Tutkimusta ohjailemaan

Tunnetusti poliittinen harkinta on inhimillisen kyvykkyyden korkein muoto. Sehän korvaa ammattitaidon, kokemuksen, älyn ja terveen järjen. Tämä tuli taas todistettua, kun Suomen hallitus päätti liikuttavassa säästämiskiihkossaan karsia tutkimusvaroja. Ja aivan erityisen pahaenteistä oli siirtää varoja strategisen tutkimuksen nimikkeelle. Tulkitsen asiaa pahantahtoisesti, koska tällaisissa asioissa pahimmat skenaariot tapaavat toteutua. Se tarkoittaa hallituksen pyrkimyksiä ja uskomuksia tukevia raportteja tuottavaa toimintaa. Tämähän on vain jatkoa jo aloitetulle linjalle. (ks. himasgate). Eikä tämä ole edes uutta (vrt. Neuvostoliiton satsaus lysenkolaiseen valebiologiaan ja natsien satsaukset eugeniikkaan ja rotuoppeihin).  

Siis, tässä oli mielipide, joten se pitää perustella. Perusteluja seuraa. 

Asian pohjustukseksi muutama sana tieteellisen työn luonteesta. Tieteellisen työn merkitys modernissa yhteiskunnassa on jatkuvasti vahvistunut, ja samalla itse tiede on laajentunut ja kehittynyt suunnattomasti. Nykyisen tieteellisen prosessin perusmalli on lainattu luonnontieteistä, mutta uusia tieteenaloja on syntynyt niin paljon, että jopa niiden luokittelu on hankalaa. Tiede on ilmiönä globaali ja varsin yhtenäinen, joten sitä on syytä myös tarkastella globaalisti. ”Kovan” tieteen ytimessä ovat luonnontieteet, teknologia, matematiikka ja lääketiede. Yksin näillä aloilla työskentelee laskentatavasta riippuen 5–10 miljoonaa tutkijaa, mukaan luettuna teollisuuden tutkimus- ja tuotekehitysinsinöörit. Kuitenkin nämä ”kovan tieteen” alueet tuottavat vain noin 30 % kaikista tieteellisistä julkaisuista. Suomessa tieteellistä ja teknistä tutkimusta ja kehitystyötä suorittavan henkilöstön osuus koko väestöstä on maailman korkeimpia. 

Tieteenalat ovat todellakin hyvin erilaisia. Eri tieteenaloilla ja niiden sisäisissä lähestymistavoissa vaihtelevat siis teorian luominen ja soveltaminen, tutkimusaineiston tuottaminen ja käsittely, sekä tulkinta ja merkityksen antaminen hyvin erilaisilla osuuksilla. Oli työ sitten soveltavaa tai teoreettista, se huipentuu ja tiivistyy sen tulosten esittelyksi, eli tieteellisen julkaisun kirjoittamiseksi. Julkaisut ovat tieteen ainoa konkreettinen ja kvantitatiivisesti yhteismitallinen tulos. Tieteellisiä artikkeleita julkaisee maailmassa ehkä noin 50 000 merkittäväksi laskettua kansainvälistä tieteellistä aikakauslehteä. Näiden tiukasti toimitettujen lehtien lisäksi toinen tärkeä julkaisukanava on kansainväliset tieteelliset konferenssit. Tieteelliseen tuotantoon pitää sisällyttää vielä kansallisissa lehdissä ja pienten kieliryhmien kielillä julkaistut artikkelit, tutkimuslaitosten omat julkaisusarjat, tohtoritason opinnäytteet ja monografiat eli kirjat. Verkkojulkaiseminen on myös lisääntymässä, Suomessa viranomaiset ovat laatuluokitelleet 20 000 verkkojulkaisua eli ns. open access-lehteä (sisältyy kokonaismäärään)*.

Toinen tapa arvioida tieteen tuloksellisuutta on sen käytännön sovellukset. Yleisesti ottaen tiede on tuloksellista: se on vaikuttanut yhteiskunnan modernisaatioon henkisellä ja kulttuurin tasolla, tuottanut ennen kokematonta terveyttä ja hyvinvointia, ja vaikuttanut ratkaisevasti teknologisen ja teollisen maailman syntymiseen. Mutta konkreettisten hyötyjen syntyminen on ennustamatonta, ja näyttää vaativan aikaa vuosikymmenistä vuosisatoihin. Se ei oikein sovi yhteen neljän vuoden hallituskauden kanssa. Tiedetään myös, että hyvinkin erilaisten tieteenalojen vaikeasti nähtävät keskinäiset vuorovaikutukset ovat aivan ratkaisevia. 

Tieteen vakiintuneiden käytäntöjen mukaan tulosten arvioinnin tulee olla julkista, asiantuntevaa ja puolueetonta. Arviointiin kuuluu nykyisin ennen tulosten julkaisua tehtävä vertaisarviointi. Ainoa todellinen tieteellinen kriteeri on kuitenkin laajan tiedeyhteisön hyväksyntä. Se syntyy hitaalla ja monimutkaisella tavalla, ja ilmenee lähinnä työn siteerauksen ja soveltamisen kautta. Runsaasti siteeratut työt muodostavat eräänlaisen tieteen kaanonin, eli tiedeyhteisön mielipiteen. Mutta edes vakiintunet tieteelliset käsitykset ja teoriat eivät ole koskaan lopullisia. 

Julkaisutoiminnan laajuudesta voidaan tehdä myös se johtopäätös, että vain pieni osa julkaistusta tiedosta on todella merkittävää. Koska mikään erityinen taho ei kuitenkaan voi tätä merkitystä arvioida, julkaisutoiminta on – ja sen on syytä ollakin – runsasta ja monipuolista. Lukuisat, samoista lähtökohdista tehdyt rinnakkaiset työt ovat tärkeitä. Tulos on voitava tuottaa toistettavasti ja alkuperäisestä työstä riippumattomien tekijöiden toimesta. Tieteessä korostuu myös niin sanotun nollahypoteesin hyödyllisyys. Ja myös ne lukemattomat tutkimukset, jotka eivät pysty todentamaan lähtökohtana olleita oletuksia, ovat omalta osaltaan hyödyllisiä. 

Näin tiede muistuttaa hieman kullankaivajan työtä. Hän kaivaa valtavia määriä maata ja huuhtelee sen suurilla vesimäärillä. Lopulta vaskooliin jää ehkä vain muutama arvokkaan näköinen hippu. Rahoittajan näkökulmasta tieteen hyötysuhde näyttää pieneltä ja riskit erittäin suurilta. On kuitenkin väärin pitää tieteen näennäisen heikkoa hyötysuhdetta osoituksena resursseja tuhlaavasta käytännöstä. Pikemminkin se heijastaa tiedon tuottamisen prosessin yleistä vaikeutta ja laaja-alaisuutta. 

Tieteen merkityksen kasvaessa tutkimuksen rahoitus on eriytynyt ja saanut itsenäisen roolin. Tutkimusrahoitus on samalla muuttanut luonnettaan. Kun toiminta oli aikanaan luonteeltaan vakituisten ja määräaikaisten virkojen täyttöä, sen tilalle on jo pitkälti tullut projektirahoituksen jakaminen. Jopa pysyvien tieteellisten vakanssien hoitajat joutuvat uhraamaan merkittävän osan omaa ja tutkimusryhmänsä työaikaa projektirahoituksen hankkimiseen. Rahoittajien toimintaa kuvastaa hyvin Euroopan unionin tutkimusrahoitus. Rahoitus muotoillaan suuriksi puiteohjelmiksi, ja ne puolestaan pilkotaan varsinaisiksi tutkimusohjelmiksi, niiden hankekoreiksi, ja lopulta erillisiksi projekteiksi. 

Rahoittajat kokevat edustavansa tutkimuksen yhteiskunnallista intressiä, ja he saavat mandaattinsa poliittiselta järjestelmältä. Näin tiede on oikeastaan suurelta osin politisoitunut. Tämä ei tietenkään ole välttämättä huono asia. Kun aikaisemmin tutkimuksen yleislinjoista on päätetty yliopistojen ja instituuttien johtokunnissa, uusi järjestys laajentaa tutkimuksen hallinnollista pohjaa. Tieteen voidaan katsoa jopa demokratisoituneen, mikä vastaa paljon paremmin nykyaikaista käsitystä asioiden hoidosta. 

Voisimme kuitenkin olla huolestuneita tietyistä sivuvaikutuksista. Tieteelle aletaan asettaa lyhyen aikavälin tavoitteita. Kun rahoittajat kokevat olevansa poliittisessa vastuussa, ja ehkä jopa tulosvastuussa, he pyrkivät määrittelemään ohjelmia, joilla on mitattavia tavoitteita. Projektiehdotuksia tekevät tutkijat joutuvat vastaavasti määrittelemään omat hankkeensa vastaamaan näitä tavoitteita. Tuskin kukaan tutkija uskaltaa kuitenkaan luvata tieteellisiä läpimurtoja, vaikka se on kaiken tieteellisen työn perimmäinen tarkoitus. Siksi tuo tarkoitus joudutaan muuntamaan erilaisiksi lyhyen aikavälin tavoitteiksi. 

Rahoittaja pakottaa tutkijat kuvailemaan jo etukäteen projektinsa vaikutuksia. Nämä vaikutukset eivät välttämättä ole tieteen näkökulmasta kovinkaan realistisia. Tieteelle on tyypillistä pitkä aikajänne ja heikko tulosten ennustettavuus. Se sopii huonosti yhteen poliittisen rahoituksen aikaskaalaan. Rahoitusohjelmien tavoitteet ja rakenne joudutaan säännöllisin väliajoin muotoilemaan uudelleen, koska niiden hyödyllisyys poliittisina termeinä kuluu käytössä. 

Tässä prosessissa joudutaan vähitellen tilanteeseen, jossa rahoitusorganisaatiot ja tiedettä tekevien yhteisöjen varainhankkijat ovat eriytyneet ja ammattimaistuneet. Rahoittajien taustalla on erilaisia tieteen vaikutusten ja innovaatiotoiminnan teorioita. Näin rahoitustoiminta muodostaa lopulta eräänlaisen virtuaalitodellisuuden, jossa rahoituksen jakajien unelmatehtaat kohtaavat rahan käyttäjien myyntimiehet. Rahoituksen saajat joutuvat sovittamaan hankkeensa tähän virtuaalitodellisuuteen. He määrittelevät omat tutkimusongelmansa rahoittajien tutkimusohjelmien määrittelemällä käsitteistöllä. Itse asiassa heidän tehtävänsä on pukea usein varsin mielettömältä kuulostava rahoituskieli rationaaliselle ja täsmällisesti määritellylle tieteen kielelle. Pahimmillaan rahoitusjärjestelmä muistuttaa näytelmää, jossa näyttelijät toimivat huolellisesti maalatuissa kulisseissa. Niiden takana tieteentekijät pyrkivät kanavoimaan näiden näytelmien tuottamaa tutkimusrahoitusta omiin pitkän tähtäimen tieteellisiin strategioihinsa. Näin tieteen näennäisen heikko hyötysuhde heikkenee myös täysin aidosti, koska samalla rahoituksella pyöritetään sekä virallista että epävirallista tieteellistä tuotantoa. 

Asiaa tuntemattomasta tämä kuvaus voi tuntua liioitellulta. Jotain kuitenkin kertoo se, että ne harvat tutkijat ja ryhmät, jotka pystyvät tuottamaan tämän kaksoispelin puitteissa aitoja huipputuloksia, saavat palkinnoksi vapautuksen tästä rahoitusjärjestelmästä. 

Yllä olen referoinut omaa kirjaani ”Projektitoiminnan musta kirja”. Lukekaa lisää ja kauhistukaa.

*) korjasin julkaisujen lukumäärät vuoden 2015 tasolle, aiemmat luvut olivat yli 5 vuotta vanhoja.