Tunteet ja uskonnonopetus

Silmiini sattui kovin ovela kirjoitus koulujen uskonnonopetuksen puolesta. Siinä vedottiin tieteelliseen tietoon. Tiede siis kelpaa uskovaistenkin keppihevoseksi, kunhan sitä osataan tulkita heidän edukseen. Jotenkin kuvittelin että tämä positio olisi jo hylätty viimeistään satakunta vuotta sitten.

Se argumentti oli kai siinä että juuri "oman uskonnon" opetus tunteeseen vetoavana touhuna (onko se todella sitä?) olisi jotenkin ihmiselle tarpeen tai peräti välttämätöntä kehittämään lapsukaisten tiedollisia valmiuksia. Siis missään tapauksessa neutraalisti esitettyä uskontotietoa ei saisi opettaa, vaikka voisihan siinä vaikkapa inhota "vääräoppisten" uskoa! Eikös inho muka ole tunne?

No totta mooses! Mutta se perusasia. Miksi vain uskonto kaikista maailman asioista liittyisi juuri erityisesti tunteeseen?

On aivan totta, että viime vuosikymmenten aivotutkimus on osoittanut ihmisen tunnejärjestelmän keskeisen roolin sekä persoonallisuuden rakentamisessa että tiedon omaksumisessa – ja itse asiassa kaikessa henkisessä toiminnassa. Mutta on kokonaan toinen asia, miten tätä tietoa olisi tulkittava ja sovellettava käytännön tasolla. On hyvin outoa ja ainakin minulle vieraasta tulkita se niin, että tietopohjainen opetus tulisi sen takia korvata tunteeseen vetoavalla satuilulla. Oppineiden miesten pitäisi toki olla johtopäätöksissään varovaisempia.

Myös ”oman uskonnon” käsite kaipaisi kriittistä pohdintaa. Suurin osa ihmisistä ei ole syvästi uskonnollisia. Uskonto on heille pikemminkin kulttuurinen tottumus, jonka he hyväksyvät – ja osa on kokonaan välinpitämättömiä. Eiköhän yleisen ja pakollisen "oman uskonnon" opetuksen puolustaminen lähde siitä pelosta, että objektiivisuuteen pyrkivä uskontotieto antaisi uskontoon väljästi sitoutuneille nuorille eväitä lähteä shoppailemaan maailman uskontojen supermarkettiin.

Tieto eroaa uskonnosta siinä, että tiedon pitää olla perusteltua, ja tietoa saa ja pitää epäillä. Mutta jos vaikka kristitty epäilee, onko Jeesus Jumalan poika, hän on heti ulkona, ainakin sen uskonnon piiristä. Tiedon ja uskonnon yhdistäminen on uuden ajan historiassa osoittautunut hankalaksi sekoitukseksi. Se näyttää olevan sitä edelleen. Eikö voitaisi sopia, että uskonnolliset yhteisöt tekevät tätä sekoitustyötä ihan omassa porukassaan. Kouluun se ei kuulu.