Kun Euroopan muurit murtuivat

Berliinin muurin murtumisen vuosipäivänä erilaisilta ihmisiltä kysytään, mitä se heille merkitsi. On se varmaan aika abstrakti asia niille, jotka eivät ole itse eläneet aktiivista elämäänsä kylmän sodan kaudella, tai jotka eivät muista miltä tuntui Kuuban kriisin aikana.  Kun mietittiin, syttyykö kolmas maailmansota ensi viikoilla, vai voisiko käydä niin hyvin, että se tulee vasta ensi vuonna?

Toisin sanoen valtava ilo ja helpotus. Joka tuntuu vieläkin.

Työni takia olin silloin tällöin tekemisissä Neuvostoliiton tai Itä-Euroopan tutkijoiden ja insinöörien kanssa. Tapasin heitä konfrerensseissa ja kokouksissa, joskus myös Itä-Euroopassa tai Neuvostoliitossa. Se oli monin tavoin hankalaa ja ahdistavaa.

He pitivät länsimaisia ihmisiä outoina, Olimme kadehdittuja, ja ilman muuta tavattoman rikkaita kaikki. Vaikea oli siihen väittää vastaan, olisi pidettyy rikkaina snobeina.Yleensä ei puhuttu politiikkaa, se oli molemmille osapuolelle helpotus,  Jos olisi puhuttu, olisi kuitenkin ollut epäily, että olisin voinut ilmiantaa heidät.  Parasta oli, kun joku asia tuli esiin ohimennen, vaikka vitsin muodossa.  Ja saatoimme nyökätä toisillemme, niinhän se oli. Sanaton ja turvallinen yhteisymmärrys.

Tuliaisia ei heille oikein voinut viedä, paitsi ihan vaatimattomia, matkamuiston tyyppisiä. Muu olisi ollut hankalaa ja alentuvaa. Myyntimiehet, jotka kävivät usein Neuvostoliitossa, saivat hienovaraisia toivomuksia "pikku lahjoista".  Jos niihin suostui, toivomuslista alkoi paisua ja tulla yhä oudommaksi, niinkuin Helsingin metrotoimiston virkamiesten lahjuslista 1970-luvulla. Tuttu myyntimies kertoi aloittaneensa viemällä viisi kiloa rautanauloja. Liiketuttavalla kun oli omakotitalon rakennusprojekti. Venäläinen tullimies naureskeli nauloille. Tuttavani lopetti tuliaisten viennin, kun häneltä pyydettiin painokonetta.

Itäeurooppalaiset olivat kyynisiä ja ahdistuneita, ja jotenkin liian intellektuelleja. He kuvittelivat myös oudosti, että me suomalaiset olisimme jotenkin samanlaisessa asemassa. Mahdotonta oli sitä luuloa murtaa, he olivat hyvin epäluuloisia kaikenlaisille "totuuksille". He tiesivät paljon, omien kanaviensa kautta, mutta heidän tiedoissaan oli outoja aukkoja. Unkarilainen tuttavani kertoi ihmeissään, että ennen sotaa Unkarissa oli todella paljon juutalaisia, mutta sodan jälkeen he olivat kadonneet. Asia oli jotenkin hänelle uusi, sillä siitä ei edes sosialistisessa Unkarissa haluttu puhua. Heidän kyynisyyttään kuvaa, kuinka sama tuttavani muurin murtumisen jälkeen murisi: nämä uudet poliitikot ovat vielä hullumpia kuin kommunistit.

Venäläiset muistan erilaisina. He olivat jotenkin lapsenomaisia, aidosti innostuvia. Muistan olleeni Moskovassa, hiukan ennen tai jälkeen muurin sortumisen. Kävelimme isäntiemme kanssa ympäri öistä Moskovaa, kädet toistemme hartioilla ja olimme hulluina ilosta. Minäkin, se tarttui. Edessämme oli uusi kullanhohtoinen tulevaisuus.