Syy huvittuneisuuteen vaatii varmaan selityksen. Syynä on, että olen aikanaan joutunut ottamaan rakettitieteilijän roolin. Se tapahtui, kun Suomessa ryhdyttiin panostamaan avaruustekniikkaan. Suomi halusi liittyä Euroopan avaruusjärjestöön ESA:an. Ala oli suomessa aika outo, niinpä silloinen työnantajani VTT käynnisti avaruustekniikan tutkimusohjelman, ja minut pyydettiin sen johtoryhmään. Samaan aikaan aloiteltiin avaruusyhteistyötä Neuvostoliiton avaruusohjelman kanssa. Siihen aikaan Suomi harrasti tällaista blokkipoliittista tasapainoilua. ESA:an voitiin mennä vain, jos samalla oli vastaavaa yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Ja se oli tullut mahdolliseksi, kiitos Mihail Gorbatšovin glasnost- politiikan. Avaruuspolitiikka se vasta olikin rakettitiedettä!
Eipä aikaakaan, kun jo rakentelimme
tieteellisiä instrumentteja sekä Neuvostoliiton että ESA:n
avaruusaluksiin. Suomi valitsi käytännöllisesti tämän teknisen
rakentelun linjan, kaikista yhteistyön mahdollisista muodoista.
Siinä kun voisi kehittää myös teknologista osaamista, josta ehkä
koituisi muutakin hyvää. Toinen vaihtoehto, tieteenteko, olisi toki
ollut mahdollista ilman ESA- jäsenyyttäkin, tiede kun on sen verran
avoimempaa. Itse asiassa tiedettä jo tehtiinkin, ja olimmekin heti
yhteistyössä suomalaisten avaruustutkijoiden kanssa.
Tieteellistekninen yhteistyö on sitten
oma juttunsa ja siinä on omat mausteensa. Olen kirjoittanutkin
yhteistyöstä Neuvostoliiton IKI:n ja Yhdysvaltain NASA:n kanssa.
Tämä kaikki alkoi vuonna 1985. Olihan
se avaruustekniikka tosiaan meille uutta. Mutta suomalainen
mentaliteetti tehosi tässä parhaimmalla tavalla. Jos ei jotain
tiedetty, otettiin selvää ja opeteltiin asiat, eikä jääty
ihmettelemään. Ja se toimi: jälkeenpäin kehtaan sanoa, että
pärjäsimme jopa paremmin kuin monet kokeneiden avaruusvaltojen
rakenteluporukat.
Mutta kun avaruusinnostus oli herännyt,
yliopistot ja korkeakoulut halusivat kouluttaa avaruusinsinöörejä.
Joten mistä opettajat? Koska avaruusfyysikot olivat harjaantuneita
ihan muihin asioihin, löysin itseni pian luennoimasta
avaruustekniikkaa innokkaille opiskelijoille. Ja nyt päästään
varsinaiseen asiaan. Millaista olisi sen ”rakettitieteen”
sisältö, jota ryhtyisin opettamaan? Minun piti se itse koostaa
sopivista paloista. Joten seuraavassa aion nyt paljastaa, mitä
rakettitiede on.
Aloitin kurssin eräänlaisella
avaruusmaantieteellä. Selitin, millainen on mittasuhteiltaan se
lähiavaruus, jossa tulisimme operoimaan, ja miten sen eri osiin
pääsisi ja paljonko se veisi aikaa. Siis sisältä ulos: aurinko,
sisäplaneetat, ulkoplaneetat, Kuiperin vyöhyke, Oortin pilvi,
lähitähdet, Linnunrata.
Sitten taivaanmekaniikan ja
avaruuslennon fysiikka (Newtonin liikelait, kiertoratojen laadulliset
ominaisuudet). Ja sitä täydentämään erilaiset satelliitit ja
avaruusalukset: niiden tyypit, resurssit ja vakautustavat.
Ja lopuksi se sokeri pohjalla:
avaruusympäristö ja siihen sopeutuminen (sekä ihmiset että
laitteet). Ankara tyhjiö, eri säteilylajit, laukaisun rasitukset.
Lämpösuunnittelu, materiaalitekniikka, suojaustavat. Ja lopuksi:
avaruusteknisen insinöörityön eteneminen vaihe vaiheelta,
laadunvarmistus ja testaukset.
Sellaista oli siis minun
rakettitieteeni. Onko se siis erityisen vaikeaa? Ei minusta, vaan
pikemminkin hyvin monesta asioista koottua. Vaikeampiakin asioita
varmaan on. Toisaalta kaikilla aloilla on vaikeita ongelmia. Kaikki
riippuu siitä, mistä ihminen syystä tai toisesta kiinnostuu.
Vakava tieteen tai matematiikan tai insinööritaidon harjoittaja
löytää lopulta oman alansa vaikeat tai lähes mahdottomat
ongelmat. Ja ehkä ainakin uneksii ratkaisevansa jotkut niistä.
Se on todellista rakettitiedettä.
