Tervetuloa kosmokseen, LGM

Tämä juttu käsittelee niin sanottua Fermin paradoksia. "Missä kaikki ovat?". Ja LGM tarkoittaa tietysti "Little Green Men". Ne piileskelevät kaverit. Minulla ei ole uutta informaatiota Fermin paradoksista. Tai ehkä onkin. En esimerkiksi käsitä, miksi se on paradoksi. Minusta se on ihan rehellinen kysymys, ja sen pitäisi olla nöyrä kysymys. Niin kuin kaikki suuret tieteelliset kysymykset.

Kysymyksen esitti paradoksin nimellä fyysikko Enrico Fermi. Minusta se kuvastaa jonkinlaista nokkavuutta. "Me tehtiin pommi, jolla voidaan räjäyttää planeetta paskaksi. Ja kohta me räjäytetään koko galaksi paskaksi. Joten miksi meitä ei noteerata!" Selitän kohta, miksi Fermin "paradoksi" närkästyttää minua.

Mutta se uusi lähestymistapa on tässä. Se on tiedon ja konseptien dynamiikka ja evoluutio. Katsotaanpa, miten käsitykset elämän ainutkertaisuudesta ovat kehittynyt viimeisten vuosisatojen ajan.

Alkuun olimme yksin. Olimme vain me, ja ympärillämme salaperäiset ja pelottavat luonnon voimat. Ja henget. Meillä on ollut taipumusta tulkita luontoa elollisena ja henkien kansoittamana. Ehkäpä tästä ikiaikaisesta alkuasetelmasta johtuu, että meidän on helppoa kuvitella myös pienten vihreiden miesten olemassaolo. Mutta sitten kävi niin, että kulttuuripiirimme olennaiseksi elementiksi vakiintui tiukan monoteistinen maailmankuva. Ja se teki lopun lukuisista hengistä, on vain yksi henkiolento (tai ehkä kolme, asia on hiukan sekava). Samalla tuo maailmankatsomus alkoi käyttää absoluuttista maallista valtaa, johon sisältyi myös sen määritteleminen, mitä maailmasta tiedetään, ja mitä siitä saa tietää. Ja tuossa maailmassa ihminen oli yksin, ja maa hänen jalkojensa alla oli ainoa maailma. Eli nyt ollaan ajassa noin 500 vuotta sitten.

Mutta sitten asiat alkoivat muuttua. Maailmankuva ei enää ollut uskottava. Se paljasti riittämättömyytensä vapaan ajattelun armottomien testien alla, ja lopullinen sysäys tuli, kun ihminen alkoi tutkia maailmaansa uudella instrumentilla, teleskoopilla.

Kun maa sijoitettiin kiertämään aurinkoa, muista planeetoista tulikin saman kaltaisia maailmoja. Maailmamme ei enää ollut ainoa, niitä olikin äkkiä monta. Ainakin seitsemän. Ja samalla syntyi aivan uusi ajatus. Jos maailmoja on monta, ne on helpointa kuvitella saman kaltaisiksi kuin omamme. Joten miksei niillä olisi myös omat asukkaansa, niin kuin tuntemattomilta mantereiltakin oli löydetty uusia ennen tuntemattomia kansoja.

Eikä tässä vielä kyllin. Jo Galileo oivalsi, että kaukaiset tähdet ovatkin aurinkomme kaltaisia, ja ehkä niilläkin olisi omat planeettakuntansa. Joten muutamassa vuosisadassa mahdollisten maailmojen määrä hyppäsi yhdestä hyvin suureksi, ainakin satoihin tuhansiin. Alkoi siis näyttää hyvältä pienten vihreiden miesten näkökulmasta. Mutta yksi ongelma jäi. Kuka oli luonut tuon väen? Pyhät kirjat eivät tarjonneet ratkaisua, joten niiden tarjoama vastaus tulkittiin negatiiviseksi. Ihminen oli taaskin yksin maailmankaikkeudessa.

Kunnes tuli Darwin, luonnonvalinta, ja näkemys elämän synnystä luonnollisena prosessina. Vaikka uudet ajatukset herättivätkin tulikivenkatkuista vastustusta, tiedemaailma kääntyi yllättävän nopeasti niiden kannalle. Ajatuksen vastustajien ylläpitämä ankara meteli peittää alleen sen, että elämän synnystä vallitsee tavattoman laaja konsensus. Joten ainakin yksi asia on selvä. Pienille vihreille miehille annettiin uusi mahdollisuus.

Mutta sitten alkoi kosmisilla ystävillämme mennä heikosti. Planeettaluotaimet ja uudet tutkimusmenetelmät paljastivat, että oman aurinkokuntamme muut planeetat olivatkin kaltaisellemme elämälle hyvin vihamielisiä. Kun 1700- luvulla ajateltiin, että vieraat maailmat olivat omamme kaltaisia, siirryttiin nyt toiseen äärimmäisyyteen. Oma maailmamme olikin taas ainoa elämälle suopea paikka. Alettiin jopa epäillä vieraiden planeettakuntien mahdollisuutta.

Mutta tiede ei ollut sanonut viimeistä sanaansa. Pari vuosikymmentä sitten löydettiin ensimmäinen eksoplaneetta, eli oman aurinkokuntamme ulkopuolinen planeetta. Nyt niitä tunnetaan jo lähes 700, ja tunnettujen eksoplaneettojen määrä lisääntyy eksponentiaalisesti. Vaikka täysin maan kaltaisia planeettoja ei vielä tunneta, se johtuu vain siitä, että ne ovat liian pieniä nykyisille havaintomenetelmille. Samalla on varmistunut muitakin elämän universaalisuutta tukevia havaintoja. Elämälle välttämätön vesi onkin tavattoman yleistä, ja samoin on muiden, tuntemamme kaltaisen elämän synnylle tärkeiden kemikaalien laita. Puhumattakaan siitä, voisiko elämä ehkä lähteä alkuun jollain toisella kemikaalikimaralla.

Joten tieteellisen evidenssin evoluutioon nojaavan päättelymme lopputulos näyttää seuraavalta: vähäisiä takaiskuja lukuun ottamatta tieteellisesti varmennetut todisteet maan ulkopuolisen elämän mahdollisuuksien puolesta ovat jatkuvasti lisääntyneet. Mahdollisuus ei tietenkään ole sama asia kuin sen toteutuminen. Mutta tässäkin asiassa tieteellinen aineisto karttuu puoltamaan pienten vihreiden miesten asiaa. Elämän synty ei missään tapauksessa ole sattuma, vaan sopivissa olosuhteissa etenevä fysikaalinen prosessi. Samalla ymmärretään, että elämän ja ei-elämän raja ei ole mikään selvästi erottuva viiva, vaan enemmänkin luokittelukysymys. Elämän synnyn prosessi perustuu yhdisteiden ja muotojen järjestyksen asteen vaiheittaiseen kasvuun, ja jokainen uusi vaihe avaa myös uusia mahdollisuuksia.

Myös kysymys älykkäästä elämästä on saanut lisävalaistusta. Neuropsykologia ja eläinten käyttäytymisen tutkimus ovat osoittaneet, että raja ajattelun ja ei-ajattelun, tietoisen ja ei-tietoisen, siis inhimillisen ja eläimellisen välillä ei ole jyrkkä. Jos asiaa hieman kärjistää, maapalloa ei kansoita yksi ajatteleva laji mykkien luontokappaleiden laumassa, vaan oikeastaan planeettamme elämä onkin vain yksi ja sama eliö lukuisine variaatioineen.

Joten oma johtopäätökseni on: hyvältä näyttää, pienet vihreät miehet! Fermin kysymyksen esittäminen on kosmista koppavuutta, johon toki voidaan suhtautua ymmärtävästi. Kysymys siitä, miksi pienet vihreät miehet eivät vastaa soittoomme, on myös aidosti tyhmä, olisi luullut pätevän fyysikon ymmärtävän jotain mittakaavojen päälle. Vastaus löytyy myöhemmästä hakuteoksesta: Linnunradan käsikirja liftareille. "Avaruus on suuri. Se on paljon suurempi, kuin edes osaat kuvitella". Ihmislajin elinkaaren mitta kosmoksessa on niin häviävän lyhyt, että pieni vihreä mies ei ole ehtinyt puhelimeen, ja tuskinpa tuo puhelin on vielä edes soinutkaan.

Vastaukseni Fermin kysymykseen siis ohittaa ansibelit, valoa nopeamman matkustamisen ja käytännölliset madonreiät. Paholaisen asianajajana vastustan ihmettä - ja ihmeen kaupalla tämä asenne toivottaa pienet vihreät miehet tervetulleiksi kosmokseemme.

PS: Katso myös arvio linnunradan sivilisaatioiden lukumäärästä (vajaa 5000).

PS2: (marraskuu 2013): löydettyjen eksoplaneettojen määrä ylittää 1000.  Kepler- luotaimen (rakennettu löytämään eksoplaneettoja) datan mukaan ns. elämänvyöhykkeellä (nestemäistä vettä esiintyy) kiertävien maankaltaisten  planeettojen lukumääräksi linnunradassa arvioidaan 2 miljardia.