Mutta tosiasiassa Edison noudattikin entisen teekkarin neuvoa. Maineensa huipulla hän kaipasi uusia haasteita. Hän oli jo keksinyt sellaiset pikkujutut kuin dupleks-lennättimen, fonografin, nestemikrofonin, sähkögeneraattorin ja hiilimikrofonin. Lehdistö palvoi häntä kuin Jorma Ollilaa ja sijoittajat kuolasivat hänen peräänsä. Niinpä Edison päätti panna kaasuyhtiöt polvilleen ja kehittää sähkövalon toimistoihin ja koteihin. Entisen teekkarin neuvon mukaan hän alkoi kehittää platinalankalamppua. Wall Street antoi 300 000 dollaria ja Edison perusti sähkövaloyhtiön. Hän arvioi kehitystyön kestävän pari kuukautta, ja sitten alkaisivat toimitukset.
Eihän se niin käynyt. Edison painiskeli pitkään metallilankalampun kimpussa, mutta lopulta piti myöntää homma liian vaikeaksi. Pankkiiritkin kävivät päälle ja usuttivat juristinsa kimppuun. Piti ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa kehittää hiililankalamppua, jonka muut olivat jo kehittäneet varsin pitkälle. Lopulta Edison otti nerokkuutensa, rahojensa ja juristiensa avulla niskalenkin teknologiasta ja kilpailijoistaan. Hänen lamppunsa oli selkeästi paras.
Ei sitäkään iloa kauan kestänyt. Pikkutarkasti nyhertävät saksalaiset saivat kuin saivatkin metallilankalampun toimimaan. He onnistuivat työssä joka oli liian vaikeaa, monimutkaista, tarkkaa ja tylsää kiireiselle amerikkalaiselle. Se oli hiililampun loppu, ja alkoi metallilankalampun yli sata vuotta jatkunut valtakausi.
Edison toimi aina oman logiikkansa mukaan. Hän osasi haistaa näyttäviä innovaatioita, jotka oli helppo toteuttaa. Vaikeat asiat hän yritti kiertää. Edison ei jaksanut opetella hankalaa vaihtovirtojen teoriaa. Eihän hän ollut käynyt koulujakaan. Sen sijaan hän yritti saada vaihtovirran kielletyksi. Siksi hän lopulta putosi kelkasta ja jäi tasavirtamieheksi. Myös vaihtovirtatekniikassa saksalaiset viimeistelivät pikkutarkkuudellaan ja huolellisuudellaan sen mitä amerikkalaiset panivat hätäisesti alulle.
