Ilmestysten galleriat

Taidegallerioissa käynti, aivan sellaisessa perinteisessä muodossa kuin katsomassa maalauksia, tuntuu varmaan monesta ihmisestä aivan kauhean elitistiseltä. Ehkä se voisi tuntua minustakin, koska olin jo nuorena kulttuuriradikaali (ks. blogikirjoitus aiheesta). Onneksi kävin lukion Helsingissä, missä on sellaisia ihmeellisiä paikkoja kuin Ateneum tai Taidehalli tai Amos Anderssonin museo tai Kansallismuseo. Ja onneksi minulla oli opettajia, sekä kuvaamataidossa (outo nimi) että äidinkielessä, joiden mielestä oli hyvä idea raahata oppilaat galleriaan. Niin että totuin siihen jo nuorena, se ei oikeastaan ollut hullumpi tapa viettää aikaansa. Ja erityisesti ulkomaan matkoilla museoissa vierailu avaa aivan uuden ja toisenlaisen näkökulman vieraaseen maahan.

Galleria voi tuottaa vierailijalle jopa poikkeuksellisia elämyksiä, joista äärimmäisin saattaa olla niin sanottu Stendhal-oireyhtymä. Tämä täytyy selittää. Ranskalainen kirjailija Stendhal (Marie-Henri Beyle, 1783-1842) sai Firenzessä voimakkaan tunne-elämyksen, johon liittyi huimausta, heikotusta ja huono olo. Ja valtava onnen tunne. Hän alkoi itkeä, putosi polvilleen ja tuki päätään seinään voidakseen jatkaa kuvien katsomista. Tällainen taiteen aiheuttama paniikkikohtaus on varsin harvinainen, se tulee yllättäen, eikä tällaiseen tilaan voi siirtyä tietoisesti. Itse en muista tällaista kokeneeni. Mutta jotain sen tapaista kuitenkin. Jonkinlaisia mini-stendhaleja. Niihin liittyy ihmetyksen tai oivalluksen tunne ja lievä huimaus.

Tällainen tunnetila voi syntyä myös musiikista, ehkä se on siellä jopa tavallisempaa. Musiikki kun menee vielä suorempaan tunteisiin. Ja joskus elämys yhdistelee kuvia ja musiikkia, tunnettu esimerkki on Modest Musorgskin vuonna 1874 säveltämä ihmeellinen pianoteos Näyttelykuvia. Sävellyksessä toistuu mietteliäs melodia joka kuvaa näyttelyvieraan kiireetöntä kuljeskelua galleriassa, ja aina välillä pysähdytään ja mennään syvälle jonkun maalauksen synnyttämään tunnetilaan. Menninkäinen, Vanha linna, Kananpoikien tanssi, Noita, Suuri Kiovan portti… Kuvia on kaikkiaan kymmenen. Minun ei tarvitse nähdä kuvia, niiden herättämä tunne nousee heti vahvana mieleen. Itse asiassa kuvittelin nuo kuvat aivan erilaisiksi kuin mitä ne ovat todellisuudessa. Kokeilkaapa: kuunnelkaa Näyttelykuvia ja kuvitelkaa, millaisia nuo kuvat ovat!

Palataan nyt omiin mini-stendhaleihin. Eräs niistä sattui, vuosikymmeniä sitten, myös Firenzessä. Menimme lasteni kanssa Ufficin galleriaan, noin vain, koska siihen aikaan kaupungissa ei ollut nykyisen kaltaista turistitungosta. Ja siellä olikin nuo kuuluisat Sandro Botticellin (1445– 1510) maalaukset, kuten Kevät ja Venuksen syntymä. Olin toki nuo maalaukset nähnyt koulukirjoissa. Mutta en olisi ikinä uskonut, millaisia ne ovat oikeasti. Valtavan suuria, vaaleilla, heleillä väreillä maalattuja, ilmavan keveitä. Sananmukaisesti, ihania! Muistaakseni, kun olimme jo poistumassa, minun piti vielä uudelleen käydä katsomassa niitä ja varmistumassa, että ne ovat totta.

Taisi olla samalla Euroopan kiertueella, kun menimme Amsterdamissa Rijksmuseumiin. Siellä näimme joitakin Rembrandtin (1606-1669) maalauksia. Seinälle kiinnitetty taulu kertoi, että ne oli juuri restauroitu. Niiden pinnasta oli varovasti poistettu vanha, ruskeaksi muuttunut vernissa. Olin hämmästynyt. Eihän ne olleet ollenkaan sellaisia kuin taidehistorian kirjoissa, jotka ylistivät niiden ruskeasävyistä ”valohämyä”. No tällainen termi, italiaksi chiaroscuro, on todella olemassa, ja se tarkoittaa erityisesti yökuvissa pimeän ja kirkkaan vaihtelua. Mutta olin ymmärtänyt varmaan termin väärin. (Tosin myös toinen taidetermi, sfumato eli sumuinen, käännetään myös valohämyksi). Rembrandtin kirkkaat värit olivat todella kirkkaita ja värit hehkuivat, etenkin sininen, jota en muista noissa oppikirjan kuvissa edes nähneeni. Maalaukset olivat lumoavan kauniita, en taaskaan keksi muuta kun tämän lattean ilmaisun, mutta se on totta.

Kummassakin kuvaamassani ”ilmestyksessä” kysymys oli positiivisesta yllätyksestä. Maailma onkin paljon ihmeellisempi ja vaikuttavampi kuin osasin mitenkään odottaa. Mitään maagista tai selittämätöntä ei välttämättä tapahtunut. Mutta ehkä nyt, jonkinlaisen tasapuolisuuden takia, on syytä kuvata myös jotain selittämätöntä. Edellä kuvaamallani matkalla kävimme myös Pariisissa, ja silloin on lähes pakko käydä myös Louvressa. Itse museo oli elämyksenä hieman erilainen. Kun Firenzessä ja Amsterdamissa maalauksia saattoi katsella kaikessa rauhassa omaan tahtiin, Louvreen oli jo iskenyt elämysturismin paholainen. Kaikkialla näkyi suuntaa osoittavia nuolia: Mona Lisa, tuonnepäin. Ja lukuisat japanilaisryhmät suunnistivat oppaidensa perässä nuolien osoittamaan suuntaan. Ilmeisesti koko museossa ei ollut muuta nähtävää. Tilanne oli jotenkin ärsyttävä. Ajattelin, että ihan ilkeyttäni en mene edes katsomaan mokomaa taulua. Kiertelimme pitkin hiljaisia saleja, olihan nähtävää toki kymmenien salien verran. Varsin pitkään ihailimme ryöstettyjä muinaisen Egyptin taideaarteita, ne olivat kiehtovia, mutta niiden katselu oli jotenkin kiusallista. Lopulta päätin sittenkin lähestyä Mona Lisaa. Taulu löytyi suuresta salista, ihmispaljouden takaa, Mona Lisa katseli maailmaa rauhallisesti passarilasin takaa. 

Minulle tapahtui jotain kummallista. Tunsin pientä huimausta. Tuo pienehkö ruskeasävyinen maalaus oli ihmeellinen. Siitä tuntui lähtevän kullanväristä säteilyä, joka kulki ruumiini läpi. En osaa selittää, en edes yritä.

Rembrandtit tuovat mieleeni vielä yhden näkökulman. Meillä voi olla aivan väärä kuva menneisyydestä. Kuten Rembrandtin taulut, jotka eivät oikeasti olekaan ruskeita ja hämärän suttuisia, vaan loistavan kirkkaita. Sama koskee tietysti muitakin asioita. Muinaiskaupunkeja, tai vaikka antiinkin Kreikan maalauksia, joista oikeastaan tiedämme vain sanallisia kertomuksia. Jonkinlaisen välähdyksen sain viime kesänä vieraillessani Pompeijissa. Laavan ja tuhkan alta on vähitellen kaivettu esiin muinaista kaupunkia kaikessa loistossaan. Kolmiulotteinen silmänräpäyskuva menneisyydestä. Kaupunki, ja erityisesti rikkaiden asunnot suorastaan tulvivat taidetta, freskoja ja mosaiikkeja. Vain ihmiset, Rooman valtakunnan eri kansojen kuhiseva kirjavuus, joka aikanaan kiehui kapeilla kaduilla, puuttuu. Sama koskee tietysti historiaa yleisemminkin. 

Rembrandtin ”tapaukseen” liittyy toinenkin hieman saman kaltainen oivallus. Helsingissä, Sinebrychoffin museossa on ensi tammikuulle asti näytteillä renessanssimaalari Jacopo Bassanon (1515-1592) teoksia. Näyttely on opettavainen. Kun maalarimestari saa kuuluisuutta, hänen töitään kysytään yhä enemmän. Niinpä hän alkaa standardoida aiheitaan. Hän ehkä perustaa suorastaan verstaan apulaisineen tuottamaan maalauksia. Niistä tehdään jopa kopioita, tai sitten samat kuvien osat ja aiheet, kuten vaikka ihmishahmot ja lampaat, toistuvat lähes samanlaisina maalauksesta toiseen. Toinen oivallus liittyy tuon ajan maalausten värimaailmaan. Taulut muuttuvat vähitellen ruskeiksi, sininen katoaa. Syynä ei ole välttämättä ole ikääntyvä vernissa, vaan myös pigmenttien kestävyys. Hyvät pigmentit ovat kalliita, erityisesti sinistä väriä tuottava lasuurikivi, joka luetaan puolijalokiviin. Tuohon aikaan keksittiin halpa korvike: hienoksi jauhettu koboltinsininen lasi. Valitettavasti se vain haalistuu aikojen kuluessa.

Sinisen katoaminen harmittaa minua erityisesti, koska olen värisokea, ja sininen on ainoa väri, jonka näen kunnolla. Näyttelyssä esiteltiin kuitenkin tekniikka, jolla sininen voidaan palauttaa. Maalaus kuvataan tarkalla spektrikameralla. Sen avulla voidaan tunnistaa alkuaineita, kuten koboltti. Kuvasta voidaan sitten tehdä printtivedos, johon lisätään kobolttia sisältäviin kohtiin sinistä. Tulokset ovat vaikuttavia.

Ensimmäinen mini-stendhal ei tapahtunut minulle ulkomailla, vaan ihan nuoruudessani, Ateneumin Ars-69 näyttelyssä. Näyttely vaikutti muutenkin kuin pommi Suomen tunkkaiseen taide-elämään. Ars-69 toi uusimmat eurooppalaiset taidesuunnat Suomeen, yhdessä rysäyksessä, se järkytti sekä ns. taidepiirit, että suuren yleisön. Kiertelin näyttelyä ihmetyksen vallassa. Voiko taide todella olla myös tällaista? Jotain ihan muuta kun mitä meille on opetettu. Ja taustalla piileskeli isompi kysymys: voiko myös maailma olla tällainen?

Näyttelyyn liittyi myös elementti, josta en vieläkään tiedä, oliko se satiirinen kommentti, vai esittikö se, miten suomalainen mytologia tervehtii ulkomaista taidetta ja liittää itsensä sen kokonaisuuteen . Ateneumin pääportaiden yläpäähän oli pystytetty suurikokoisia ja kirkkaasti maalattuja taiteilija Heikki Virolaisen Kalevala-vaikutteisia puupatsaita. Suomen kansallisen heräämisen aikana 1800-luvun lopulla oli tavallista kehitellä Suomelle myös keksittyä historiaa kuninkaallisine dynastioineen ja pakanajumalineen. Virolaisen estetiikka tuntui ammentavan tästä perinteestä, ja samalla kritisoivan sitä.

Taide-elämyksiä - tai siltä ainakin tuntuu

Kuuntelen usein radiosta Minna Lindgrenin musiikkiesitelmiä, ne ovat mainioita. Toki ne vetävät mutkia suoriksi, mutta se ei haittaa, koska se on tietoista. Mieleen jäi juttu Modest Musorgskin ihmeellisestä pianosarjasta "Näyttelykuvia". Pidän tuosta teoksesta kovasti, en väsy sen kuuntelemiseen. Erityisesti pianoteoksena, jollaiseksi se on tarkoitettukin. Se on saanut innoituksensa Musorgskin edesmenneen ystävän, arkkitehti ja taiteilija Viktor Hartmannin muistonäyttelystä. Sävellyksessä "esitellään" kymmenen teosta, ja niitä yhdistää viehättävä pieni teema, joka kuvaa näyttelyvieraan kävelyä teokselta toiselle. Se toistuu eri tunnetiloissa, välillä mietteliäänä, välillä kiihtyneenä, välillä uteliaana. Tuo teos on siis niin sanottua vihattua ja epämuodikasta "ohjelmamusiikkia", koska se kuvaa jotain konkreettista. Ja silti, tai jopa sen takia pidän siitä.

Ja sitten seuraa jotain ihmeellistä. Sävellystyön aikaan Musorgski oli pahasti alkoholisoitunut, se haittasi hänen työntekoaan. Ilja Repin maalasi hänen muotokuvansa vähää ennen hänen kuolemaansa, lähes inhorealistisessa maalauksessa säveltäjä muistuttaa jo puliukkoa. Mutta "Näyttelykuvia" syntyi nopeasti, säveltäjä oli valtavan innostuksen vallassa. Perin kummallista on kuitenkin, että noista kymmenestä kuvasta vain kolme oli esillä näyttelyssä. Ja vielä oudompaa seuraa. Omassa mielessäni olin kuvitellut sävellyksessä kuvatut kuvat suuriksi, venäläisen romantiikan mallin mukaisiksi tunnekylläisiksi öljyvärimaalauksiksi. Tosiasiassa Hartmannin kuvat olivat pieniä piirrosluonnoksia ja akvarelleja. Oma mielikuvitukseni oli luonut nuo maalaukset Musorgskin ihmeellisen musiikin vaikutuksesta.

Tämä sai minut ajattelemaan muita taide-elämyksiä, ja nyt minusta tuntuu, että taideteoksen tuottama eläytyminen syntyy jonkinlaisesta ristiriidasta, salaisuuden verhon repeytymisestä. Asiat eivät olekaan niin kuin luulen. Aivan kuin ristiriita Musorgskin tunnekylläisen musiikin ja niiden esikuvana olevien vaatimattomien ja hieman kuivien kuvien välillä synnytti musiikin oudon lumouksen. Kuvaan nyt joitain tällaisia elämyksiä, jotka ovat jääneet syvälle tajuntaan.

Sixtuksen kappelin kattomaalaukset Vatikaanissa, Michelangelo. Olin työmatkalla Roomassa 1990- luvulla. En ollut mitenkään valmistautunut siihen, mitä siellä odotti, en ollut nähnyt edes kuvia, paitsi Aatamin luomisen. Eikä yleisöäkään ollut jostain syystä paljoa, olin lähes yksin. Se olikin sitten järkytys. Kappeli oli tavattoman pieni. Ja maalausten paljous hätkähdytti. Ruskettuneet ja useimmiten lähes alastomat ihmisruumiit leijuivat painottoman oloisina hätkähdyttävän sinisen taustan päällä. Ja niitä oli niin paljon, ylitsepursuavasti. Vaikutelma ei ollut vähääkään harras, vaan jotain aivan muuta, lyhyesti sanoen, outoa.

Firenze, Ufficin galleria, Botticelli. Lasten kanssa interraililla. Tähän olin kyllä valmistautunut, mutta silti se yllätti. Nuo 1400-luvun lopun maalaukset eivät olleet hiukkaakaan vanhoja, vaan tuntui kuin ne olisi tehty eilen. Ei sellaisia kuin taidekirjoissa, vaan kirkkaita, kuulaita, kevyitä, ja uskomattoman suuria. Renessanssin merkitys asettui kohdalleen. Galleriassa oli muutakin, mutta en muista sitä. Botticelli jäi vaivaamaan. 

Moskova, Majakovskajan metroasema, Aleksander Deineka. Työmatkalla. Tämäkin näkymä on järkytys, sillä Moskovan metrossa katsojan silmää on totutettu raskaan oloiseen sosialistiseen realismiin. Majakovskajan ilmavan aseman ihanat kattomosaiikit kuvaavat urheiluasuisia miehiä ja naisia ja kapeasiipisiä lentokoneita heleänsinistä taivasta vasten. Vaistomaisesti yhdistin ne Botticelliin. Lumoavaa utopiaa.

Louvre, Mona Lisa, Leonardo da Vinci. Interraililla lasten kanssa. Tämä oli vihattava tilanne. Joka puolella museota oli nuolilla varustettuja kylttejä: Mona Lisa, tuonnepäin. Ja japanilaiset turistit tungeksivat nuolien suuntaan. Aivan kuin koko museossa ei olisi mitään muuta. Ajattelin, etten mene edes katsomaan mokomaa pientä ruskeasävyistä maalausta. Mutta menin kuitenkin, sillä Leonardo on suuri ihanteeni. Maalaus oli sijoitettu tukevan turvakaapin sisään panssarilasin taakse. Siitä huolimatta, kaikki oli muuta kuin odotin. Maalaus oli ihmeellinen. Minusta tuntui, kuin siitä olisi lähtenyt näkymätöntä kullanväristä säteilyä. En osaa selittää.

Ars 69, Helsinki, Heikki Virolainen. Suomen tunkkaisessa taide-elämässä (tai sellaisena se koulussa ja mediassa aikalaisille avautui), Ars 69 oli kokonaisuudessaan ilmestys. Se muutti pysyvästi oman suhteeni taiteeseen. Jonkinlaisena symbolina Ateneumin pääportaiden yläpäähän oli sijoitettu Heikki Virolaisen suurikokoiset ja värikkäästi maalatut kalevala-aiheiset puuveistokset. Teki mieli langeta polvilleen pakanallisen jumaluuden voiman edessä.