Neuromiete: uusi sarja

Olen ajatellut aloittaa blogini sisällä eräänlaisen minisarjan. Se ilmesty satunnaisesti, ja sisältää ajatuksia, joita kehittyvä neuropsykologia ja aivotutkimus minussa herättää – erilaisista syistä. Ajattelin myös olla rohkeasti spekulatiivinen, mutta kuitenkin säilyttäen kytkennän tieteeseen. Siis, se mitä aion esittää, on mielestäni totta, mutta ei aina voida aukottomasti todentaa. Voin menetellä näin, koska minulla ei ole painolastina ajatuksia kangistavaa akateemista asemaa tai sellaisen omaavista henkilöistä muodostuvaa verkostoa, jonka ärsyttämistä pitäisi varoa.

Samalla olen hieman huolestunut, sillä nykyään etenkin sähköinen media ja jopa vakiintuneet ja arvostetut kustantajat suoltavat julkisuuteen ällistyttävää hölynpölyä. Joten vakuutan, että kaikki mitä kirjoitan, on totta, niillä ehdoilla ja varauksilla, jotka tekstiini liitän, ja joita tarkkaavainen lukija voi itse punnita. Silti tekstini tulevat hukkumaan kirjavaan ja enimmäkseen heikkolaatuiseen tekstitulvaan ja disinformaatioon. Ei auta, otan sen riskin.

Miksi tällainen aihe? Siksi, että se kiinnostaa minua. Olen seurannut alaa 45 vuotta varsin kiinteästi. Luen sekä laajemmalle yleisölle suunnattuja kirjoituksia, että niitä samoja tiedejulkaisuja, joita alan tutkijat lukevat ja kirjoittavat. Pystyn omaksumaan tällaista tietoa, sillä minulla on tekniikan alan korkeakoulututkinto monista aivotutkimusta sivuavista aiheista, kuten säätö- ja systeemiteoria, elektroniikka, informaatiotekniikka ja laskentatiede. Lisäksi olen väitellyt tohtori, ja olen opettanut tohtorikoulutettaville tutkimusmetodiikkaa. Ei tämä ole kehuskelua, koetan vain vakuuttaa lukijat taustani luonteesta. Ja onhan minulla myös ammatillista taustaa. Olen vuosikausia työkseni suunnitellut ja ohjelmoinut teollisuusautomatiikkaa, siis ympäristöön reagoivia ja ajattelevia koneita. Tämä luonnehdinta ei ole niin outo kuin miltä se näyttää. Jos seuraatte mukanani, tulette sen huomaamaan.

Miten kaikki alkoi? Ystäväni antoivat minulle 30-vuotislahjaksi venäläisen neurologin, A. R. Lurijan kirjan The working brain. Se avasi minulle maailman, joka lumosi minut täysin. Aivot ovat jotain paljon oudompaa kuin olisin ikinä voinut kuvitella! Siitä alkaen luin enemmän tai vähemmän säännöllisesti alaa koskevia kirjoja ja artikkeleja, ja tilasin myös työpaikkani lehtikierrosta, mitä oli saatavissa. Esimerkiksi Scientific American on aina julkaissut myös laadukkaita artikkeleita aivotutkimuksesta, jälkeenpäin muistan jopa joitakin myöhempien nobelistien tekstejä. Sitten siirryin VTT:lle ja toimin pitkään laskentarakenteiden tutkijana. Eräs alan teema on vertailla biologisia ja teknisiä laskentarakenteita. Silloin, 1980-luvulla, ANN (artificial neural networks, keinotekoiset hermoverkot) ja koneoppiminen olivat jo kuumia juttuja.

Entä pitääkö olla lääkäri tai fysiologi ymmärtääkseen aivoja? Tässä kappaleessa siteeraan lyhentäen omaa kirjaani Robottipuisto. 2000-luvun alussa Arizonan Tucsonissa pidettiin aivotutkijoiden konferenssi, jossa pohdittiin tietoisuutta. Lisäsin aineistoon joitakin tunnettuja asiantuntijoita, ja otoksen kooksi tuli 34. Ei kovin tieteellinen otanta, mutta kertoo jotain, kun selvitin tutkijoiden taustat. Vain kymmenen eli vajaat 30 prosenttia oli tullut alalle luonnollista reittiä: aloittamalla lääketieteestä ja fysiologiasta, ja erikoistumalla aivoihin. Psykologeja oli yllättävän vähän, noin kymmenen prosenttia, he kyllä olivat syventyneet neuropsykologiaan. Filosofit olivat omintakeinen ryhmä, heitä oli jopa 25 prosenttia. Selvästi filosofit katsovat mielen tutkimisen olevan osa filosofian laajaa kenttää. He pitäytyvät tonteillaan, tosin eräät nimittävät itseään neurofilosofeiksi (sellaista opintoalaa tai tutkintoa ei ole). Mielenkiintoisin tausta on tutkijoilla, jotka ovat siirtyneet aivojen tutkimiseen aivan toisesta suunnasta. Heitä oli aineistossa eniten, noin 45 prosenttia. Heidän perusopintojensa alat olivat matematiikka (9 %), fysiikka ja kemia (18 %), biologia (3 %) tekniikka ja insinööritieteet (9 %) ja jopa hallinto- ja taloustieteet (6 %). Tulee mieleen, että he ovat eräänlaisia käännynnäisiä, jotka ovat vaihtaneet kovan tieteen humaanimpaan ihmismielen tutkimiseen. Totuus näyttää olevan kokonaan toisenlainen. He eivät suinkaan ole hylänneet kovan tieteen maailmaa, vaan kokevat oman erikoisosaamisena arvokkaaksi ja tärkeäksi resurssiksi, jolla on paljon annettavaa aivojen tai psykologian tutkimukselle. Heidän julkaisuihinsa tutustuminen vahvistaa asian. Insinööri katsoo ihmisen mieltä insinöörin silmin ja fyysikko fyysikon silmin.

No noin, tämän valossa olen siis aivan tyypillinen aivotutkija, vaikka en olekaan aloittanut varsinaista tieteellistä julkaisutoimintaa. Ja pitää vielä todeta, että aivotutkimus on tulkitseva tiede. Aivot on käsittämättömän monimutkainen järjestelmä, siitä ei voida muodostaa samalla tavalla teknistä ja tyhjentävää kuvausta kuin vaikkapa tietokoneesta. Siksi aivotutkimus yhdistää neuroanatomista tietoa, mittaus- ja kuvauslaitteilla saatua haurasta signaalitietoa, havainnoinnilla ja psykologisilla kokeilla saatua käyttäytymistietoa, sekä tutkittavien aivojen omistajan omaa subjektiivista raportointia

Jotain olen kuitenkin aiheesta kirjoittanut. Robottipuisto (2023) on laajalle yleisölle suunnattu tietokirja. Se käsittelee perusteellisesti ihmisen mieltä ja aivoja eri näkökulmista, ja ottaa vertailukohdakseen koneellisen älykkyyden. Niin, mitä oikein onkaan äly, tai vaikka vapaa tahto? Kirja pyrkii sen tekemään selväksi. Se on ehkä paras kirja, mitä olen koskaan kirjoittanut.  Seuraava kirjani Neurojohtaja ilmestyy keväällä 2025. Se soveltaa aivotutkimuksesta saatua tietoa johtamiseen, johtamisoppeihin ja organisaatioihin.

Palataan siihen mitä alussa sanoin, tämä sarja alkaa nyt ja jatkuu pian.

Tiedon juuria

Nykyään on kohteliasta liittää tuotetun sisällön alkuun sisältövaroitus herkkiä lukijoita varten. Niinpä sellainen seuraa.

Sisältövaroitus: tämä teksti käsittelee tietoa, tiedettä, ja erityisesti luonnontiedettä. Teksti sisältää myös tieteen historiaa ja filosofiaa. Teksti on luonteeltaan pohdiskelevaa ja spekuloivaa. Se ei ole sosiaalisesti, metodisesti tai instrumentaalisesti varmennettua tietoa.

Joten se siitä, ja sitten asiaan.

Kautta aikojen on pohdittu sitä, miten ihminen voi mitään tietää. Jonkinlainen yleinen viisaus kuuluu, että eihän ihminen voi tietää mitään, ei ainakaan mitään sellaista, mikä ei ole arkista ja itsestään selvää. Kaikille tämä ei kuitenkaan ole riittänyt. Filosofiaksi nimetty hengenviljelyn ala on ilmeisesti ikivanha yritys saada aikaan tietoa, eli vakuuttavia lausahduksia tosiasioiden tilasta. Filosofia on pyrkinyt tähän kielen resurssien avulla. Kunhan asia tarpeeksi perusteellisesti selitetään, se on vakuuttavaa ja uskottavaa. Erityisesti, jos perustelussa noudatetaan erityisiä sääntöjä: puhutaan retoriikasta, päättelemisestä ja logiikasta.

Ajattelu on tosin rasittavaa. Siksi on kehitetty oikotie. Jokin asia on totta, jos joku kuuluisa ja arvostettu ajattelija on sellaista väittänyt. Auktoriteettiin vetoaminen on edelleen paljon käytetty tiedon perustelun tapa. On jotenkin koomista, että se on edelleen voimissaan erityisesti filosofiassa. Kukaan vakavasti otettavaksi haluava filosofi ei voi toimia ammatissaan, ellei hän osaa selittää, mitä esimerkiksi joku Aristoteles tai Platon on kauan sitten sanonut milloin mistäkin asiasta.

Luonnon tutkiminen on ihmiskunnan ikivanha harrastus. Luonnon olemuksen ja sen ilmiöiden tutkiminen koetaan sekä tärkeäksi että hyödylliseksi. Etenkin, koska yhä selvemmin on alettu ymmärtää, että myös ihminen on osa luontoa. Luonnon tutkiminen on antiikin ajoista alkaen ollut filosofien työtä. Renessanssiajalla eurooppalaiset oppineet luopuivat vähitellen sisäisestä uskonasioiden pohtimisesta ja alkoivat tehdä luonnon ilmiöistä aivan omia havaintoja. Ja he huomasivat, etteivät filosofien auktoriteetit suinkaan aina olleet oikeassa. Tämä oli mullistava oivallus.

Luonnontiede alkoi korostaa havaintojen tekemistä. Huomattiin, että omat aistit eivät ole aina riittäviä, ja alettiin käyttää teknisiä apuvälineitä. Kulmanmittauslaitteet, teleskoopit, suurennuslasit, mikroskoopit, vaa’at ja erilaiset laitteet ajan mittaamiseen alkoivat palvella luonnontieteitä. Tästä tuli tieteen pysyvä perinne, joka jatkuu vielä omalla ajallamme.

Laitteet auttavat tekemään tarkempia havaintoja, mutta voisiko ihminen tehostaa myös ajatteluaan? Nicole Oresme (1320–1382) ja Galileo Galilei (1564–1642) huomasivat, että luonnon ilmiöt noudattavat matematiikan lakeja. Matematiikasta tulikin luonnontieteilijöiden tärkeä työväline. Monet matematiikan uudet keksinnöt kuten koordinaatistot ja differentiaalilaskenta havaittiin myös hyödyllisiksi tieteen apuneuvoiksi.

Tieteen harrastajien oli siis syytä perehtyä laskemiseen. Laskemisen vanhoja apuvälineitä ovat helmitaulun erilaiset muunnelmat ja nyöreihin tehdyt solmut. Niillä laskeminen on kuitenkin hidasta ja kömpelöä. Galileo kehitti laskemisen tueksi sektorin eli geometrisen harpin, ja 1600-luvulla tulivat käyttöön logaritmeihin perustuvat laskuviivaimet. Näiden välineiden ongelmana oli kuitenkin vähäinen tarkkuus: 2 tai enintään 3 numeroa.

Ehkä koneet osaisivat laskea sekä tarkasti että tehokkaasti. Olihan koneita rakenneltu jo antiikin aikoina. Laskukoneen rakentaminen ei kuitenkaan ollut aivan helppoa. Blaise Pascal (1623–1662) rakensi mekaanisen yhteenlaskukoneen, jota oli aivan liian vaikeaa käyttää, jotta siitä olisi ollut hyötyä. Wilhelm Schickard (1592–1635) ja Gottfried Leibniz (1646–1716) keksivät mekaanisen laskukoneen, joka osasi myös kertolaskua. Nämäkään hankaliin mekanismeihin perustuvat koneet eivät löytäneet vakavia käyttäjiä. Vasta 1800-luvulla mekaaniset laskukoneet saavuttivat sellaisen kehitystason, että ne alkoivat yleistyä. Siihen vaikutti myös tekniikan, tieteen ja talouden kehittyminen sellaiselle asteelle, että pakottavaa laskemisen tarvetta alkoi ilmaantua. Sitten tuli elektroniikka ja tietokoneet – ja laskeminen mullisti tieteen ja tekniikan kokonaan.

Filosofien työväline on kieli. Entä voitaisiinko myös kieli tehdä tehokkaammaksi? Voisiko sen jotenkin mekanisoida? Varhaisia kokeiluja tehtiin kirjain- ja sanakiekoilla, mutta ilman merkittävämpiä tuloksia. Sitten Gottfried Leibniz, joka kunnostautui myös differentiaalilaskennan keksijänä (Newtonin rinnalla) sai loistavan idean. Puhuttu kieli pitäisi puhdistaa epätäsmällisyydestä. Sanat pitäisi korvata niiden abstrakteilla vastineilla, joilla olisi täsmällinen merkitys. Silloin kielioppi ja lauseoppi voitaisiin korvata matemaattisilla laskusäännöillä.

Leibnitz kuvitteli mielessään mekaanisen ajattelukoneen. Se olisi kuin suuri tehdas, täynnä hammaspyöriä, akseleita ja vipuja – eikä mitään muuta. Mutta synteettisen kielen rakentaminen oli jopa Leibnizin kaltaiselle nerolle ylivoimaista.

Luonnollisen kielen epätäsmällisyys teki Leibnizin ajattelukoneen mahdottomaksi. Samasta syystä filosofien kielirakennelmat ja järkeilysäännöt eivät pysty paljastamaan asioiden todellista luonnetta, eikä edes George Boolen (1815–1864) keksimä matemaattinen logiikka tuonut asiaan helpotusta.

Luonnonlait mukautuivat matematiikan sääntöihin paljon joustavammin kuin ihmisten puhuma hankala kieli. Niinpä luonnontiede kehittyi ripeästi matematiikan suojeluksessa. Lisäksi tiede jatkoi Galileon aloittamaa perinnettä: se rakensi nerokkaasti ideoituja tutkimuslaitteita. Yhä paremmat teleskoopit kehittivät tähtitiedettä ja mikroskoopit mullistivat biologian. Erilaisten laitteiden avulla löydettiin sähköilmiöt, ja se avasi fysiikalle kokonaan uuden maailman. Aineen silmille näkymättömät osaset alkoivat paljastua. Sähkökentän energian avulla saatiin metalleista ja kaasuista eroamaan ioneja ja elektroneja. Atomien ja hiukkasten rakenneosia tunnistettiin törmäyttämällä niitä yhä suuremmilla energioilla. Fyysikot rakensivat erityisiä, valtavan suuria hiukkaskiihdyttimiä, niiden avulla saatiin atomien ytimissä piileskeleviä, yhä salaperäisempiä hiukkasia hetkeksi näkyviin ja tunnistettua.

Samaan aikaan rakennettiin matematiikan avulla malleja, jotka sekä selittävät että ennustavat ilmiöitä. Fysiikka pureutui yhä pienempiin aineen osiin ja tuntui etenevän sitä kautta. Toinen etenevä tiedon rintama koskee valtavan suuria mittakaavoja, galaksissamme, sen lähialueilla ja koko kosmoksessa. Tämä rintama avattiin jo 1600-luvulla, kun tutkijat suuntasivat teleskooppejaan kohti tähtiä, ja maailmankuvamme alkoi mullistua. Edelleenkin tutkijat rakentavat yhä oudompia laitteita tutkimaan kaukaisia avaruuksia. Laitteita rakennellaan maan päällä, hyvä esimerkki on gravitaatioaaltoja havainnut Ligo. Niitä viedään myös avaruuteen, missä häiriötekijöitä on vähemmän. Sellainen laite on juuri työtään aloitteleva JWST-avaruusteleskooppi.

Olen yrittänyt valaista maailmaa koskevan tietomme lähteitä ja juuria, parhaani mukaan, koska en itse ole kosmologi enkä fyysikko. Edellä oli eräänlainen katsaus ja alustus. Luonnontiede muistuttaa joidenkin näkemysten mukaan taistelua, jonka etulinjassa ponnistelevat itseään säästämättä hiukkasfyysikot ja kosmologit. Mutta on kai meillä sitten myös oikeus kysyä, eteneekö rintama vielä, vai onko se juuttunut asemasotavaiheeseen. Ehkä tämä ei olekaan koko kuva, tai edes oikea kuva.

Ajatellaan vaikka molekyylibiologiaa tai genetiikkaa. Tai yleistä systeemitiedettä tai aivojen tutkimusta. Tai menetelmiä sähkön varastoimiseksi. Uusia rintamalinjoja onkin näköjään kaikkialla. Ehkä ei pidä unohtaa myöskään matemaatikkoja, jotka keksivät uudenlaista ruutia tieteen kanuunoihin. Entä mikä ylipäätään on tieteen kieli? Onko se edes sellainen matematiikka, johon olemme luonnontieteissä ja tekniikassa tottuneet. Vai pitäisikö olla sellainen koodisto, joka lähentäisi ihmistä ja tietoa toisiinsa nykyistä tapaa paremmin. Onko jossain keksimättä ymmärryksen tai merkityksen kalkyyli? Pitäisikö filosofit hakea kellareistaan uudelleen tieteen työpöytien ääreen? Tai runoilijat?

En tiedä. Kunpahan vain kysyin.

Kuinka avointa ja julkista on tiede ja teknologia?

 Kansainvälisyys ja siihen liittyvä matkustaminen ovat nykyään erottamaton osa tiedettä ja teknologiaa. Ja niin on ollut pitkään. Itse tutustuin suureen maailmaan ensin tekniikan kautta, ja siirryin sitten ”aidan yli” tieteen puolelle.

Tekniikka on aina ollut kansainvälistä. Arkipäivän uskomukset ovat tosin antaneet tekniikasta individualistisen kuvan. Se nähdään nerokkaiden yksilöiden, keksijäiden oivallusten tuotoksena. Aivan näin asiat ei kuitenkaan ole. Tekniikka oli yhteisöllistä jo muinaisina aikoina. Tutkiessaan ihmiskunnan historiaa arkeologit etsivät ennen kaikkea tekniikan jättämiä jälkiä, ja olettavat ne kulttuurituotteiksi. He listaavat esimerkiksi vasarakirveskulttuurin, kampakeramiikkakulttuurin, pronssikauden ja rautakauden. Tekniikka siirtyy sukupolvien välillä ja leviää ihmisten mukana. Arkeologit jäljittävät reittejä jota tekniikka on kulkenut, jäljet ovat runsaammat ja tunnistettavammat kuin biologiset fossiilijäljet.

Tilanne ei ole muuttunut omana aikanamme. Tekniikka leviää ennen muuta teknisten esineiden eli erilaisten koneiden, työkalujen ja tuotteiden kautta. Mutta aivan yhtä olennaista on, että se leviää opittuina tietoina ja taitoina ihmisten mukana. Ruhtinaat ja kuninkaat ovat hankkineet palvelukseensa erityisalojen mestareita kuten aseseppiä tai ruudin valmistajia. Suomen historiassa maahamme muuttaneet yritteliäät tehtailijat ovat tuoneet mukanaan mestareita ja asiantuntijoita. Esimerkiksi Julinien suvun kautta syntyivät kontaktit skotlantilaiseen koneteollisuuteen. Tuo paikka edusti 1700- ja 1800- luvuilla maailman konetekniikan huippuosaamista. Näin voidaan osksi selittää, että maamme teollisuus pystyi 1800- luvulla valmistamaan höyrykoneita ja jopa vetureita. Eräs tekniikan siirtymisen tapa on myös suomalaisten asiantuntijoiden opiskelu ulkomailla. Suomen ”sähkötekniikan isä” Gottfried Strömberg oli Saksassa mm. Werner von Siemensin opissa. Koneinsinööri Werner Ryselius työskenteli veturitehtailla Saksassa ja Sveitsissä. Sitten hän käytännössä loi suomalaisen höyryveturiteollisuuden.

Tiedettä ja tekniikkaa edistivät myös yhteisöt, joista tunnetuin oli Royal Society Lontoossa. On syytä huomata, että 1800- luvulla tieteen ja teknologian välillä ei tehty mitään jyrkkää eroa.

Nykyisin yleinen käsitys teknologian kehittymisestä vilisee myyttejä teollisista salaisuuksista, teollisuusvakoilusta, salaisista patenteista ja nerokkaista keksijöistä. Joten voiko edes olla olemassa julkisia teknologiakonferensseja, joissa tutkijat ja insinöörit vaihtavat ideoita ja esittelevät luomuksiaan. Vuosien ja kymmenien konferenssien kokemusten perusteella voin sanoa: kyllä niitä on, ja ne ovat tavattoman kiinnostavia ja hyödyllisiä. Tämä voi vaatia selittämistä. On totta, että on todella olemassa ideoita, patentteja ja uusia tuotehankkeita, joista ei voi julkisesti kertoa. Ei ainakaan niiden alkuvaiheessa. Toisaalta, teknologiakonferenssi on yrityksille myös mainio tilaisuus viestiä asiantuntijoille juuri sellaisia tietoja, joita ne haluavat viestiä, kuten tietoa uusista kehityssuunnista, standardoinnin tarpeesta, tuotelinjoista ja erilaisista teollisista avauksista. Konferenssien tärkein anti on kuitenkin levittää teknologista tietoa globaalille tutkija- ja insinööriyhteisölle. Moderni teknologia on aivan liian mutkikasta ja vaikeaa jotta sitä voisi kehittää edes monikansallisten jättiyritysten resursseilla. Teknologia on edelleen ja jopa paljon aiempaa suuressa määrin ihmiskunnan yhteistä henkistä pääomaa.

On selvää, että teknologiseen tietoon liittyy suuria teollisia ja taloudellisia arvoja ja menestymisen mahdollisuuksia. Voisi kuvitella, että se näkyisi kokousten ilmapiirissä salailuna tai kyräilynä. Sellaista näkyy kuitenkin yllättävän vähän. Aivan samoin kuin tiedekonferensseissa, monenlaiset kulttuurien rajat katoavat, pikemminkin seistään yhtenäisinä suurempien haasteiden äärellä. Jonkinlainen poikkeus syntyy, jos jollain suurella teollisella korporaatiolla tai yliopistolla on kovin suuri määrä väkeä kokouksessa, silloin ihmisillä on taipumus vetäytyä tuttujen organisaatiorajojen suojaan.

Euroopan avaruusjärjestön ESA:n avaruusluotainten kehityksessä noudatettiin aivan erityistä menettelyä, jonka tarkoitus oli saada insinöörit ja fyysikot ymmärtämään paremmin toisiaan. Niinpä ESA järjejesti hankkeeseen osallistuville monipäiväisiä ”konferensseja”. Yleensä ensin pidettiin ”science working team” eli tiedepuolen työkokous. Siinä olivat äänessä vuorollaan eri instrumenttien tutkijat, jotka olivat enimmäkseen fyysikkoja. He esittelivät laitteidensa tieteellisiä tavoitteita, niiden toimintaperiaatteita, ja erilaisia rajoituksia ja ongelmia, joita niihin liittyi. Tiedekokousta seurasi ”engineering review” eli tekninen katsaus. Siinä insinöörit esittelivät laitteidensa suunnittelun ja rakentamisen edistymistä. Ja luonnollisesti oltiin aivan erityisten ongelmien äärellä, sillä laitteiden tuli olla mahdollisimman suorituskykyisiä, ja samalla niiden paino ja tehonkulutus olivat tiukasti säännösteltyjä.

Nämä ESAn kokoukset erosivat tieteen ja tekniikan konferensseista siinä, että kaikilla osallistujilla oli voimassa yhteinen tavoite useamman vuoden ajan. Kehitettiin avaruusluotainta, ja siinä ohessa tiede- ja insinööriryhmät kehittivät sen hyötykuormaan omia tutkimuslaitteitaan. Oli tärkeää, että luotaimeen asennettujen erilaisten tiedeinstrumenttien suunnittelijat ovat selvillä, mitä eri instrumenttiryhmät tekivät. Yleensä fyysikot osallistuivat myös teknisiin katsauksiin ja vastaavasti insinöörit osallistuivat tiedekokouksiin. Näin oppimisesta tuli ainutlaatuisen syvää. Tieto kulki tutkimuslaiteryhmien sisällä, mutta myös niiden välillä.

Kertaan asioita. Tiedettä pidetään kansainvälisenä ja avoimena ilmiönä. Saattaa tuntua yllättävältä, että myös tekninen tutkimus ja kehittäminen ovat suurelta osin avoimia ja julkisia – vaikka niillä on myös salaiset nurkkansa. Erityisen kiinnostavia ja avoimia ovat suuret kansainväliset tieteellistekniset hankkeet: esimerkkejä ovat Euroopan hiukkaskiihdytinlaboratorio CERN ja fuusioenergian koereaktori ITER.

Juuri nyt ihmiskunta tarvitsisi koordinoituja ja yhteisiä suurhankkeita ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen. Olennainen rooli on poliittisella tahdolla ja kansanvälisillä hiilidioksidipäästöjen rajoituksilla. Käytännön tasolla tavoite edellyttää myös teknologisia ponnisteluja, joista olennaisimmat näyttävät liittyvän energian tuotantoon ja sähkön varastointiin.

Hyvä ja paha tieto

Käsitys hyvästä ja pahasta tiedosta ja syntiinlankeemuksesta on raamatullinen. Mutta oikeastaan tuo käsitys on vanhempi, se on ihmisen ajattelun ikivanhoja arkkityyppejä. Aloitetaan ensin perusasioista: mikä oikein on arkkityyppi?

Se on psykologiassa, ja kulttuuritutkimuksessa sovellettu käsite, jonka on luonut sveitsiläinen psykologi Carl Gustav Jung (1875–1961). Jungin mukaan arkkityypit eli ”alkumallit” ovat mielen syvärakennetta, yleisiä ajatuksia, joihin tiivistyy menneiden sukupolvien kokemuksia. Arkkityypin hahmo ei ole meille näkyvä, emme voi käsitellä sitä suoraan, mutta se vaikuttaa ajatuksiimme ja käyttäytymiseemme.

Hyvän ja pahan tiedon taustalla näyttäisi olevan ylenen arkkityyppi, joka on myös ikivanha draaman kaava: hybris ja sitä seuraava nemesis, eli ihmisen ylpeys ja siitä seuraava rangaistus. Tällaiselle draamalle perustuu kertomus Prometheuksesta, joka on merkitty muistiin Kreikassa noin vuonna 700 eaa. Se sisältyy Hesiodoksen laajaan runoelmaan Theogonía (Jumalten synty). Prometheus oli titaani, eli yksi kreikkalaisten vanhoja jumalia. Hän sääli ihmisten kärsimyksiä, ja siksi hän varasti ylijumala Zeukselta tulen ja lahjoitti sen ihmisille. Teko oli symbolinen, sillä tuli merkitsee tietenkin sekä tietoa että monia käytännön taitoja. Prometheus oli antiikin aikana kestävä legenda, vuosisatojen kuluessa siitä syntyi useita erilaisia versioita. Ateenassa käsityöläiset viettivät vuosittain Prometheus-juhlia, joissa poltettiin soihtuja. Kyynisen koulukunnan filosofit puolestaan pilkkasivat Prometheus-myyttiä, heidän mielestään tiedon ja teknisten taitojen antaminen ihmisille ei ollut hyvä asia.

Paljon myöhemmin kirkkoisä Tertullianus (155–230) julisti, että Prometheus esiintyi Jumalan kilpailijana ja oli siis paholainen. Tässä uudessa arkkityypissä Prometheuksen edustama tieto ja tekniset taidot leimattiin äärimmäisen pahoiksi. Vasta yli tuhannen vuoden kuluttua nouseva luonnontiede ja englantilainen filosofi Francis Bacon (1561– 1626) tekivät Prometheuksesta uudelleen ihmiskunnan auttajan ja tiedon valon kantajan. Näin maalliseen tietoon liittyy sekä hyvä että paha arkkityyppi.

Nykyaikainen tiede ei edusta hyvää eikä pahaa. Tiede kun ei etsi moraalista hyvettä vaan totuutta. Tieteen ja edistyksen moraalisella dilemmalla on kuitenkin uuden ajan myötä koettu lyhyempi historia. Kirkko aloitti taistelun luonnontiedettä vastaan 1600 luvulla, ja tunnusti jäänensä tappiolle vasta 300 vuotta myöhemmin. Valistusaikaa seurasi 1700-luvun lopulla vastavalistus ja sen myötä tieteeseen yritettiin vielä kerran kiinnittää moraalisen turmeluksen leimaa. Vastavalistuksen sekalaisista tieteenvastaisista teemoista jäi meidän päiviimme elämään postmoderni filosofia. Se ei suoraan hyökkää tiedettä vastaan kiistämällä sen tulokset, vaan sen strategia on ontologinen mitätöinti: sen mukaan ihminen ei oikeasti voi tietää mitään.

Käsitys edistyksen absoluuttisesta pahasta ei suinkaan ole kokonaan hävinnyt. Monet ensimmäisen atomipommin kehittäjät kokivat langenneensa syntiin. Mutta oliko synti heidän oman valintansa seuraus vai oliko edistyksen valo vietellyt heidät? 1960-luvulla vallitsi teknologian filosofia, joka oli eräänlaista determinismiä. Se näki teknologian autonomisena prosessina, joka määrää itse tulevan kulkunsa. Siinä ihmiset ovat vain pelinappuloita ja enemmän tai vähemmän syyntakeettomia. Aiheeseen liittyy myös laajempi kysymys tai epäilys ihmisen vapaan tahdon olemassaolosta ylipäätään. On helppo nähdä, kuinka hyvän ja pahan edistyksen vanhat arkkityypit edelleen ruokkivat tällaista keskustelua. Pitkällinen ja jopa tuhatvuotinen filosofinen kiistely ei ole tuottanut konsensusta. Se on ollut ehkä yksilön kannalta valaisevaa, mutta samalla ilmeisen tuloksetonta.

Tiedolla voi olla myös hyviä tai huonoja vaikutuksia. Käytännön toimiin liitety tieto voi tuottaa teknologiaa tai tehostaa sitä. Tietoa ja teknologiaa voidaan siis käyttää hyödyllisiin tarkoituksiin, mutta aivan yhtä helposti se taipuu tuhoa tuottavaksi voimaksi. Tieto voi tuottaa myös yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta niiden vaikutusketju on ongelmallisempi. Jopa tekninen tai luonnontieteellinen tieto vaatii aina inhimillisen tulkitsijan, joka antaa sille merkityksen. Ja merkitys puolestaan syntyy asiayhteydestä, tieto on kiinnostavaa ja hyödyllistä vain hyvin määrättyjen asioiden suhteen. On tosin poikkitieteellisiä oivalluksia ja merkityksen siirtoja, ohitetaan ne kuitenkin nyt tässä. Luonnontieteissä ja teknisissä tieteissä on jokseenkin suoraviivaista todentaa, onko tiedon tulkinta oikea ja merkitys kohdallaan: tekniikassa oikea tulkita tuottaa toimivia ratkaisuja, ja luonnontieteissä tiedon täytyy sopia yhteen havaintojen kanssa.

Mutta on tieteenaloja, joissa tulkinta on vaikeampaa, ja joissa tulkinta voi suorastaan karata käsistä, mikä yleensä tarkoittaa, että tulkinta on liian väljää tai se suorastaan viedään vääriin asiayhteyksiin. Silloin tiede ei näytäkään absoluuttiselta tai neutraalilta, vaan se voi laimentua, vääristyä, tai se on suorastaan pahaa tietoa. Tämä kuulostaa varaankin sekavalta tai arvoitukselliselta, joten sitä pitää valaista esimerkkien kautta.

Charles Darwin (1809–1882) oli luonnontieteilijä, joka tutki lajinkehitystä ja julkaisi tutkimuksistaan useita kirjoja. Erityisesti Lajien synty (1859) mullisti maailmankuvaa enemmän kuin mikään muu tieteellinen julkaisu koskaan. Sen vaikutusta voisi luonnehtia jopa sanoilla skandaali ja järkytys. Darwinin kuvaukset lajinkehityksen mekanismeista ja luonnonvalinnasta olivat jo kirjoitushetkellä harvinaisen kypsässä ja hyvin harkitussa muodossa, ne eivät ole tarvinneet paljoakaan myöhempää muokkausta. Esimerkiksi perinnöllisyyden mekanismeja ja DNAta ei vielä pitkään aikaan tunnettasi, ja silti Darwnin teoriat osuivat jokseenkin kohdalleen. Niiden tulkinta sen sijaan eksyi osittain vääriin asiayhteyksiin. Niiden avulla on puolusteltu eriarvoisuutta ja rasismia, niistä on johdettu yhteiskuntapoliittisia ohjelmia, ja niiden on arveltu ruokkineen eugeniikkaa, holokaustia ja kansanmurhia. Sinänsä paikkansapitävä ja äärimmäisen tärkeä biologian perusteoria on tuottanut odottamattomia ja pahoja vaikutuksia.

Toinen ja yleisempi esimerkki on historiatiede. Se soveltaa nykyisin huolellista ja lähdekriittistä metodiikkaa ja vetää varsin varovaisesti yleistäviä johtopäätöksiä. Historia rakentaa kertomuksia ja käsityksiä ihmiskunnan menneisyydestä. Näitä kuvauksia peilataan luonnollisesti myös nykyaikaa vastaan. Yleinen käsitys on, että nykyaika on samaan aikaan sekä erilaista että samanlaista kuin menneisyys. Historia on kahdellakin tavalla tulkitsevaa. Sekä maallikot että tutkijat soveltavat oman aikamme ajattelutapoja yrittäessään ymmärtää menneisyyttä ja tulkitessaan säilyneitä lähteitä. Tutkijan tulisi aineistoa kerätessään ja arvioidessaan pyrkiä neutraaliin tulkintaan, mutta hän saattaa tehdä oman aikamme arkipäivän käytännöistä johtuvia virheitä, pahimmillaan niitä sanotaan anakronismeiksi. Lisäksi hänen valintoihinsa voi vaikuttaa uskonto, maailmankatsomus ja poliittiset ideologiat. Hyvän ja rehellisen tutkijan tulisi tunnistaa nämä jokaista ihmistä vaivaavat virhelähteet. Käytännössä siinä onnistutaan enemmän tai vähemmän hyvin.

Toinen tulkinnan vaihe alkaa, kun historioitsijat julkaisevat tuloksiaan. Historia on populaari tiede joka kiinnostaa ihmisiä laajasti. Siksi erilaisia tahoja edustavien tulkintojen määrä ylittää moninkertaisesti varsinaisten tutkijoiden arvioinnit. Historialla on synkkä menneisyys ja laaja väärinkäytön perinne. Lähes jokainen tyranni, diktaattori ja maailmanvalloittaja on vedonnut toimissaan historiaan, ja samaa harrastavat vähäisemmätkin poliitikot. Historiaa sovelletaan virheellisesti myös päivänpolitiikassa, ja eräs menettely on rakentaa menneisyydestä omiin tavoitteisin sopiva käsitys ja levittää sitä. Tämä on suomalaisillekin tuttua. 1800-luvulla kansallismieliset rakentelivat meille keksittyä ja uljasta muinaisuutta. Lähihistorian räikein esimerkki lienee sisällissodan tulkinnat, joita on suuremmassa määrin alettu korjailla vasta sata vuotta tapahtumien jälkeen. Vääristely voi olla edelleen aktiivista ja suuntautua jopa lähimenneisyyteen. Ajankohtainen trendi on rakentaa keksittyjä kuvauksia ”ahdistavasta” 1970- luvusta, jota monet kuvailijat eivät itse ole eläneet. Olin tuolloin jo aikuinen, enkä tunnista aikakautta noista kuvauksista. Minulle tuo aika oli jatkumoa jo 1960-luvulla alkaneesta henkisestä vapautumisesta.

Taloustiede on aivan erityinen esimerkki hyvästä ja pahasta tieteestä. Siinä jatkuva ja jatkuvasti yltyvä tulkitseminen on niin intensiivistä, että koko taloustieteen tieteellinen status on kyseenalaistettu. Alkaa olla suorastaan perusolettamus, että taloustiedettä tulkitaan opportunistisesti ja ideologisesti. Kuten historialla, myös taloustieteellä on musta menneisyys. Valitettavan tuttuja ovat esimerkiksi Marxin talousteorioiden poliittiset tulkinnat ja niiden ikävät seuraukset. Ja vastaavasti antimarksilaiset tulkinnat, jotka ovat johtaneet sotilasvallankaappauksiin. Vietnamin sotaakin perusteltiin pyrkimyksellä vapauttaa paikallinen talousjärjestelmä. Kauempana historiassa näemme merkantilismiksi sanotun talousteorian hallinnollisen kuristusotteen.

Käytännössä on nykisin jo lähes mahdotonta erottaa, ketkä taloustieteeseen viittaavat julkiset esiintyjät ovat vakavia tutkijoita ja ketkä jotain aivan muuta. Heitä puhutellaan usein "talousviisaiksi", eikä tuo sana tässä yhteydessä ole välttämättä imarteleva. Asiaa hämärtävät lukuisat puolueiden ja etujärjestöjen liepeille amerikkalaisen esikuvan mukaan (think tank) ilmaantuneet ”ajatuspajat”. Ne pyrkivät luomaan itsestään sellaisen vaikutelman, että ne tekisivät oikeaa tutkimusta, mutta ne näyttävät kuitenkin erikoistuneen tulkitsemiseen.

Tämä kaikki ei kuitenkaan ole taloustieteilijöiden vika. Tärkein syy on, että talous on niin suunnattoman monimutkainen ja vaikeasti jäsenneltävä ja rajattava järjestelmä. Mutta itse olen sitä mieltä, että taloustiede on olemassa akateemisena ja tieteellisiä käytäntöjä noudattavana toimintana. Ja on olemassa vakavasti toimivia ja aivan oikeita tutkijoita. Pitää vain osata erottaa päälle vyöryvästä tulkintojen tulvasta tieteellisesti perustellut puheenvuorot, eikä se ole helppoa. Kuten yleensäkin on laita, alaan tutustuvan kannattaa aloittaa jo maineensa vakiinnuttaneista klassikoista. Lukea niitä avoimin mielin ja muistaa että tutkijatkin ovat aikansa lapsia, etenkin taloustieteessä. 

 

COVID – ei mikään uutinen

Reilu vuosi sitten eräs eläinperäinen virus siirtyi ihmiseen ilmeisesti Kiinassa, Wuhanin kaupungin lähistöllä. Virus alkoi heti lisääntyä vikkelästi, koska se sai uuden isännän, jolla ei ollut sitä vastaan vastustuskykyä. Uudet isäntäeläimet ovat sosiaalisia, niillä on suuri paikallinen ja maailmanlaajuinen populaatio, ja ne matkustelevat paljon. Ei ole mikään ihme, että tartunnasta kehittyi muutamassa kuukaudessa maailmanlaajuinen pandemia.

Moni ihminen oli aika ihmeissään, kaikki eivät vieläkään halua uskoa tätä todeksi. Voiko nykyaikana tapahtua jotain tällaista? Toiset taas eivät yllättyneet lainkaan. Itse kuulun näihin jälkimmäisiin. Maailmanlaajuista epidemiaa on osattu odottaa, ja siihen on valmistauduttu. Juuri nyt tulee mieleen, että olisi saatu valmistautua vieläkin paremmin.

Jokseenkin tasan viisi vuotta sitten julkaisin tällä samalla palstalla blogikirjoituksen ”Biologiseen maailmankuvaan”. Sen aiheena oli lukemani kirja, Arno Karlen kirjoittama "Mikrobit ja ihminen". Kirja on kirjoitettu neljännesvuosisata sitten, ja jollain ihmeen vaistolla Terra Cognita oli poiminut sen käännösohjelmaansa. Neljännesvuosisata on pitkä aika, eikö kirja ole jo vanhentunut? Pääosin ei. Uutta tietoa on tullut, mutta kirja on rakennettu vankan biologisen tutkimuksen pohjalle. Tiede on aika ihmeellistä. Luonnontieteiltä edellytetään, että ne pystyvät selittämään asioita, mutta todella kehittynyt tieteenala pystyy myös ennustamaan, mitä tulevaisuudessa voi tapahtua ja tapahtuu. Ja kirja ennusti myös COVID-pandemian.

Karlen kirjassa kuvataan, kuinka syrjäseuduilla voi olla hieman eristyneitä alueita, joilla elää omaperäinen eliöstö ja pienoisekosysteemi, kasveineen, eläimineen ja mikrobeineen. Karle nimitti tällaisia alueita taskuiksi. Tuollaisella taskulla voi olla takanaan satojen vuosien pituinen tai pidempikin rauhallinen hiljaiselo. Kunnes tulee joku häiriö, ja biosfäärin sisältöä sekoittuu ihmisten joukkoon. Ja mukana voikin olla kohtalokkaita mikrobeja, joihin ihmiset eivät ole sopeutuneet.

Entä miten on osattu valmistautua? Siksi, että tämä ei ole ensimmäinen kerta. Nykyinen virus on virallisesti tyyppiä SARS-CoV-2. Sitä muistuttava SARS-CoV -virus aiheutti epidemian vuonna 2003 Etelä-Kiinassa. Se ei kuitenkaan levinnyt laajasti. Lähi-idässä esiintyi vuonna 2012 varsin tappava MERS-CoV virus. Onneksi tämä kamelin virus ei tartu kovin helposti ihmiseen. Virustyypistä tiedettiin siis varsin paljon. Julkisuudessa on kauhisteltu, kuinka rokote on kehitetty ”hyvin nopeasti” vaikka rokotteen kehittäminen ”tavallisesti kestää vuosikymmeniä.” Tällaisessa puheessa ei ole faktat eikä historiatiedot kohdallaan. Koronavirusrokotteita on tehty eri periaatteilla, ja parhaimmillaan se voi syntyä alle viikossa. Tarvitaan kuitenkin aikaa vieviä testejä ja koerokotuskampanjoita, jotta voidaan varmistua rokotteen tehosta ja turvallisuudesta.

Ihmiskunnan kannattaa olla huolissaan. Historia tuntee kauhean esimerkin, kultaa himoitsevien espanjalaisten suorittaman Etelä-Amerikan ”valloituksen”. Muutama sata rosvoa kukisti maanosan, jossa asui ehkä 30 miljoonaa asukasta. Selitys ei ole teräaseet eikä tuliaseet, maahantunkeutujien mukana tuli useita herkästi leviäviä viruksia, jotka olivat paikalliselle väestölle tappavia.

Siteeraan Karlea.

”mikrobit eivät ole vihollinen, joka voidaan voittaa. Pikemminkin elämämme mikrobien kanssa on jatkuvaa ja ajoittain dramaattistakin rinnakkaiseloa. Uusia epidemioita, jopa aiemmin tuntemattomien mikrobien aiheuttamia, ilmenee edelleen. Samoin tutut ja jo harmittomina pidetyt taudit ilmaantuvat uudelleen. Ja usein syynä on ihmisen aiheuttama muutos. Ihmiskunta, kulttuuri ja elinympäristö ovat kokonaisuus, missä kaikki vaikuttaa kaikkeen”.

Onneksi nykyinen pandemiavirus ei ole pahin mahdollinen. Keinot sitä vastaan ovat tuttuja: eristäminen, liikkumisen rajoitukset ja rokotus. Yksi hyvä opetus on toivottavasti saatu. Pitää kuunnella tiedettä ja tiedeihmisiä. Tiede ei ole filosofien postuloima sosiaalinen konstruktio eikä tarinallinen narratiivi. Tiede on totta.

Kartoista opittua

Kartat ovat meille itsestään selvä asia. Olemme niin tottuneista käyttämään karttoja, että emme ehkä lainkaan ymmärrä, kuinka vaikeaa ja mutkikasta kartan käyttäminen on. Taito käyttää hyväksi karttoja on kulttuurin tuote, ja opimme sen jo lapsina. Näin ei ole ollut aina. Muinaisina aikoina karttojen laatiminen ja niiden käyttö hyödyllisiin tarkoituksiin on ollut oman aikansa suurimpia henkisiä saavutuksia. Kartat olivat vain hyvin harvojen ihmisten ulottuvilla, ne olivat kaikilla mittareilla huipputiedettä ja huipputeknologiaa. Vasta hyvin myöhään kartanluvusta tuli kansalaistaito. 

Varhaisimmat kartat olivat tähtikarttoja, eikä niiden tavoitteena tietenkään ollut avaruusmatkailu. Kartat olivat yritys ymmärtää taivaiden välittämiä viestejä, mistä myöhemmin kehittyi astrologia ja astronomia. Kun antiikin aikana syntyi suuria ja laajoilla alueilla toimiva sivilisaatioita, samalla syntyi myös tarve kartoille: hallinnon, maanrakennuksen, matkustuksen, merenkulun ja sodankäynnin tarpeisiin. Filosofisesti ajatellen kartat ovat abstrakteja esityksiä maailmasta. Kartat ovat kulttuurin ytimessä, tieteen ytimessä ja ihmisyyden ytimessä. Karttaa tai ylipäätään symbolista esitystä ei voi selittää, vaan se täytyy ymmärtää esityksen tarjoamien käytännön toimintamahdollisuuksien kautta. Näin ymmärrämme, että kulttuuri yleensä ja tiede erityisesti on kiinnittynyt maailmaan ihmisen käytännön toiminnan kautta. Tämä on suuri oivallus ja samalla syvällinen mysteeri.

Tähän kannattaakin lopettaa filosofointi, sillä kaikki oleellinen tulikin jo sanotuksi (hymiö). Tarkoitus oli sen sijaan katsoa karttoja uudella tavalla. Joten voimme miettiä, käyttävätkö eläimet karttoja, vai ovatko kartat ehdoton ihmisyyden tunnusmerkki. Minua on aina kiinnostanut haastaa niitä rajoja, joita ihmisen ja eläimen välille on piirretty. Miksi näin? Ehkä siksi, että mielestäni me ihmiset voimme ymmärtää itseämme paremmin, jos otamme käyttöön tasavertaisemman näkökulman. Ihmisen ainutlaatuisuuteen tuijottaminen johtaa vain ylimielisyyteen, ei ihmisenä olemisen ymmärtämiseen.

Joten käyttävätkö myös eläimet karttoja? Tähän on helppoa vastata kieltävästi. Sillä yksikään eläin ei osaa piirtää. Mutta asia ei ole näin yksioikoinen. Sillä eläimet ymmärtävät kyllä ihmisen tekemiä kuvia. Asiaa voidaan tutkia apinoiden avulla, ja myös koirat tunnistavat koirien kuvia, ymmärtävät, että ne esittävät koiria. Vielä oudompaa on, että mehiläiset tunnistavat abstrakteja kuvia. Niille voidaan opettaa, että esimerkiksi neliöllä merkitystä astiasta löytyy sokerivettä, mutta ympyrällä merkityistä astioista ei. Joten kuviin voi myös eläimillä liittyä merkityksiä. 

Ihmiset käyttävät karttoja osatakseen oikeisiin paikkoihin, tai selittääkseen sijainteihin liittyviä asioita toisilleen. Myös eläimet osaavat suunnistaa siinä ympäristössä, missä ne liikkuvat. Eräät muurahaiset liikkuvat näköaistin avulla. Ne tunnistavat puunlatvojen muodot ja tietävät siten, missä ovat. Muurahaiset arvioivat myös etäisyyksiä ”laskemalla” ottamiensa askelten määrän. Kolmas suunnistustapa perustuu hajujälkiin. 

Erityisen merkillinen on mehiläisten kyky kertoa pesässä oleville lajitovereille lupaavan mesilähteen, vaikkapa kukkakedon sijainnin. Ne ”piirtävät” kartan suorittamalla erityisen tanssin, jota pesän mehiläiset seuraavat ja osaavat tulkita. Jos yksinkertaiset hyönteiset pystyvät tällaisiin suorituksiin, on selvää, että monimutkaisilla eläimillä täytyy olla käytössään hienostuneita suunnistuskeinoja. 

Jo pitkään tutkijat ovat pohtineet, miten muuttolinnut ja kirjekyyhkyt osaavat suunnistaa. Tietenkin ihmisiä kiinnostavat nämä pitkämatkalaiset, mutta suunnistamisen ongelma on yhtä konkreettisesti totta myös aina, kun elävät olennot liikkuvat elinympäristössään. Ja vastaus on niin ilmeinen, että se jäi tutkijoilta kokonaan huomaamatta: eläimillä on kartta päänupissaan. Vasta viime vuosikymmeninä neurotutkijat ovat saaneet selville, että eläinten hermostot muodostavat karttoja elinympäristöstä. Näin on saatu vastaus siihen ongelmaan, jota itse pohdin jo lapsena: miten eläimet tietävät, minne niiden pitää mennä, ja eivätkö ne koskaan eksy? Kartan käsite on siten aivan perustavaa laatua. Kun tutkimme karttaa, emme tulkitse sitä vain käsitteiden ja päätelmien kautta, vaan vertaamme, sitä tiedostamatta piirrettyä karttaa omaan sisäiseen karttaamme.

Mutta kartat ovat myös aivan toisella tavalla kiinnostavia. Minulla on seinällä kopio maailman vesistöjä esittävästä vanhasta portugalilaisesta kartasta vuodelta 1632. Olen katsellut tätä karttaa usein, ja vähitellen aloin ihmetellä, miten tällaisen kartan tekeminen on ollut mahdollista. Maailman ympäri oli purjehdittu vain reilut sata vuotta aikaisemmin. Silti tuossa kartassa on kuvattu kaikki maapallon alueet yllättävän tarkasti, mukaan lukien Itämeri ja Fennoskandia. Mantereiden ja suurimpien saarien, järvien ja jokien muodot on esitetty yllättävän tarkasti: ne ovat täysin tunnistettavia, ja koko esitys muistuttaa nykyaikaista karttaa. 

Ilmakuvausta ja satelliitteja ei tietenkään ollut käytettävissä. Edes laivojen paikanmäärityksessä jokseenkin välttämättömiä välineitä, kronometriä ja sekstanttia ei vielä tunnettu. Hollantilainen Gerardus Mercator (1512-1594) kehtti merikartoissa edelleen käytössä olevan lieriöprojektion, ja laati yksityiskohtaisia ja mittatarkkoja kartttoja. Se  tuntuu käsittämättömältä, se on mysteeri, suoranainen ihme, yliluonnollinen saavutus.

Pakkohan tämä on kuitenkin uskoa, koska meillä on todisteet. 1500- luvun jälkipuolelta alkaen on laadittu koko maapallon kattavia ja realistisia karttoja. Miten ne on saatu aikaan? En tiedä, onko asiaa koskaan tutkittu tieteen keinoin. Joten pitää turvautua sivistyneeseen arvaukseen. Sen ainoa lähtökohta on että karttojen laatimisessa ei ole mitään yliluonnollista. Joten pohditaan: miten itse toimisin, jos olisin 1500- luvun kartografi?

Kuvittelen, että prosessin kulku on ollut seuraava. Lähtökohta oli, että tällaisia karttoja tarvittiin, niille oli huutava tarve. Merenkulkijat eivät niitä oikeastaan tarvinneet, paitsi yleiskäsityksen luomiseen. 1500-luvun merenkulku oli tarkkojen navigointivälineiden puuttuessa varsin summittaista puuhaa. Purjehdittiin pikemminkin umpimähkään, summittaisten mielikuvien ja suullisten tai kirjoitettujen kertomusten mukaan, ja aiempia kokemuksia muistellen. Karttoja ei siis tehty välittömään hyötykäyttöön. Vasta paljn myöhemmin Mercatorin karttaprojektio näytti tehokkuuternsa. Sen sijaan karttoja tarvittiin valistamaan ja tiedonjanoa tyydyttämään. Löytöretket olivat käynnissä, ja innostus oli valtava. Ihmiset ruhtinaista, teologeista ja oppineista aina kansanmiehiin asti halusivat kiihkeästi tietää, millaisessa maailmassa me elämme. Kuninkaat tarvitsivat karttoja myös voidakseen julistaa ja todistaa valtaamiensa uusien alueiden omistusoikeuden.

Kuvitellaan siis kartografista toimistoa, jonka ainoa tehtävä on laatia yhä parempia ja tarkempia maailman karttoja. Mitään keskitettyä toimistoa ei tietenkään ole ollut, vaan tarkoitus on havainnollistaa karttojen syntymistä. Lähtökohtana ovat olleet aiemmat ideat maailmasta. Vanhimmat eurooppalaiset kartat ovat perustuneet raamatun kertomuksiin ja antiikin aikaisiin ideoihin, oikeastaan ne ovat olleet suuressa määrin mielikuvituksen tuotetta. Asteittain toimiston piirtämät kartat ovat alkaneet kehittyä aina vain paremmiksi. Löytöretkistä muodostui pian merenkulkuvaltioille strateginen tavoite. Haviteltiin merentakaisten maiden rikkauksia, alussa kultaa ja hopeaa. Ja haluttiin uusia maa-alueita alistettaviksi ja hallittaviksi. Kartoitus palveli tätä päämäärää.

Kartoittajat tarvitsivat siis mahdollisimman paljon tietoa. Siksi hankittiin toisten kartanpiirtäjien karttoja ja merenkulkijoiden ja matkailijoiden kertomuksia ja piirroksia. Luonnollisesti tämä materiaali oli laadultaan hyvin vaihtelevaa, ja suuri osa suorastaan mielikuvituksen tuotetta. Karttojen laatiminen perustui tällaiseen karttuvaan tietoon, mutta kysymyksessä oli myös sosiaalinen prosessi, jossa ihmisten mielipiteet ja väitteet kehittivät karttojen laatua. Vähitellen ja vaihe kerrallaan kartat alkoivat tarkentua ja muistuttaa meidän aikamme karttoja. Mutta jo runsaat sata vuotta löytöretkien alkamisesta kartanpiirtäjien saavutukset olivat hämmästyttäviä. 

 

Karttojen kehitystä miettiessäni oivalsin, että teknologian ja tieteen kehitys on aivan vastaava prosessi. Teknologiaa kehitettiin käytännön tarpeisiin, se on taloudellinen ja sosiaalinen prosessi. Teknologiaa ei kuitenkaan ohjannut laaja-alainen ja yleine tarve, vaan paikallinen etu. Siksi sen kehitys on ollut hidasta ja ajoittain se on taantunut. Vasta liittoutuminen uuden ajan luonnontieteen ja sen metodien kanssa muutti tilanteen, kumpikin osapuoli alkoi hyötyä.

Tiede onkin vielä parempi vertauskuva kartografialle. Tiede syntyy suuresta määrästä paikallista tietoa, josta osa on epävarmaa ja osa suorastaan virheellistä. Ja kuitenkin tästä keitoksesta on syntynyt nykyaikainen tieteellinen maailmankuva. Voimme luottaa siihen hyvällä syyllä, koska olemme luottaneet myös tarkentuviin karttoihimme. Niissä on ollut virheitä ja ”valkoisia alueita”, mutta kokonaiskuva on vakuuttava. Suuri idea maailman muodosta ja rakenteesta on pysynyt ja kehittynyt vakaaseen suuntaan. 

Maailmankartta 1500-luvun lopusta.

 

Onnea tuottavat koneet

Entisessä elämässäni olen luennoinut tohtorikoulutettaville ja perehdyttänyt uusia tutkijoita. Minulla on siinä ollut sekä vanhanaikaisia että radikaaleja tavoitteita. Aloitetaan niistä vanhanaikaisista. Jos ihminen haaveilee väitöskirjan teosta tai haluaa työskennellä tutkimuslaitoksessa, hänen pitää ymmärtää, mitä on tekemässä.

Väitöskirjan tekeminen on kunnioitettava hanke. Sitä voi jossain mielessä verrata maratonjuoksun suoritukseen tai korkealle vuorelle kiipeämiseen. Se on vaikea ja haastava suoritus, joka edellyttää useamman vuoden valmistautumista ja pitkäaikaista vakavaa ponnistelua. Erikoista on, että se on suoritus, jossa tavoite ei ole kiinnitetty. Aina voi tehdä paremmin. Voi juosta nopeammin, ja valita aina vain korkeamman vuoren.

Tai ainahan voi mennä myös riman alta. Minusta se ei ole kovin kunniakasta. Yliopistolaitoksen pitäisi osata asettaa se rima tarpeeksi ylös ja katsoa ettei sitä aliteta. Pelkkä tieteenalan käsitteistön ja menettelytapojen hallinta ei riitä, työllä pitää olla niin sanottu kontribuutio. Tinkimätön uuden tiedon tavoittelu pelastaakin monta työtä. Se tarkoittaa, että työn pitää tuottaa selvä lisäys ihmiskunnan tietovarantoon. Sillä ihmiskunnasta tässä on kysymys. Väitöskirjat kuuluvat tieteen piiriin. Tieteessä ei ole kansallisuuksia eikä valtakunnanrajoja, eikä se kumarra rahaa tai valtaa.

Kriteerejä ja sääntöjä on vaikea asettaa, ja niiden kanssa pitääkin olla varovainen. Eli pitäisi mieluiten tulla toimeen mahdollisimman vähällä kontrollilla. Vasta ajan myötä nähdään, mikä on oikeaa ja arvokasta. Tai kuten eräs suomalainen runoilija on tiivistänyt: ”aika tallaa torakat.”

On kuitenkin ihan suositeltavaa pohtia asioita. Itse olen huomannut pari käsitettä hyödyllisiksi. Sisäinen relevanssi tarkoittaa, että asiat tutkitaan ja esitetään oikein. Siis metodit on ymmärretty oikein, matematiikkaa käytetään oikein, ja logiikka ja päättely on kohdallaan. Tarkoitus on varmistaa, että tiedon tavoittelussa ei ole tyhmiä muoto- ja ajatusvirheitä. Ulkoinen relevanssi puolestaan tarkoittaa että asia, jota tutkitaan, on tutkimisen arvoinen. Eihän tämä itsestään selvää ole, ja tässäkään ei pitäisi olla liian jyrkkä. Kuka tietää, mikä on tärkeää kymmenen vuoden kuluttua.

Tämä kaikki on ylettömän vanhanaikaista. Tasosta ja laadusta puhuminen on aina vain yhtä tarpeellista, vaikka siinä ei olekaan mitään uutta ja mullistavaa. Pidän mielelläni kiinni ikivanhoista hyveistä. Entä mitä ovat ne vihjaamani radikaalit tavoitteet? Niitä on vaikea ilmaista tarkasti, mutta voimme ehkä lähestyä niitä vertauskuvien kautta. Joten kerroin kuulijoilleni pienen tarinan runoilija Vladimir Majakovskista.

Osoittautui, että yleensä juuri kukaan kuulijoista ei ollut kuullut hänestä. Vladimir Majakovski (1893 – 1930) oli Venäjän vallankumousajan tunnetuimpia hahmoja: tulisieluinen futuristinen runoilija, agitaattori, taidemaalari ja julistegraafikko. Hänellä oli asenne, ja se on tärkeintä. Kerran Majakovskilta kysyttiin: ”mikä on runoilija”? Hän vastasi: ”runoilija on onnea tuottava kone”.

Joten tein kuulijoilleni hieman muokatun kysymyksen: ”mikä on tutkija”? Ja selitin, että mielestäni tutkijan pitää olla tietoa tuottava kone. Se riittää, siinä on oikeastaan sanottuna kaikki olennainen. Ja tämä tehtävä riittää koko loppuelämän toimintaohjeeksi. Mutta samalla kannattaa tähdätä laajempaan tavoitteeseen. Tämä tehtävä pitäisi suunnata niin, että tutkija olisi samalla myös onnea tuotava kone. Lähimmäisille ja kollegoille, mutta myös tuleville sukupolville, koko ihmiskunnalle. Tieteen tekijä on todellinen futuristi!

Sain tiedostamattoman herätteen tähän kirjoitukseen luettuani Scientific American- lehdestä Felicia Sterlingin artikkelin How Do We Know What We Know? Arvaatte vastauksen: ”it begins with “s” and ends with “cience" – and the ignorant are trying to trash it”. En muistanut lukeneeni tuota juttua, ennen kuin olin kirjoittanut edellisen kappaleen loppuun. Näinkin toimii ihmisen mieli.

Tieteen laadusta

Tieteen asemasta on viime aikoina keskusteltu kriittisesti. Tiedettä uhkaa poliitikkojen nuiva suhtautuminen ja rahoituksen kuivuminen. Samaan aikaan tiedettä kyseenalaistaa erityisesti internetin kautta leviävä uskomustieto ja suoranainen tahallinen valetieto. Niin sanottu rokotuskielteisyys on vain osa suurempaa kuviota. Ilmastonmuutos on asia jota voidaan todentaa ja arvioida vain tieteen keinoin. Kiistattoman tiedon pitäisi vaikuttaa nopeasti päätöksentekoon ja talouselämään. Tieteen arvon kiistäminen näyttää palvelevan lyhyen tähtäimen poliittisia ja taloudellisia etuja. Tiede kaipaa kipeästi uskottavuuden – tai ainakin vaikutusvallan korjaamista.

Eräs näkökulma on tieteen laatu. Onko tiedolla ja tieteellä laatu, ja voidaanko sitä mitata ja arvioida? Ja nyt en tarkoita tietoa filosofien tarkoittamassa muodossa, vaan aivan konkreettisena asiana: inhimillisenä resurssina, joka ohjaa ihmisten jokapäiväistä elämää. Perustuuhan suuri osa kulttuuria ja oikeastaan koko ihmiskunnan olemassaolo nimenomaan tietoon. Joten on täysin aiheellista kysyä, voidaanko siihen liittää sana ”laatu”? 

Voitaisiinko aluksi vaikka erottaa tieto tieteestä ja ylipäätään puhua tiedosta hieman yleisemmällä tasolla? Se voisi olla ihan järkevä tapa edetä. Tiede on sitä paitsi aika helppo kuvailla ymmärrettävästi. Sehän on vain hyväksi osoittautunut tapa kerätä tietoa ja arvioida ja käsitellä sitä. Vaikka samalla on hyvä muistaa, että monet olennaiset tavat kuvailla tietoa on kyllä keksitty tieteen piirissä. Tieteen laatua kuvataan myös sellaisilla mittareilla, joita käytetään pelkästään tiedettä koskevissa asioissa. Ja monilla tieteen mittareilla ei välttämättä ole mitään tekemistä tiedon ja sen laadun kanssa.

Kun puhutaan tiedosta ihan yleisellä tasolla, ensiksi tulee mieleen, että sillä on merkitystä vain ihmisille. Tosin usein väitetään, että tieteen tehtävä on löytää ja paljastaa luonnon salaisuuksia. Mutta ei luonnossa ole mitään salaisuuksia, eikä luonto tarvitse eikä käytä tietoa mihinkään. Kyllä tieto on jotain sellaista, mitä vain ihmiset tulkitsevat ja käyttävät. Ja ihan omista syistään. Tähän pitää liittää sellainen huomautus, ettei myöskään laadulla ole itseisarvoa. Laatukin on olemassa vain suhteessa ihmiseen. 

Yleisesti ollaan sitä mieltä, että tiedon pitää olla koodattuna symboliseen muotoon. Toisin sanoen tieto ilmaistaan puhuttuna tai kirjoitettuna tekstinä tai jollain muulla tavalla, kuten kuvien tai matematiikan avulla. Tästä päästään helposti laatuun: jos tieto on koodattua, se pitäisi koodata niin, että se on ymmärrettävää ja että sen tulkitsemisessa ei synny suuria erimielisyyksiä. Tämä voi tuntua itsestään selvältä, mutta ei se ole sitä. Kovissa tieteissä kuten teoreettisessa fysiikassa ja kosmologiassa voi olla ongelmia ymmärrettävyyden ja tulkinnan kanssa. Jos tietoa on vaikea ymmärtää tai tulkita, niin onko kyseessä silloin vaikeaselkoisella tavalla tehty koodaus, vai tiedon perustavanlaatuinen, ontologinen ominaisuus? Joskus se on jopa molempia.

Käytännössä on aivan olennaista, miten tietoa tulkitaan sen tuottanutta suppeaa yhteisöä laajemmassa piirissä. Tiedon arvoon tai laatuun pitäisi kuulua myös, että se voidaan käsittää. Ja se taas palvelee kahtakin tehtävää: tiedon itsensä verifiointia, ja sen merkitysten pohtimista. Tuo jälkimmäinen näkökulma on myös tärkeä asiantuntijoille, koska nopeasti edistyvät alat ovat usein poikkitieteellisiä.

Entä onko tieto välttämättä vain koodattua? Useinhan ihminen toimii tuntemusten ja aavistusten varassa. Eikä niitä edes voi koodata. Tietoon kuuluu aivan olennaisesti myös sellainen ulottuvuus, jota ei ole koodattu. Se ilmenee pikemminkin käyttäytymisessä. Käytännön tilanteissa ihmiset osaavat toimia tarkoituksenmukaisesti ja jopa suurella varmuudella, vaikka eivät osaisi perustella toimintaansa. Sitä sanotaan hiljaiseksi tiedoksi. Arkielämässä hiljaisella tiedolla on paljon suurempi rooli kuin koodatulla tiedolla. Ja myös tieteen tekemisessä hiljaisen tiedon merkitystä ollaan vähitellen tajuamassa. Hiljainen tieto ohjaa aivan ilmeisesti ihmisen toimintaa, ja yleensä tekee sen niin, että ihminen ei sitä itse huomaa. 

On syytä ottaa käyttöön uusi jaottelu. On olemassa tekninen laatu, joka on helposti näkyvä ja mitattava. Ja sitten on olemassa myös koettu laatu, joka on henkilökohtaisempi asia ja joka jollain lailla koetaan tunteiden kautta. Ihminen ei välttämättä edes huomaa hyödyntävänsä hiljaista tietoa, kun taas koodatun tiedon kohdalla ihminen on aina tekemässä jonkinlaista arviointia ja valintaa, ja varmaan ymmärtääkin sen. Siinä mielessä koodattu tieto on jollain lailla teknistä. Mutta ei se välttämättä silti ole objektiivista. Jonkun koodin mieltäminen tiedoksi ja sen merkityksen tunnistaminen on hirveän paljon kiinni henkilökohtaisista asioista, kuten esimerkiksi aiemmasta kokemustaustasta. 

Palataan koodattuun tietoon. Sehän on ”tieto”-sanan yleisin merkitys, sillä lisäyksellä että mukana on aina tulkintaa. Tiedon laadun arvioinnissa voidaan ottaa avuksi tieteen piirissä syntyneitä tiedon luonnehdintoja. Niitä voi helposti tunnistaa ainakin kolme: uutuus, relevanssi ja totuus. Laitoin ne tähän käännettyyn tärkeysjärjestykseen, ja myös vaikeusjärjestykseen. Helpoin laatu saattaisi olla tiedon uutuus. Tietohan on tietysti uusi sille ihmiselle, joka on sen tuottanut. Muutenhan hän ei edes mieltäisi sitä tiedoksi. Tosin saattaa olla, että sama asia tiedetään jo jossain muualla. 

Uutuuden arviointi on periaatteessa selvää, vaikka ei siihen mitään helppoa keinoa löydy edes tutkijoille. Ennen kaikkea pitää seurata omaa alaansa, lukea paljon ja jutella samalla alalla toimivien ihmisten kanssa. Lopullisesti tiedon uutuus voi selvitä, kun kirjoittaa sen tiedon pohjalta julkaisun. Silloin joko julkaisun arvioijat tai lopulliset lukijat palauttavat tutkijan maan pinnalle. Yleensä uutuus selviää, kun tekee asiasta kirjallisuustutkimusta ja nettihakuja. Mutta joskus mennään raskaamman reitin kautta. Ja uutuus ei aina ole jyrkkä asia. Voi sattua, että on keksinyt sinänsä tunnetusta asiasta jonkun uuden piirteen.

Relevanssissa on kysymys siitä, onko joku tieto sinänsä merkittävää, eli onko tiedon alue kiinnostava ja tärkeä. Se on kokonaan eri asia kun uutuus, ja se on myös aika lailla mielipidekysymys. Kiinnostavalla alalla on paljon tutkijoita, ja silloin uuden tiedon tuottaminen on vaikeaa. On helpompaa tuottaa uutta tietoa alalta, joka ei ole merkittävä. Mutta tilanne voi muuttua ajan kuluessa, mitättömäksi tuomittu aihe voi joskus osoittautua hyvinkin kiinnostavaksi. 

Puhutaan myös sisäisestä relevanssista. Siinä on kysymys tiedon koodatun esitysmuodon laadusta. Kyse on siitä, onko esityksessä käytetty hyvää metodista otetta, ja onko tiedon informaatiosisältö selkeästi erottuvaa. Tämähän on lähes itsestäänselvyys, mutta siitä huolimatta se kertoo jotain olennaista. Erityisesti tieteellisessä julkaisussa pitää pystyä osoittamaan, mikä on keskeinen informaatiosisältö, miten se on tuotettu, ja miten se on perusteltu. Informatiivisuus tai ymmärrettävyys on siinä mielessä kiinnostava, että se näyttää lähestyvän koettua laatua. Tietoahan omaksutaan ja hyödynnetään aina subjektiivisen kokemisen kautta.

Jännittävin ja olennaisin tiedon kriteeri on kaiken todellisen tiedon äiti eli totuus. Vaikka se on aivan keskeinen vaatimus, se on samalla myös hyvin vaikea asia. Totuudenmukaisuus on tieteenteon tärkein ongelma. On olemassa yleisluontoisia totuusteorioita, ja eri tieteenaloilla on käytössä myös erilaisia kriteerejä. Ja varmaan on syytä mainita postmodernismi. Se on filosofinen suuntaus, joka alkaa olla jo lähes unohdettu, mutta se elää edelleen tietyn ikäisten ihmisten mielissä. Jyrkässä muodossaan postmodernismi kiistää tieteellisen tiedon ”totuuden” kokonaan, jopa luonnontieteiden kohdalla.

Tiede on joutunut terävöittämään metodejaan postmoderneja hyökkäyksiä vastaan, aivan samoin kuin se joutui terävöittämään niitä kirkon hyökkäyksiä vastaan joitakin vuosisatoja aikaisemmin. Joten kaiken lopputuloksena tiede voi kyllä edelleen hyvin. Jopa paremmin kuin koskaan, ainakin jos mitataan tutkijoiden tai julkaisujen määrällä. Mutta suuren yleisön silmissä tieteen julkinen imago ja uskottavuus on varmaan jossain määrin kärsinyt. Tämä tulee hyvin ilmi ilmastonmuutoskeskustelussa. Ilmastotutkijoita vastaan hyökätään kahdella rintamalla. Toisaalta tietoja vääristellään, tai jopa tekaistaan olemattomia tutkimustuloksia. Toisaalta tiedettä vastaan hyökätään postmoderneilla argumenteilla. Eli koska ihminen ei voi tietää mitään, ilmastonmuutoksestakaan ei voi tietää mitään. Vaikka strategiat näyttävät olevan ristiriidassa keskenään, ne tähtäävät samaan lopputulokseen, eli ilmastonmuutosta koskevan tiedon hämärtämiseen.

Jos halutaan tarkentaa totuuden kriteerejä, tarkastellaan ensin tiedon olemusta. Sen rakenneosina ovat väitteet, jotka koskevat jotain asiantilaa tai lainomaista käyttäytymistä. Tieteellinen tutkimus muotoilee tällaisia väitteitä, ja ottaa samalla huomioon niiden relevanssin. Väitteiden pitää olla jonkun mittapuun mukaan tärkeitä, uusia ja kiinnostavia. Ja sitten väitteet joko osoitetaan tosiksi tai epätosiksi. Usein esitetään sellainen lisävaatimus, että tieteellisen väitteen pitää olla ainakin periaatteessa kumottavissa, jotta se ylipäätään olisi tieteellinen. Edes tämä ei kuitenkaan ole täysin kiistatonta.

Luonnontieteissä ja muissa sen metodeja noudattavissa tieteissä väitteet muotoillaan jonkun keinotekoisen esitystavan, esimerkiksi matematiikan avulla. Jos tuo esitys on sisäisesti ehjää, eli sen lauseet on muotoiltu sääntöjen mukaan ja mahdolliset todistukset tehty oikein, silloin asia on ainakin puoliksi selvä. Juuri tätä rakenteellista selkeyttä sanotaan sisäiseksi relevanssiksi. Sitten jää jäljelle vain tulkinta ja todentaminen. Eli selvitetään kokeiden tai havaintojen avulla, vastaako matematiikan kuvaama tilanne tai käyttäytyminen tutkittavaa ilmiötä.

Teoria on ilmiön tarkkaa kuvaamista laajempi käsite. Se on puite oletetun asiantilan selittämiseksi, ja siihen voidaan sitten liittää täsmällisemmin muotoiltuja ilmiöiden malleja. Väitteitä ei aina voi pukea matematiikan muotoon, vaan ne voidaan esittää vaikka kielellisesti, kunhan esitys on selkeä. Esimerkiksi että lääke A parantaa sairauden B, tai tutkia tietyn väestöryhmän koulutuksen vaikutusta elinikään. Aika tavallista on tehdä mittauksia tai havaintoja ja käsitellä niitä tilastotieteen avulla.

Tässä kannattaa muistaa, että arkikielessä "teoria" tarkoittaa usein jotain epätäsmällistä tai hataraa. Sanotaan, että "tuohan on vain teoriaa", kun tarkoitetaan, että se tuskin on totta. Vaikka oikeasti hyvin muotoiltu teoria on jo sinänsä hieno juttu, ja todennettu teoria on jotain aivan mahtavaa!

Tähän liittyy metodin käsite. Tiedon laadun tunnusmerkki on, että se on osoitettu paikkansapitäväksi käyttämällä tieteenalalle sopivia todentamisen keinoja. Tämän kriteerin hyvä puoli on, että sen noudattamisesta voi varmistua lukemalla ne tieteelliset artikkelit, joissa tuo tieto on alun perin esitetty. Haittana on, että yleensä niiden lukeminen edellyttää suurta asiantuntemusta. Ja toinen ongelma on, että metodit ovat eri tieteenaloilla hyvin erilaisia. On myös niin, että tieteellisellä tiedolla on erilaisia käyttäjiä tavallisista kansalaisista muiden tieteenalojen tutkijoihin ja samaa asiaa tutkiviin kollegoihin. Saman alan tutkijoilla on tavallaan suurin vastuu tiedon laadusta, koska heillä on parhaat edellytykset arvioida sitä kriittisesti.

Tiedeyhteisön käyttämät tieteen kriteerit tähtäävät aika vahvasti tekniseen laatuun. Tietoa tuotetaan hyvinkin erilaisilla tavoilla ja erilaisissa paikoissa, kuten yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa, ja yritysten laboratorioissa. Olennaista on se, miten tulokset raportoidaan ja julkaistaan. Tutkijat kirjoittavat julkaisuja, joilla on yleensä varsin vakiintunut muoto. Julkaisujen käsikirjoitukset tarkastetaan ja karsinnan jälkeen osa niistä julkaistaan tieteellisissä aikakauslehdissä. Tai sitten tutkimustulokset esitellään suullisesti konferensseissa, ja myös silloin tapahtuu karsinta tarjottujen käsikirjoitusten ja ehdotusten joukosta.

Keskeinen väline tässä prosessissa on julkaisujen ennakkotarkastus. Sitä sanotaan vertaisarvioinniksi, koska tarkastajiksi valitaan päteviksi tiedettyjä tutkijoita. Tällä tavalla varmistetaan, että julkaisut täyttävät laatuvaatimukset, siis että tieto on riittävän uutta ja että tieto on todennettu tieteenalalla sovellettavilla menettelyillä. Käytännössä heikot julkaisut kyllä karsiutuvat ja siten turhien julkaisujen tulva pienenee. Mutta eihän se ihanneratkaisu ole, vaan pikemminkin välttämätön paha, koska erityisesti arvostettuihin lehtiin ja konferensseihin tarjotaan valtavasti käsikirjoituksia.

Arvioinnin eräänä ongelmana on, että arvioijat käyttäytyvät konservatiivisesti. Helpoiten hyväksytään käsikirjoituksia, jotka eivät juuri poikkea valtavirrasta. On esimerkkejä siitä, kuinka täysin uusia ja poikkeavia ajatuksia esittelevillä käsikirjoituksilla on vaikeuksia tulla hyväksytyiksi. Ja silti vertaisarviointi ei ole pystynyt estämään tieteellisiä huijauksia. Eiväthän arvioijat voi mennä tutkimuslaitoksiin selvittämään, miten tulokset on oikeasti tuotettu. Onneksi huijaukset ovat harvinaisia.

Luultavasti kaikki kiinnostavat ja tärkeät tutkimustulokset pääsevät ennemmin tai myöhemmin esille, vaikka ei välttämättä heti alan ykköslehdissä. Tutkija voi aina tarjota julkaisuaan vähemmän kilpailtuihin lehtiin, tai julkaista sen avoimella julkaisufoorumilla. Ja jos tuloksilla on todella arvoa, ne kyllä lopulta saavat huomiotakin. Se vain viivästyy, usein jopa vuosia.

Tutkimustyöhön liittyy aina suuri epävarmuus, joka koskee sekä tieteellisiä tuloksia että hyötyjä. Tiedeyhteisö ei edes arvioi tuloksia hyödyn mukaan. Hyöty nimittäin syntyy aivan toisenlaisen mekanismin kautta. Tiedon hyödyllisyys ei yleensä näy julkaisuvaiheessa. Se tulee jos on tullakseen, ja joka tapauksessa paljon myöhemmin. Siihen voi silloinkin mennä 5-10 vuotta, mutta usein paljon kauemmin. Ja on vielä yksi tieteen mitta eli potentiaali. Tieteellinen löytö saattaa mullistaa ajattelua monella tavalla, ja se saattaa jopa avata aivan uusia tieteenaloja. Julkaisuvaiheessa potentiaalia on vielä vaikeampi tunnistaan kuin hyödyllisyyttä.

- - - - -

Tämä tiivissisältöinen kirjoitus sisältää otteita kirjastani Kirkastettu laatu. Keskusteluja olennaisesta. Kirjassa pohditaan laatua monesta eri näkökulmasta. Laatu on ihmisten toimintaa ja aikaansaannoksia hahmottava, äärimmäisen tärkeä käsite. Laatu kuulostaa tylsältä, mutta on kaikkea muuta kuin tylsää. Siihen kannattaa tutustua.

Mustaa ja valkeaa magiaa

Syistä, jotka ehkä kerron myöhemmin, olen joutunut perehtymään Prometheuksen legendaan, tohtori Faustin kyseenalaiseen vaihtokauppaan, tohtori Frankensteinin surulliseen tapaukseen ja tohtori Jekyllin häpeälliseen kaksoiselämään herra Hyden hahmossa. Eräät lukijat kuitenkin arvaavat, mistä on kysymys. Tässähän tietysti pohditaan tieteen olemusta ja jopa sen etiikkaa. Kaikkia näitä tapauksia on käytetty osoittamaan, kuinka vaarallista on tiede, tai tiedon tavoittelu ylipäätään. Onpa jopa kunnianarvoisa akateemikko Georg Henrik von Wright kaivettu ylös haudastaan sormeaan heristämään.

Mutta tarkoitukseni ei nyt ole puolestani heristellä sormeani tiedon ja edistyksen vihollisille - niin houkuttelevaa ja helppoa kun se olisikin. Sen sijaan aion minäkin puolestani setviä tieteen pimeää puolta. Mutta en lainkaan aio yhtyä niin sanottujen humanistien umpitylsään "susi tulee" pelotteluun, vaan otan kokonaan toisen, ja varsin huonosti tunnetun näkökulman. Tieteellinen ajattelu ei nimittäin ole niin puhdasta ja rationaalista, kuin sen vastustajat uskottelevat. Päin vastoin, se on sekoittunut perin pohjin magiaan, perustelemattomiin uskomuksiin ja kehnoihin motiiveihin. Sillä tiede ei ole suinkaan syntynyt tyhjästä, vaan se kantaa mukanaan koko inhimillisen kulttuurin hyveiden ja paheiden painolastia.

Mieleeni välähtää visuaalinen kuva Luis Buñuelin Andalusialaisesta koirasta. Nuori mies tavoittelee jotain, hän ojentaa kättään kohti naista, mutta ei pääse etenemään, sillä hän joutuu raahaamaan perässään flyygeliä jonka päällä on mätänevä aasin raato ja raamatun laintaulut, ja perässä raahautuu ja kaksi katolista pappia. Siinäpä todella kulttuurimme kuva!

Meille on koulussa ja mediassa annettu kuva tieteestä, joka syntyi luonnontieteiden keksimisestä 1600- luvulla, joka löi itsensä lopullisesti läpi valistusaikana, ja joka johti seuraavien vuosisatojen aikana valtavaan teknologiseen vallankumoukseen. Tuon kuvan mukaan tiede perustuu rationaaliseen ajatteluun ja erityisten tieteellisten metodien soveltamiseen. Mutta tuo kuva on aivan liian siloinen ja puhdas. Puhumattakaan siitä, että se on aivan liian yksinkertainen.

Tässä viittaan lähinnä luonnontieteisiin, joista anglosaksinen maailma käyttää nimeä "sciences". On kyllä totta, että ihmistieteet, "humanities", on omaksunut luonnontieteen esimerkin mukaisia käytäntöjä ja metodeja, ja lisäksi on olemassa omaleimaiset filosofia ja matematiikka. Mutta mitenkään näitä väheksymättä (ja minä arvostan todella suuresti myös ihmistieteitä, filosofiaa ja matematiikkaa), unohdamme ne nyt. Mutta vain selkeyden vuoksi, itse asia jota koetan kuvata ei muutu.

Ongelma on nimittäin seuraava: tieteessä niin keskeinen metodi on sinänsä oudolla tavalla tehoton. Metodeja käytetään vain väitteiden ja hypoteesien tutkimiseen. Ne eivät tuota tieteeseen mitään uusia ideoita. Joten mistä nuo uudet ideat sitten tulevat? Vastaus kaikessa lyhyydessään kuuluu: emme todellakaan tiedä. Tiedämme vain sen, että jollain tavalla uusien ideoiden syntyminen liittyy ihmisen persoonalliseen läsnäoloon ja toimintaan. Tiedon systemaattista käsittelyä ja varmentamista edeltää jonkinlainen esitieteellinen prosessi - ja se näyttää varsin sotkuiselta.

Tieteen varhaisia edeltäjiä olivat alkemia, okkultismi ja astrologia. Alkemistit olivat kehittäneet kemian tietämystä ja käytännön toimintatapoja. Sen kova ydin ja pitkään jatkuneen suosion selittäjä on kuitenkin kullan valmistaminen. Se on myös esimerkki tieteen kehnoista motiiveista: rikkauden tavoittelu tai maine oppineena joka uskottelee osaavansa valmistaa kultaa. Alkemia nivoutui saumattomasti myös okkultismiin, salatieteisiin. Siis taikuuteen ja noituuteen.

Kirkko suhtautui salatieteisiin ja alkemiaan osin torjuvasti, koska oletettavasti noituuden harjoittajat pyrkivät edistämään tarkoituksiaan liittoutumalla paholaisen ja muiden pimeyden voimien kanssa - siitä nimi "musta magia". Tästä tuli myös uskonpuhdistuksen eräs motiivi. Reformaattorit nimittäin katsoivat, että kirkko harjoittaa valkoista magiaa, ja he pitivät sitä lähes yhtä epäilyttävänä kuin mustaa magiaa. Tunnetusti valkoinen magia kuuluu edelleen katolisen kirkon uskonnollisiin käytäntöihin mm ehtoollisen ja ihmeiden muodossa. Magian vieroksuminen saattaa selittää, miksi tiede on edistynyt erityisesti protestanttisissa maissa.

Valistusaikana tiede pääsi vauhtiin, sen harjoittamisesta tuli lähes kansalaisvelvollisuus. Tieteellinen edistys kasvoi alkemian ja okkultismin kyllästämässä ilmapiirissä, ja tieteellinen keskustelu oli hyvinkin sekavaa. Jopa kaikkein etevimmät tiedemiehet harrastivat myös salatieteitä, magiaa ja alkemiaa, parhaana esimerkkinä suuri Isaac Newton. Tästä enemmän kirjoituksessani "Paljastuksia sielusta". Seuraavina vuosisatoina tieteellinen ajattelu toki vahvistui ja taikausko jäi taustalle - mutta ei kadonnut.

Omana aikanamme sosiaalinen media on jopa vahvistanut esoteerisen ajattelun asemia. Esimerkkejä on helppo löytää. Ihmedieetit, homeopatia ja muut vaihtoehtohoidot, erilaiset terapiasuunnat, sähköallergia ja muut vaikeasti todennettavat yliherkkyydet - ja tieteentekijöiden salaliitot. Esiin kaivataan jopa ammoin unohtuneita tieteen harhapolkuja, kuten vitalismi, spiritismi, animaalinen magnetismi, suolihuuhtelut ja elimistön neutralisointi. Samaan aikaan julkisuus tuntuu odottavan tieteeltä sellaisia ihmetemppuja, joita aikoinaan esittivät mainetta ja asiakkaita tavoittelevat kiertelevät lääkäri-alkemistit. Toki on niin, että 1900- luvun tiede ja erityisesti tiedettä hyödyntävä teknologia ovat tuottaneet lähes ihmeen omaisia saavutuksia suorastaan liukuhihnalta. Mutta tässä suhteessa kaupallinen julkisuus on kyltymätön.

Kysymys on loppujen lopuksi siitä, mistä tieto tulee, miten siihen voi luottaa, ja miten tietoa varmennetaan. Myös suuri yleisö on omaksunut, joskus liiankin hyvin, sen terveellisen käsityksen, että tieteelliset totuudet eivät ole lopullisia, tiede kehittyy. Tieteellinen järjestelmä toimii kuitenkin sinänsä hyvin, lukuun ottamatta yrityksiä johtaa ja ohjata tiedettä julkaisu- ja siteeraustilastojen kautta. Se kun on jo johtanut tarpeettomaan julkaisemiseen ja itseplagiointiin. Pahin ongelma on kuitenkin, että tällainen politiikka on taustapeiliin katsomista. Uuden tiedon etsimistä se ei rohkaise.

Mistä sitten syntyvät uudet ideat? Taikauskon ja okkultismin rooli lienee nykyisin varsin vähäinen, mutta jonkinlainen maaginen ajattelu on meillä kaikilla tavallista  Toisaalta perusteettomatkin oletukset ja periaatteet saattavat tuottaa ideoita, jotka sitten joko varmistuvat - tai niin kuin ideoille usein käy, ne huomataan viallisiksi. Itse olen vakuuttunut siitä, että tärkeää on tieteestä keskustelu, kaikilla tasoilla. Se saisi kaikin mokomin saisi olla tutkijoiden välistä, tai poikkitieteellistä, mutta myös yleistajuistavaa, maallikoiden ja harrastajien harjoittamaa ja filosofista.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka filosofia on ehkä menettänyt statustaan ja rooliaan uuden tiedon tuottajana, mutta tieteen stimuloijana ja ihmiskunnan henkisten pyrkimysten ilmaisijana filosofia jatkaa monituhatvuotista vaellustaan.

Paljastuksia sielusta ja valistuksesta

"Minun oli yhä vaikeampi erottaa toisistaan maaginen maailma ja se mitä nykyisin kutsutaan todelliseksi maailmaksi. Suurmiehet, joista olin koulussa lukenut, matematiikan ja fysiikan suunnannäyttäjät, olivat mitä pimeimmän taikauskon vallassa, tajusin heidän tehneen työtään toinen jalka kabbalassa ja toinen laboratoriossa. Vai tulkitsinko minä vain historiaa diabolikkojen silmin? Ja sitten löysin ehdottoman luotettavia tekstejä, joista ilmeni miten vasta yliopistosta valmistuneet positivistiset fyysikot kiiruhtivat mediaalisiin istuntoihin ja astrologisiin illanistujaisiin, ja miten Newton päätyi yleiseen painovoimateoriaansa siksi että uskoi okkultististen voimien vaikutukseen..."

Umberto Eco: "Foucaultin heiluri".

Kesälomamatkalla en huomannut hankkia lomalukemista - mutta lähes sattumalta mukana oli Umberto Econ "Foucaultin heiluri". Se oli jäänyt minulta aikanaan kesken. Kirja onkin hieman uuvuttavaa lukemista, se nimittäin toistaa itseään tolkuttomasti. Mutta samalla huomasin, että se täydentää erinomaisesti aiemmin kesällä lukemaani kirjaa, George Makarin "Soul machine". Siis, mistä on kysymys? Minusta siitä, että kumpikin kirja käsittelee historiaa, ja lähinnä ajanjaksoa 1600- luvulta 1800- luvulle. Ja mikä vielä tärkeämpää, ne sivuavat edistyksen ja valistuksen käsitettä.

"Foucaultin heiluri" käsittelee, ainakin näennäisesti, salaliittoteorioita. Se kertoo tutkijoista, jotka alkavat selvitellä Temppeliherrojen ritarikunnan historiaa ja siitä väitetysti juontuvien uudempien salaseurojen, kuten teosofien, ruusuristiläisten, illuminaattien, antroposofien ja vapaamuurareiden todellista tai oletettua juonittelua. Kirjassa salaliittoteoria karkaa käsistä. Tutkijat kehittelevät yhä mielikuvituksellisemmaksi kehittyvää juonta, jonka tueksi he kaivavat esiin toinen toistaan hämäräperäisempiä lähteitä. Eco varustaa kirjansa valtavalla määrällä sitaatteja ja viitteitä erilaisiin historiallisiin, kirjallisiin ja okkultistisiin lähteisiin, ja lukija alkaa olla ymmällä. Ovatko nuo lähteet todellisia vai keksittyjä? Oma veikkaukseni on, että Eco on kasannut mahdollisimman outoja viitteitä, yhdentekevää mikä niiden tausta on. Joten lukija lukee kirjaa omalla vastuullaan, ja siitä syntyy eräänlainen vaaran tai epätodellisuuden tunne. Kirja on siis vähintäänkin nerokas, mutta valitettavasti se on myös lukukokemuksena rasittava. 

Kirjoilla on yhteyksiä uuden ajan henkiseen murrokseen, joka tuotti modernin maailman. Makarin kirja nosti esiin asioita, joita koulussa saamani historian opetus vältteli tai jopa vääristeli. Lukiossa minä jouduin nimittäin lukemaan kirkkohistoriaksi nimitettyä esoteerista oppiainetta, jälkeenpäin ajatellen se oli melkoista hölynpölyä.  

Jäsennetäänpä asiaa hieman uudelleen. Valistusaikaa edeltänyt uskonpuhdistus (puolueellinen luterilainen termi) näyttää kaiken lähtökohdalta. Pian osoittautui, että Luther ei ollut yksittäinen sekopää, vaan takana oli laajempi liikehdintä, joka alkoi levitä nopeasti. Englanti irrottautui kuninkaan päätöksellä katolisesta kirkosta ja perusti protestanttien ajatuksia myötäilevän anglikaanisen kirkon. Näin sinnekin tuli tilaa vapaalle ajattelulle ja tieteelle. Kun papiston roolina ei enää ollut toimia välittäjänä ihmisen ja jumalan välillä, pääsi niin sanotusti helvetti irti. Sen seurauksena suurten protestanttisten kirkkokuntien rinnalle syntyi karismaattisia ja hurmahenkisiä liikkeitä. Meno oli jopa riettaampaa kuin pohjoissuomalaisissa korpelalaisten seuroissa. Jopa valejeesuksia ilmaantui saarnaamaan, ja joutui myös tuomiolle.  

Aivan ilmeisesti reformaatio antoi jalansijaa vapaalle ajattelulle, filosofiassa, taloudessa ja tieteessä. Kirkko menetti auktoriteettiaan ja ennen kaikkea uskottavuuttaan. Kasvava henkinen liikehdintä vastusti myös kuninkaan yksinvaltaa, mikä kulminoitui Ranskan vallankumoukseen. Tässä vaikutti esikuvana myös Amerikan vallankumous, joka johti siellä itsenäisyyden lisäksi yksinvallan kumoutumiseen. Benjamin Franklin oli sekä politiikassa että tieteessä vallankumousmiesten ihanne ja taistelutoveri.

Makarin kirja kuvaa erityisesti ihmisen psyyken filosofian nousua 1600- ja 1700- luvuilla. Suhtautuminen mielisairaisiin oli tärkeä vedenjakaja, se muuttui kokonaan. Uskonnolliset selitykset hylättiin. Sairaat eivät enää olleet pahojen henkien riivaamia tai "jumalan hulluja". Syntyi uusi tieteenala, josta kehittyi vähitellen psykologia ja psykiatria. Sairaiden hoito siirtyi lääkäreille, jotka inspiroituivat mm Locken, Spinozan, Descartesin ja Voltairen ajatuksista. Siitä Makarin kirjan nimi; sielua ja vapaata tahtoa oltiin panemassa viralta.

Makari kuvaa vakuuttavasti valistusajattelun voimaa, rikkautta ja eri suuntauksia. Erityisen kiinnostavaa oli naisten esiinmarssi sekä tieteessä että vaikuttajina. Patojen murtuminen sai myös naisten luovasn energian liikkeelle. Satunnaisen lukijan kannattaa googlata vaikkapa Émilie du Châtelet*, joka lienee useimmille tuntematon. Näin tapahtui erityisesti Ranskassa. Vaikka naisten aktiivinen toiminta sai luonnollisesti vastaansa myös ankaraa kritiikkiä.

Näemme valistusliikkeen helposti jonkinlaisena lineaarisena ja luonnonvoimaisesti etenevänä prosessina, mutta asia oli tietenkin paljon mutkikkaampi. Makarin kirja kuvaa kyllä ristiriitaisia ja kilpailevia ajatussuuntia, mutta se näkee valistuksen vahvimpana vastavoimana kirkon ja kuningasvallan. Tässä tulee Econ kirja mukaan, se paljastaa raadollisemman kuvan, erilaisten esoteeristen liikkeiden ja suuntausten tulvan. Toisin sanoen, valistuksen aatteiden ohella ihmisten sieluista kilpaili mitä kummallisimpia mystisiä, spiritistisiä, alkemistisia, taikauskoisia ja uskonkiihkoisia julistajia ja koulukuntia. Miten ihmeessä ihmiset pystyivät edes pohtimaan, mikä on totta ja mikä hölynpölyä. "Foucaultin heilurin" lukija joutuu kirjan edetessä samanlaiseen mielentilaan.

Makarin kirjasta saa vielä yhden tärkeän vihjeen. Ajattelemme helposti, että valistuksen voitto oli täydellinen ja lopullinen. Mutta Ranskan vallankumousta ja Napoleonin riehumista ympäri Eurooppaa seurasi taantumuksen vastaisku, restauraatio. Tämän reaktion vaikutukset näkyvät edelleenkin muun muassa tieteenvastaisena hölynpölynä ja uskonnosta ammentavana hämäräpuheena. Vastavalistus synnytti henkisiä viruksia, meemejä, jotka ovat sitkeitä, ne tartuttavat ihmisiä edelleen.

"Foucaultin heiluriin" sisältyy myös toinen nykyaikaan viittaava viesti. Kuvatessaan sitä tapaa, miten salaliittoteorioiden kehittäjät etsivät, valikoivat ja tulkitsevat teorioihinsa sopivia lähteitä Umberto Eco tulee samalla kuvanneeksi humanististen tieteiden toimintatapoja pahimmillaan. Tämä kuva on todella ilkeä.

*) Hän mm käänsi Newtonin "Principian" ranskaksi, ja korjasi samalla  suuren määrän kirjassa  esiintyneitä virheitä. Se on edelleen kirjan virallinen ranskankielinen käännös.

Filosofian kolmet kasvot

Mitä on filosofia? Useimmilla meistä lienee filosofiasta samanlainen käsitys, kuin minullakin on ollut. Se on jonkinlainen akateeminen ja pölyttynyt oppiaine. Sillä on toki kunniakas historia, mutta silti filosofia vaikuttaa aikansa eläneeltä ja aika hyödyttömältä. Filosofit sopivat enintään jonkinlaisiksi koomisiksi hahmoiksi, jotka pohtivat kaiken turhuutta. Kuten muumikirjojen Piisamirotta. Tätä kuvaa eivät paljoakaan heilauta silloin tällöin julkisuuteen ponnahtavat tähtifilosofit kuten Pekka Himanen tai Slavoj Žižek. Sillä harvat yrityksemme saada jotain tolkkua heidän teksteistään eivät yleensä tuota merkittäviä oivalluksia.

Olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut filosofiasta. Opiskelijana luin läpi Ludwig Wittgensteinin "Tractatus logico-philosophicuksen" - enkä ymmärtänyt siitä mitään. Olin pettynyt. Erilaisista sattumuksista johtuen ryhdyin kuitenkin työni takia perehtymään teknologian filosofiaan ja tieteenfilosofiaan - ja sitä kautta yleisemminkin ajattelun historiaan ja tekemisen filosofiaan. Sitten, muutaman vuosikymmenen tauon jälkeen kaivoin uudelleen esiin Tractatuksen, ja luin sen läpi yhdeltä istumalta. Kirja oli nyt naurettavan helppo ja jopa hauska lukea. Mitä kummaa tässä oli tapahtunut?

Filosofia tuli uudelleen ajankohtaiseksi, kun pari vuotta sitten aloin kirjoittaa kirjaa laadusta*. Eräs laatukirjan innoittaja oli Georg Henrik von Wrightin teos "Hyvän muunnelmat". Oivalsin nimittäin, että von Wrightin kirjassa käsitelty "ei-moraalinen hyvä" itse asiassa tarkoittaakin laatua. Omassa kirjassani käyn laatuaiheisia keskusteluja fiktiivisten henkilöiden kanssa, joista eräs on filosofi. Minä, aiempi filosofian väheksyjä olinkin kirjoittanut filosofisen teoksen.

Joten tällä kokemuksella voisin palata alun kysymykseen: mitä on filosofia?

Vastaan kolmella tavalla. Ensiksi, filosofia on juuri sitä, mitä kuvittelemmekin sen olevan. Se on tieteen alkujuurta, tapa hankkia tietoa ajattelemalla - ja myös melkoinen joukko tällä tapaa tuotettuja ideoita. Ja koska meille tutun filosofian juuret ovat antiikin Kreikassa, filosofia on nimenomaan teoreettista pohdiskelua. Kreikkalaiset nimittäin halveksuivat kaikkea käytännöllistä, se on jotain, mikä kuuluu orjille (ei ole ihan totta, vaikka näin meille on opetettu). Tähän siis melkein sisältyy ajatus, että filosofian pitää olla hyödytöntä. Antiikin filosofia tuotti hämmästyttävän ja rikkaan tietoaarteiston - mutta 1600- luvulla kehittynyt luonnontiede otti sen paikan maailman selittäjänä. Tästä keikauksesta lienee peräisin käsityksemme, että filosofia on aikansa elänyt tiede, joka nykyisin lähinnä tutkii itseään.

Sitten vastaus kaksi: filosofia ei olekaan kuollut, vaan jatkaa olemassaoloaan. Nyt emme näekään filosofiaa lopullisen tiedon tuottajana, vaan pikemmin kielellisenä metodina. Se on eräänlaista tutkijan yksinpuhelua, missä hän kinastelee itsensä ja muiden tutkijoiden kanssa (katso kirjoitukseni "filosofien kanssa kellarissa"). Erityisen selvästi tämä tulee esiin lukiessa filosofien kirjoittamia teoksia. Mutta jokainen tieteenharjoittaja tekee sitä samaa. Tämä on erityisen silmiinpistävää ns. "vaikeissa" tieteissä, kuten fysiikassa, kosmologiassa ja neurotieteissä. Tutkijat itse eivät yleensä juuri arvosta omasta tieteestään filosofointia, mutta tekevät sitä silti. Olen varma, että esimerkiksi suhteellisuusteoriasta on kirjoitettu tekstissä mitaten paljon enemmän pohdiskelevia ja spekulatiivisia filosofisia juttuja kuin fysiikan standardin mukaisia tiedepapereita.

Vastaus kolme: filosofia ei kuulu (vain) oppineille, vaan se on yleinen ja kaikille ihmisille tyypillinen kielellinen työkalu. Se on merkitysten antamista asioille ja ideoille. Me kaikki harrastamme sitä. Filosofia tuottaa merkityksiä pukiessaan ajatuksiamme kielen muotoon. siksi se on kielellinen työkalu. Kun siis purimme aidat filosofian ympäriltä, näimme yleisemmän kuvion. Tässä tulee myös vastaan harmaa alue: missä vaiheessa yksityinen pohdinta eli filosofointi alkaa sulautua jaettuun ja kollektiiviseen dialogiin? Selvää rajaa eri tietenkään ole. Filosofia laajenee osaksi ihmiskunnan yleistä ja yhteistä kulttuuria.

Entä se kumma juttu? Miksi Tractatus oli aluksi käsittämätön, ja myöhemmin aivan selkeä? Tuskin olin itse mitenkään viisastunut. Luulen, että kysymys on osittain tottumisesta lukemaan erilaisia tekstejä. Mutta ennen kaikkea lienee kysymys asenteesta. Nuori opiskelija pyrkii kiihkeästi löytämään totuuksia - joita ei sitten valmiina löydäkään. Kokeneempana suhtauduin kirjaan avoimesti ja uteliaasti: mitähän tämä oikein on? Joten en löytänytkään valmista totuutta, vaan mielenkiintoisia ja pohtivia näkökulmia.

*) tätä kirjoitettaessa laatukirja etsii vielä kustantajaa. Sen työnimenä on "Alaston laatu" tai "Kirkastettu laatu".

Tutkimusta ohjailemaan

Tunnetusti poliittinen harkinta on inhimillisen kyvykkyyden korkein muoto. Sehän korvaa ammattitaidon, kokemuksen, älyn ja terveen järjen. Tämä tuli taas todistettua, kun Suomen hallitus päätti liikuttavassa säästämiskiihkossaan karsia tutkimusvaroja. Ja aivan erityisen pahaenteistä oli siirtää varoja strategisen tutkimuksen nimikkeelle. Tulkitsen asiaa pahantahtoisesti, koska tällaisissa asioissa pahimmat skenaariot tapaavat toteutua. Se tarkoittaa hallituksen pyrkimyksiä ja uskomuksia tukevia raportteja tuottavaa toimintaa. Tämähän on vain jatkoa jo aloitetulle linjalle. (ks. himasgate). Eikä tämä ole edes uutta (vrt. Neuvostoliiton satsaus lysenkolaiseen valebiologiaan ja natsien satsaukset eugeniikkaan ja rotuoppeihin).  

Siis, tässä oli mielipide, joten se pitää perustella. Perusteluja seuraa. 

Asian pohjustukseksi muutama sana tieteellisen työn luonteesta. Tieteellisen työn merkitys modernissa yhteiskunnassa on jatkuvasti vahvistunut, ja samalla itse tiede on laajentunut ja kehittynyt suunnattomasti. Nykyisen tieteellisen prosessin perusmalli on lainattu luonnontieteistä, mutta uusia tieteenaloja on syntynyt niin paljon, että jopa niiden luokittelu on hankalaa. Tiede on ilmiönä globaali ja varsin yhtenäinen, joten sitä on syytä myös tarkastella globaalisti. ”Kovan” tieteen ytimessä ovat luonnontieteet, teknologia, matematiikka ja lääketiede. Yksin näillä aloilla työskentelee laskentatavasta riippuen 5–10 miljoonaa tutkijaa, mukaan luettuna teollisuuden tutkimus- ja tuotekehitysinsinöörit. Kuitenkin nämä ”kovan tieteen” alueet tuottavat vain noin 30 % kaikista tieteellisistä julkaisuista. Suomessa tieteellistä ja teknistä tutkimusta ja kehitystyötä suorittavan henkilöstön osuus koko väestöstä on maailman korkeimpia. 

Tieteenalat ovat todellakin hyvin erilaisia. Eri tieteenaloilla ja niiden sisäisissä lähestymistavoissa vaihtelevat siis teorian luominen ja soveltaminen, tutkimusaineiston tuottaminen ja käsittely, sekä tulkinta ja merkityksen antaminen hyvin erilaisilla osuuksilla. Oli työ sitten soveltavaa tai teoreettista, se huipentuu ja tiivistyy sen tulosten esittelyksi, eli tieteellisen julkaisun kirjoittamiseksi. Julkaisut ovat tieteen ainoa konkreettinen ja kvantitatiivisesti yhteismitallinen tulos. Tieteellisiä artikkeleita julkaisee maailmassa ehkä noin 50 000 merkittäväksi laskettua kansainvälistä tieteellistä aikakauslehteä. Näiden tiukasti toimitettujen lehtien lisäksi toinen tärkeä julkaisukanava on kansainväliset tieteelliset konferenssit. Tieteelliseen tuotantoon pitää sisällyttää vielä kansallisissa lehdissä ja pienten kieliryhmien kielillä julkaistut artikkelit, tutkimuslaitosten omat julkaisusarjat, tohtoritason opinnäytteet ja monografiat eli kirjat. Verkkojulkaiseminen on myös lisääntymässä, Suomessa viranomaiset ovat laatuluokitelleet 20 000 verkkojulkaisua eli ns. open access-lehteä (sisältyy kokonaismäärään)*.

Toinen tapa arvioida tieteen tuloksellisuutta on sen käytännön sovellukset. Yleisesti ottaen tiede on tuloksellista: se on vaikuttanut yhteiskunnan modernisaatioon henkisellä ja kulttuurin tasolla, tuottanut ennen kokematonta terveyttä ja hyvinvointia, ja vaikuttanut ratkaisevasti teknologisen ja teollisen maailman syntymiseen. Mutta konkreettisten hyötyjen syntyminen on ennustamatonta, ja näyttää vaativan aikaa vuosikymmenistä vuosisatoihin. Se ei oikein sovi yhteen neljän vuoden hallituskauden kanssa. Tiedetään myös, että hyvinkin erilaisten tieteenalojen vaikeasti nähtävät keskinäiset vuorovaikutukset ovat aivan ratkaisevia. 

Tieteen vakiintuneiden käytäntöjen mukaan tulosten arvioinnin tulee olla julkista, asiantuntevaa ja puolueetonta. Arviointiin kuuluu nykyisin ennen tulosten julkaisua tehtävä vertaisarviointi. Ainoa todellinen tieteellinen kriteeri on kuitenkin laajan tiedeyhteisön hyväksyntä. Se syntyy hitaalla ja monimutkaisella tavalla, ja ilmenee lähinnä työn siteerauksen ja soveltamisen kautta. Runsaasti siteeratut työt muodostavat eräänlaisen tieteen kaanonin, eli tiedeyhteisön mielipiteen. Mutta edes vakiintunet tieteelliset käsitykset ja teoriat eivät ole koskaan lopullisia. 

Julkaisutoiminnan laajuudesta voidaan tehdä myös se johtopäätös, että vain pieni osa julkaistusta tiedosta on todella merkittävää. Koska mikään erityinen taho ei kuitenkaan voi tätä merkitystä arvioida, julkaisutoiminta on – ja sen on syytä ollakin – runsasta ja monipuolista. Lukuisat, samoista lähtökohdista tehdyt rinnakkaiset työt ovat tärkeitä. Tulos on voitava tuottaa toistettavasti ja alkuperäisestä työstä riippumattomien tekijöiden toimesta. Tieteessä korostuu myös niin sanotun nollahypoteesin hyödyllisyys. Ja myös ne lukemattomat tutkimukset, jotka eivät pysty todentamaan lähtökohtana olleita oletuksia, ovat omalta osaltaan hyödyllisiä. 

Näin tiede muistuttaa hieman kullankaivajan työtä. Hän kaivaa valtavia määriä maata ja huuhtelee sen suurilla vesimäärillä. Lopulta vaskooliin jää ehkä vain muutama arvokkaan näköinen hippu. Rahoittajan näkökulmasta tieteen hyötysuhde näyttää pieneltä ja riskit erittäin suurilta. On kuitenkin väärin pitää tieteen näennäisen heikkoa hyötysuhdetta osoituksena resursseja tuhlaavasta käytännöstä. Pikemminkin se heijastaa tiedon tuottamisen prosessin yleistä vaikeutta ja laaja-alaisuutta. 

Tieteen merkityksen kasvaessa tutkimuksen rahoitus on eriytynyt ja saanut itsenäisen roolin. Tutkimusrahoitus on samalla muuttanut luonnettaan. Kun toiminta oli aikanaan luonteeltaan vakituisten ja määräaikaisten virkojen täyttöä, sen tilalle on jo pitkälti tullut projektirahoituksen jakaminen. Jopa pysyvien tieteellisten vakanssien hoitajat joutuvat uhraamaan merkittävän osan omaa ja tutkimusryhmänsä työaikaa projektirahoituksen hankkimiseen. Rahoittajien toimintaa kuvastaa hyvin Euroopan unionin tutkimusrahoitus. Rahoitus muotoillaan suuriksi puiteohjelmiksi, ja ne puolestaan pilkotaan varsinaisiksi tutkimusohjelmiksi, niiden hankekoreiksi, ja lopulta erillisiksi projekteiksi. 

Rahoittajat kokevat edustavansa tutkimuksen yhteiskunnallista intressiä, ja he saavat mandaattinsa poliittiselta järjestelmältä. Näin tiede on oikeastaan suurelta osin politisoitunut. Tämä ei tietenkään ole välttämättä huono asia. Kun aikaisemmin tutkimuksen yleislinjoista on päätetty yliopistojen ja instituuttien johtokunnissa, uusi järjestys laajentaa tutkimuksen hallinnollista pohjaa. Tieteen voidaan katsoa jopa demokratisoituneen, mikä vastaa paljon paremmin nykyaikaista käsitystä asioiden hoidosta. 

Voisimme kuitenkin olla huolestuneita tietyistä sivuvaikutuksista. Tieteelle aletaan asettaa lyhyen aikavälin tavoitteita. Kun rahoittajat kokevat olevansa poliittisessa vastuussa, ja ehkä jopa tulosvastuussa, he pyrkivät määrittelemään ohjelmia, joilla on mitattavia tavoitteita. Projektiehdotuksia tekevät tutkijat joutuvat vastaavasti määrittelemään omat hankkeensa vastaamaan näitä tavoitteita. Tuskin kukaan tutkija uskaltaa kuitenkaan luvata tieteellisiä läpimurtoja, vaikka se on kaiken tieteellisen työn perimmäinen tarkoitus. Siksi tuo tarkoitus joudutaan muuntamaan erilaisiksi lyhyen aikavälin tavoitteiksi. 

Rahoittaja pakottaa tutkijat kuvailemaan jo etukäteen projektinsa vaikutuksia. Nämä vaikutukset eivät välttämättä ole tieteen näkökulmasta kovinkaan realistisia. Tieteelle on tyypillistä pitkä aikajänne ja heikko tulosten ennustettavuus. Se sopii huonosti yhteen poliittisen rahoituksen aikaskaalaan. Rahoitusohjelmien tavoitteet ja rakenne joudutaan säännöllisin väliajoin muotoilemaan uudelleen, koska niiden hyödyllisyys poliittisina termeinä kuluu käytössä. 

Tässä prosessissa joudutaan vähitellen tilanteeseen, jossa rahoitusorganisaatiot ja tiedettä tekevien yhteisöjen varainhankkijat ovat eriytyneet ja ammattimaistuneet. Rahoittajien taustalla on erilaisia tieteen vaikutusten ja innovaatiotoiminnan teorioita. Näin rahoitustoiminta muodostaa lopulta eräänlaisen virtuaalitodellisuuden, jossa rahoituksen jakajien unelmatehtaat kohtaavat rahan käyttäjien myyntimiehet. Rahoituksen saajat joutuvat sovittamaan hankkeensa tähän virtuaalitodellisuuteen. He määrittelevät omat tutkimusongelmansa rahoittajien tutkimusohjelmien määrittelemällä käsitteistöllä. Itse asiassa heidän tehtävänsä on pukea usein varsin mielettömältä kuulostava rahoituskieli rationaaliselle ja täsmällisesti määritellylle tieteen kielelle. Pahimmillaan rahoitusjärjestelmä muistuttaa näytelmää, jossa näyttelijät toimivat huolellisesti maalatuissa kulisseissa. Niiden takana tieteentekijät pyrkivät kanavoimaan näiden näytelmien tuottamaa tutkimusrahoitusta omiin pitkän tähtäimen tieteellisiin strategioihinsa. Näin tieteen näennäisen heikko hyötysuhde heikkenee myös täysin aidosti, koska samalla rahoituksella pyöritetään sekä virallista että epävirallista tieteellistä tuotantoa. 

Asiaa tuntemattomasta tämä kuvaus voi tuntua liioitellulta. Jotain kuitenkin kertoo se, että ne harvat tutkijat ja ryhmät, jotka pystyvät tuottamaan tämän kaksoispelin puitteissa aitoja huipputuloksia, saavat palkinnoksi vapautuksen tästä rahoitusjärjestelmästä. 

Yllä olen referoinut omaa kirjaani ”Projektitoiminnan musta kirja”. Lukekaa lisää ja kauhistukaa.

*) korjasin julkaisujen lukumäärät vuoden 2015 tasolle, aiemmat luvut olivat yli 5 vuotta vanhoja.