Sähkön pitkä kulttuurihistoria

Ismo Lindellin kirja "Sähkön pitkä historia" (Otatieto 2009) on kulttuurihistoriaa. Kirjan ote tuntuu alkuun aika polveilevalta. Kirjoittaja eksyy tarinoimaan milloin mistäkin. Mutta vähitellen menetelmä alkaa toimia. Lukija imeytyy mukaan suureen löytöretkeen. Eläytyvä kirjoittaminen ja sähkön löytämiseen vaikuttavien henkilöiden tarinat saavat lukijan oivaltamaan, millainen tämä prosessi on ollut.

Sillä sähkö on maailman salaperäisimpiä ilmiöitä, eikä se antautunut tutkijoille helpolla. Vaikka kirja rajautuu sähköön, kertomus on saamalla koko luonnontieteiden historiaa. Se on myös teknologiahistoriaa. Sähköä ei nimittäin voi tutkia ilman ihmisen tekemiä laitteita. Ihmisen ymmärrys sähköstä etenee käsi kädessä teknisen edistyksen kautta, ja molemmat tukevat toisiaan. Sähköilmiöiden tutkimisen intensiivisin vaihe tuotti merkillisiä, ja jo unhoon vaipuneita tutkimuslaitteita. Niistä ensimmäinen oli kompassien valmistus luonnon magneettikivien avulla ja erilaiset magneettikokeet. Sitten seurasivat merkilliset hankaussähkökoneet, jotka samalla synnyttivät tieteelliset teatteriesitykset. Ja hengenvaaralliset ukkoskokeet. Sähkön elollisen luonteen teoria tuotti makaabereja kokeita joissa nytkivät preparoidut sammakonreidet ja jopa teloitettujen rikollisten jäsenet.

Harva myöskään tietää, miten merkittävän roolin saivat paristot, aikana, jolloin ne olivat ainoa keino tuottaa jatkuvaa sähkövirtaa. Ne hallitsivat sähkön tutkimusta 1800-luvun alkupuolen. Kuuluisin paristo oli Lontoon Royal Institutionin kellarissa, se käsitti satoja posliinialtaita, joista paristojen johdot nousivat yläkerrassa sijaitsevaan luentosaliin. Myöhemmin altaiden lukumäärää lisättiin kahteen tuhanteen. Suuria paristoja oli myös Pariisin Ecole polytechniquessa ja Pietarin tiedeakatemiassa. Ne antoivat virtaa tieteelle vuosikymmenien ajan.

Kirja sisältää ikäänkuin joukon pienoisnovelleja tai salapoliisikertomuksia. Lukija eläytyy tutkijoiden asemaan. Hän kokee, miten suunnattomia vaikeuksia tiedon tiellä oli, ja miten usein tutkimus päätyi umpikujaan, ottaakseen sitten dramaattisesti uuden suunnan. Tutkimus ei suinkaan merkinnyt sitä, että ruvetaan vain kokeilemaan. Sähköinduktion tutkijat viettivät viikkoja ja kuukausia eristämällä vaivalloisesti kuparijohdinta kietomalla sen ympärille ohutta silkkilankaa, joka taas saatiin purkamalla tutkijan vaimon alushametta. Valmiita eristettyjä johtoja kun ei kaupoissa ollut.

Kirjassa on siis joukko mysteerejä, jotka vähitellen ratkeavat. Miten hankalasti löydettiin sähkövirran ja magnetismin yhteys, tai miten vaikeaa virtaavan sähkön tutkimus oli, kun ei edes ollut olemassa sähkövirran tai jännitteen käsitettä, ja kun paristosta saatu sähkö oli laadultaan äärimmäisen vaihtelevaa.

Pari suomalaistakin on mukana. Jacob Nervander oli eräs varhaisia galvanometrin kehittäjiä, mutta hänen työnsä jäi julkisuudelta pimentoon, vaikka laite oli erinomainen. Saman kohtalon koki myöhemmin sinnikäs mutta huono-onninen modernin radioputken keksijä Eric Tigerstedt.

Kirjan aihe on rajattu tietyllä logiikalla, joka vähitellen valkenee. Optiikka on mukana, ja siihen on kyllä tietty peruste. Radio on tietysti mukana, samoin elektroniputki, mutta ei puolijohteita eikä tietokoneita. Se onkin järkevää koska se on ihan oma ja suuri maailmansa.

Kirjan julkaiseminen on kulttuuriteko. Edellisen kerran suomeksi julkaistiin vastaava teos joskus 1920 luvun lopulla, saksalaisen professori Graetzin kuvitettu, paksu kirja, ytimekkäältä nimeltään "Sähkö". Siinä mukaan on rajattu radioaktiivisuus, muuten rajaus on jokseenkin sama - tuohon aikaan puolijohteita ja tietokoneita ei oikeastaan vielä ollutkaan.

Näiden kirjojen väliin jääkin sitten sitten usean sukupolven pituinen aukko, joka näin on kunniakkaasti täytetty.