(My phony
romance); Varoitus: blogissa voi olla tuotesijoittelua ja
tuotesioittelua.
Vuonna 2000
siirryin omaan firmaan, ja ostin ensimmäisen oman puhelimeni. Se oli
malli 8210 ”Leonardo”, tai "Kenzo". Tämä vain 80 gramman painoinen puhelin
meni kevyesti paidan rintataskuun. Se oli paras puhelin, mitä
minulla on koskaan ollut, ja käyttäisin sitä mielelläni vieläkin,
jos sen koneisto päivitettäisiin nykyteknologiaan. Mutta
valitettavasti tämä hyvin menestynyt, kaunis ja suosittu puhelin
otettiin pois tuotannosta. Kysyin asiaa Nokian ihmisiltä. He
vastasivat, ettei puhelimen kate ollut riittävän hyvä.
Tämän jälkeen
minun ja puhelimien suhteessa alkoi kriisi - joka jatkuu yhä. Kun
8210 alkoi käydä yhä epäluotettavammaksi, hankin uudelleen
henkiin herätetyn kommunikaattorin, nyt tyyppinumerolla 9300i. Se
oli noin vuonna 2005. Mutta valitettavasti se oli pettymys. Se oli
edelleen turhan paksu ja painava. Pahin vika oli näppäinvalon
puuttuminen. Vaaleanharmaiden näppäinten valkea teksti ei näkynyt
jos oli hiukankin hämärää. Myös verkon selailu oli toivottoman
hankalaa.
Positiivista oli,
että tällä puhelimella pystyi käyttämään sähköpostia
(ominaisuus oli myös vanhassa kommunikaattorissa). Jotain
kummallista oli siinä, että vaikka matkapuhelin oli ollut jo
toistakymmentä vuotta todella suosittu laite, sähköposti alkoi
yleistyä vasta nyt. Minusta se on puhumisen jälkeen puhelimen
seuraavaksi hyödyllisin ominaisuus. Työkäytössä tärkeämpi kuin tekstarit.
Vuonna 2007 Apple
esitteli iPhone- puhelimen - ja uutuus osoittautui mullistavaksi. Se
ei tosin ollut ensimmäinen laatuaan. Nokialla oli jo ollut
kosketusnäyttöpuhelimia, mutta se ei ymmärtänyt niiden
merkitystä. Aloin etsiä seuraajaa kommunikaattorilleni. Eräs
tuttavani oli hankkinut Nokian 5800 XpressMusic puhelimen (julkaistu
2008). Jostain syystä Nokia markkinoi sitä nuoriso- ja
musiikkipuhelimena. Tosiasiassa se oli loistava bisnespuhelin, jossa
oli kaikki tärkeät ominaisuudet (kosketusnäyttö, nettiselain, sähköposti,
tekstinsyöttö, kamera).
Toinen Nokian
vaihtoehtoni älypuhelimeksi oli Linux-pohjainen N900 puhelin, jossa
oli myös mekaaninen näppäimistö. Mutta samoin kuin XpressMusic,
myös N900 oli minusta hieman kömpelö ja liian painava. Sitten
markkinoille tuli onneksi malli X6 ”comes with music”, eli taas
kerran nuorisopuhelin. Se oli näppärän kokoinen ja täysiverinen
älypuhelin. Miellyin puhelimeen, sitä oli mukava käyttää.
Ollessani työmatkalla Etelä-Afrikassa asensin sen
navigointisovellukseen paikalliset kartat. Ne toimivat loistavasti.
Nyt pääsin
älypuhelinten makuun, ja kun Nokia julkaisi superpuhelimen N8,
hankin sen (siinä oli isompi näyttö ja loistava kamera). Puhelin
palveli hyvin, etenkin kun sen Symbian- käyttöjärjestelmä lopulta
saatiin kelvolliseksi Belle- ohjelmistopäivityksellä.
Valitettavasti puhelimelle kävi pian hullusti. Laitoin sen auton
katolle ja lähdin ajamaan. Se katosi, enkä löytänyt sitä vaikka
etsin kilometreittäin ojanreunoja.
Mistä uusi
puhelin? Tilanne oli masentava, sillä Nokialla oli tarjolla vain
latteita vaihtoehtoja. Korvasin puhelimen edullisella mallilla X7.
Mutta se osoittautuikin sekä mekaniikaltaan epäonnistuneeksi että
muuten epäluotettavaksi. Sitten hankin mallin C7. Se oli huonosti tehty iPhone
jäljitelmä, joka toimi epäluotettavasti. Ainoa hyvä puoli oli,
että se oli halpa.
Tragedia jatkuu.
Seuraavana talvena pudotin puhelimen jäiselle kadulle, ja sen näytön
lasi hajosi pieniksi paloiksi. Näytön korjaus osoittautui törkeän kalliiksi, joten tilasin
netistä halvalla uuden lasin. Valitettavasti en raskinut ostaa
näytönirroitustyökalua, joten, vivutessani näyttöä irti
(puhelimet tehdään liimaamalla) puhelin hajosi lopullisesti.
Mikä nyt eteen?
Nokialla ei edelleen ollut muuta kelvollista kuin sen jo hylkäämä
Meego-käyttöjärjestelmällä varustettu N9. Joten ostin sellaisen.
Enkä katunut. Puhelin oli ylivoimainen, erinomainen, suorastaan loistava.
Mutta draama jatkuu
edelleen. Lokakuussa pudotin puhelimen kivilattialle. Se putosi
ikävästi kulmalleen, ja sen näyttö hajosi (onneksi olin
synkronoinut sen osoitekirjan ja valokuvat tietokoneeseeni). Korjauttaminen olisi kallista, eikä puhelimeern enää saanut uusia päivitryksiä tai sovelluksia.
Laitoin varaukseen
Jollan. Ostin marketista hätäavuksi halvan Symbian- peruspuhelimen,
Nokia 206. Sen käyttäminen tuntui nostalgiselta, olihan sen
käyttöliittymä aivan sama kuin yli kymmenen vuotta sitten. Mutta
yllätys: puhelimen toiminnassa on joukko vikoja ja virheitä, joita
2000- luvun alun malleissa ei ollut. Näin vähänkö todella yhtiö
piittaa peruskäyttäjistä?
Samaan aikaan kun
oma suhteeni Nokian matkapuhelimeeni katkesi, päättyi myös Nokian
matkapuhelinten taival (suhteeni Nokian puhelinbisnekseen oli jatkunut 30 vuotta, ja Nokian elektroniikkaryhmässä olin töissä 40 vuotta sitten). Kun katson Nokian taivallusta, kaksi asiaa
herättää huomiota. Ensinnä, Nokia kehitti valtavan määrän
matkapuhelinmalleja, niitä oli yli tuhat. Vaikka joukkoon eksyi
todellisia helmiä, yhtiö ei keskittynyt niiden vaalimiseen, vaan
hallinnoi valikoimaansa puhtaasti taloudellisin kriteerein.
Menestyneetkin tuotteet tapettiin, kun niiden tuotto ei kasvanut
tarpeeksi. Toinen outo asia on Nokian sekava tapa nimetä
tuotemalleja ja mallisarjoja. Se perustui puhtaasti
asiakassegmentointiin. Siksi esimerkiksi älypuhelimia löytyi
useista eri tuotesarjoista. Mutta tuoteinnovaatiot eivät välttämättä kehity
asiakassegmenttien sisällä. Se oli Nokialle katkera opetus.
Puhelinmalleista
ja niiden numeroista löytyy kattava kuvitettu hakemisto
http://nokiamuseum.com/
Kommunikaattorin sisuskalut
