on tässä kirjassa on vaivannut minua vuosia. Kirjan alussa Muumipappa menee puutarhaan katselemaan pylvään päälle nostettua lasipalloa. Se tuntuu aiheuttavan hänelle ahdistusta. Myös minua jäi se pallo vaivaamaan. Sillä tuntui olevan jotenkin erityinen merkitys. Miksi ihmeessä Muumipapalla oli tällainen pallo puutarhassaan?

Sattumalta pääsin jäljille. En muista enää miten, mutta minun onnistui löytää nimi tällaiselle pallolle. Kyseessä on grosshandlarkulan, ”tukkukauppiaanpallo”. Se on puutarhakoriste, joka oli erittäin yleinen Ruotsissa 1800-luvun puolivälissä. Pylvään päälle asetettu noin 30 cm läpimittainen lasipallo, yleensä hopeoitu. Ilmeisesti niitä oli myös suomenruotsalaisten porvariskotien puutarhoissa vielä 1900-luvun alkupuolella. Nimestä voi päätellä, että se on nimenomaan varakkaan porvarin tunnus, sillä juuri tukkukauppiaat pystyivät keräämään itselleen merkittäviä omaisuuksia.

Mikä sitten on tuon pallon merkitys muumikirjassa? Varmaankin se viittaa porvarilliseen elämään, jota vastaan Muumipappa alkaa kapinoida. Olkoon, että tuo kapina on tragikoominen. Enempää en halua tulkita, jätän sen lukijalle. Mutta ainakin pallon olemassaolo sai selityksen.