”Mutta
jos kesytät minut, niin silloin me toisiamme tarvitsemme,
olisit ainoa maailmassa, elämäni aurinkoinen".
olisit ainoa maailmassa, elämäni aurinkoinen".
Ketun
laulu; Antoine de Saint Exupéryn kirjan ”Pikku Prinssi” mukaan
A-K Bently.
Viime vuosina olen opiskellut systemaattisesti paikatakseni
vanhentunutta maailmankuvaani. Listallani on ollut mm genetiikkaa ja
neuropsykologiaa. Olen juuri lukenut Matt Ridleyn kirjan: Geenit,
kokemus ja ihmisenä oleminen. (Terra Cognita 2004). Se oli
maailmankuvaa avartava kokemus.
Kerron muutamia asioita, jotka vaikuttivat itseeni. Geenit ja DNA tiedettiin yleisesti jo 1960- luvulla. Mutta kun geneettinen koodi (genomi) opittiin lukemaan, huomattiin kaikenlaisia outoja asioita. Miksi suuri osa geeneistämme on samoja, kuin vaikka banaanikärpäsellä ja laakamadolla? Siis ihan kirjaimellisesti samoja sekvenssejä. Ja kuitenkin banaanikärpäsen munasta syntyy banaanikärpänen ja ihmisen munasolusta ihminen - ja onhan meillä sentään eroa. DNA ei siis kuvaa suorastaan rakennettamme, pikemminkin niitä osia joista ihminen kootaan. Ja se myös ohjaa kokoamisprosessia. Samoin geenit on aktiivisia säätelijöitä ja käyttäytymisen ohjaajia koko elämän ajan.
Kirjassa on esimerkkejä, miten esimerkiksi aivoja rakennetaan. Miten vaikkapa neuronien aksonit (hermosäikeet) osaavat kasvaessaan etsiytyä juuri tiettyihin soluihin, jotta ne muodostaisivat hyödyllisiä neuraalisia laskentakoneita. Yksi tapa miten kehitys tapahtuu on ajoitus. Kehitysprosessit käynnistetään ja pysäytetään, ympäristön ja ajan ohjaamina, juuri oikeissa kohdissa.
Kirjassa kuvattu kettutarhaesimerkki oli niin valaiseva, että se kannattaa tässä kertoa. 1960- luvulla siperialaisessa kettutarhassa koetettiin jalostaa kesyjä kettuja, niitä olisi helpompi tarhata. Itse jalostus onnistuikin hyvin. Valittiin vain aina juuri ne ketut, jotka vähiten arastelivat ihmistä. Mutta lopputulos olikin yllättävä. Kesyt ketut eivät olleet enää samoja kettuja. Ne olivat kesyjä ja leikkisiä, mutta samalla niistä tuli lyhytkuonoisia, lerppukorvaisia ja kirjavaturkkisia, ja niiden aivot olivat pienemmät kuin villillä ketulla. Eivät ne enää kelvanneet turkiksiksi. Kun tapausta on analysoitu uuden tiedon valossa, osoittautuu että kesyyntymiseen kohdistuva valinta suosii aikuistumisprosessin katkaisemista ennen aikojaan. Kesyllä eläimellä on lapsen piirteet.
Samalla esimerkki osoittaa, että ei ole "kesyysgeeniä", vaan jalostus vaikutti samanaikaisesti hyvin moneen piirteeseen - ja geeniin. Näin on yleisesti. Ajatus "yksi piirre - yksi geeni" tai "yksi tauti - yksi geeni" ei ole totta. Joskus tosin yksittäinen geenivirhe ilmenee sairautena, ja siitä tämä väärinkäsitys on kai syntynyt. Jotenkin, insinöörinä ja ohjelmoijana olen aina aavistanut tämän! Koska piirteiden rajat tulevat ihmisen tekemästä luokituksesta, ”piirre” ei välttämättä tarkoita juuri mitään.
Kesyyntyminen pätee silti yleisesti, sen mutkikkaasta geneettisestä taustasta huolimatta. Koira on pennuksi jäänyt susi. Sillä on pienet aivot ja pienempi koko - ja lauhkea luonne. Ja se on tyhmempi. Sama pätee muihin kesyihin kotieläimiin, mm. nautoihin ja sikoihin.
Sama pätee simpansseihin. Tiedetään aika tarkkaan, milloin ja miksi osa simpanssilaumasta erottui omaksi ryhmäkseen niin tehokkaasti että niistä tuli uusi laji, kääpiösimpanssit eli bonobot. Osoittautuu, että bonobot ovat kesyyntyneitä ja omaksi lajiksi lajiutuneita simpansseja. Pieniä, lauhkeita - ja hieman tyhmempiä.
Myös ihminen on jossain kehityksen vaiheessa kesyyntynyt. Seurauksena oli aivojen koon dramaattinen pienentyminen, jopa keskimäärin 20 % (fossiililöydöt). Nykyisin meillä on pienemmät aivot, ja oletettavasti olemme myös tyhmempiä. Aivojen koolla on saman lajin kohdalla tilastollinen yhteys älykkyyteen, vaikka yksilöllisiä eroja on. Einsteinilla oli pienet aivot, mutta emme kai pidä häntä tyhmänä. Kesyyntyneinä ihmisinä olemme sopuisia, leikkisiä ja sosiaalisia. Miksi näin kävi? Se saattaa liittyä neoliittiseen vallankumoukseen. Kun viljely johti pysyviin isoihin asutuksiin, aggressiiviset ja sopeutumattomat karsiutuivat, joko ne tapettiin, tai työnnettiin asutuksen ulkopuolelle.
En välittäisi tavata muinaista esi-isääni, joka oli oletettavasti isokokoinen, älykäs, aggressiivinen ja arvaamaton.
Kerron muutamia asioita, jotka vaikuttivat itseeni. Geenit ja DNA tiedettiin yleisesti jo 1960- luvulla. Mutta kun geneettinen koodi (genomi) opittiin lukemaan, huomattiin kaikenlaisia outoja asioita. Miksi suuri osa geeneistämme on samoja, kuin vaikka banaanikärpäsellä ja laakamadolla? Siis ihan kirjaimellisesti samoja sekvenssejä. Ja kuitenkin banaanikärpäsen munasta syntyy banaanikärpänen ja ihmisen munasolusta ihminen - ja onhan meillä sentään eroa. DNA ei siis kuvaa suorastaan rakennettamme, pikemminkin niitä osia joista ihminen kootaan. Ja se myös ohjaa kokoamisprosessia. Samoin geenit on aktiivisia säätelijöitä ja käyttäytymisen ohjaajia koko elämän ajan.
Kirjassa on esimerkkejä, miten esimerkiksi aivoja rakennetaan. Miten vaikkapa neuronien aksonit (hermosäikeet) osaavat kasvaessaan etsiytyä juuri tiettyihin soluihin, jotta ne muodostaisivat hyödyllisiä neuraalisia laskentakoneita. Yksi tapa miten kehitys tapahtuu on ajoitus. Kehitysprosessit käynnistetään ja pysäytetään, ympäristön ja ajan ohjaamina, juuri oikeissa kohdissa.
Kirjassa kuvattu kettutarhaesimerkki oli niin valaiseva, että se kannattaa tässä kertoa. 1960- luvulla siperialaisessa kettutarhassa koetettiin jalostaa kesyjä kettuja, niitä olisi helpompi tarhata. Itse jalostus onnistuikin hyvin. Valittiin vain aina juuri ne ketut, jotka vähiten arastelivat ihmistä. Mutta lopputulos olikin yllättävä. Kesyt ketut eivät olleet enää samoja kettuja. Ne olivat kesyjä ja leikkisiä, mutta samalla niistä tuli lyhytkuonoisia, lerppukorvaisia ja kirjavaturkkisia, ja niiden aivot olivat pienemmät kuin villillä ketulla. Eivät ne enää kelvanneet turkiksiksi. Kun tapausta on analysoitu uuden tiedon valossa, osoittautuu että kesyyntymiseen kohdistuva valinta suosii aikuistumisprosessin katkaisemista ennen aikojaan. Kesyllä eläimellä on lapsen piirteet.
Samalla esimerkki osoittaa, että ei ole "kesyysgeeniä", vaan jalostus vaikutti samanaikaisesti hyvin moneen piirteeseen - ja geeniin. Näin on yleisesti. Ajatus "yksi piirre - yksi geeni" tai "yksi tauti - yksi geeni" ei ole totta. Joskus tosin yksittäinen geenivirhe ilmenee sairautena, ja siitä tämä väärinkäsitys on kai syntynyt. Jotenkin, insinöörinä ja ohjelmoijana olen aina aavistanut tämän! Koska piirteiden rajat tulevat ihmisen tekemästä luokituksesta, ”piirre” ei välttämättä tarkoita juuri mitään.
Kesyyntyminen pätee silti yleisesti, sen mutkikkaasta geneettisestä taustasta huolimatta. Koira on pennuksi jäänyt susi. Sillä on pienet aivot ja pienempi koko - ja lauhkea luonne. Ja se on tyhmempi. Sama pätee muihin kesyihin kotieläimiin, mm. nautoihin ja sikoihin.
Sama pätee simpansseihin. Tiedetään aika tarkkaan, milloin ja miksi osa simpanssilaumasta erottui omaksi ryhmäkseen niin tehokkaasti että niistä tuli uusi laji, kääpiösimpanssit eli bonobot. Osoittautuu, että bonobot ovat kesyyntyneitä ja omaksi lajiksi lajiutuneita simpansseja. Pieniä, lauhkeita - ja hieman tyhmempiä.
Myös ihminen on jossain kehityksen vaiheessa kesyyntynyt. Seurauksena oli aivojen koon dramaattinen pienentyminen, jopa keskimäärin 20 % (fossiililöydöt). Nykyisin meillä on pienemmät aivot, ja oletettavasti olemme myös tyhmempiä. Aivojen koolla on saman lajin kohdalla tilastollinen yhteys älykkyyteen, vaikka yksilöllisiä eroja on. Einsteinilla oli pienet aivot, mutta emme kai pidä häntä tyhmänä. Kesyyntyneinä ihmisinä olemme sopuisia, leikkisiä ja sosiaalisia. Miksi näin kävi? Se saattaa liittyä neoliittiseen vallankumoukseen. Kun viljely johti pysyviin isoihin asutuksiin, aggressiiviset ja sopeutumattomat karsiutuivat, joko ne tapettiin, tai työnnettiin asutuksen ulkopuolelle.
En välittäisi tavata muinaista esi-isääni, joka oli oletettavasti isokokoinen, älykäs, aggressiivinen ja arvaamaton.
