Beethoven, Kraftwerk ja jazz

Klassinen musiikki edustaa joillakin mittareilla länsimaisen musiikin huippua, ja samalla siihen liittyy myös tieteellisen, erittelevän musiikkitutkimuksen perinne.

Musiikkitiede liittyy vahvasti juuri klassiseen musiikkiin. Arvostetuimpiin sävellyksiin liitetään myös analyysitulosten rikkaus: sointurakenteet, tematiikat, modaliteetit ja niin edelleen (jostain syystä rytmi on kuitenkin sekä analyysissä että klassisessa musiikissa melko heikko alue).

Mutta analyysi epäonnistuu pahasti eräässä tavoitteessaan. Tieteeseen nojaava analyysi ei pysty erottamaan toisistaan "hyvää" ja "huonoa" musiikkia.  Vaikka sen asein onkin hyökätty ns. kevyttä musiikkia vastaan, tarkoituksena leimata se kelvottomaksi.

Tunnustan, että kuuntelen mielummin Kraftwerkia kuin Beethovenia. Tieteellinen musiikkianalyysi murskaisi Kraftwerkin. Musiikki on yksinkertaista, rytmistä, helppotajuista, ja mikä pahinta, sitä soitetaan sähköisillä  koneilla.

Mutta Kraftwerkissaa on sama piirre kun Beethovenissa. Se on klassista, ts. se esitetään aina samanlaisena. Kraftwerk on myös vahvistanut tätä piirrettä, sen tuotanto on suppeaa, ja yhtye on erikoistunut sen hiomiseen ja esittämiseen. Eikä Beethovenkaan juuri uudistu. (itse asiassa sinfoniaorkesteri on samoja nuotteja toisteleva mekaaninen soitin - nousisi kauhea meteli, jos se vaikka muuttaisi kappaleiden rakennetta ja sovitusta).

Konsertissa Kraftwerkin klassisuus vain korostuu. Tietysti mukaan tulee myös videot ja minimalistinen esiintyminen. Se on tuttua - niinkuin klassinen musiikki. Jopa tuoreempaa.

En osaa sanoa mikä siinä niin viehättää.

Jazzille musiikkiteoreetikot antavat edes hieman armoa. Mutta musiikkiteoria ei taaskaan osaa erottaa  hyvää ja huonoa jazzia. Kukaan ei osaa.

Jazz vetoaa minussa asuvaan soittajaan. Kun kuuntelen jazzia, on kuin itse soittaisin. Siksi se on livenä parasta.

Jazz nostaa keskiöön soittamisen tapahtuman. Sen henkilökohtaisuuden ja ainutkertaisuuden,  Ja ilon.