Sielu, psykologia ja kirjallisuus

On tavallista ajatella, että käsityksemme maailmasta kehittyvät, ja yhtä tavallista on ajatella, että kehitys on tasaista. Se tapa, miten me ajattelemme nyt, on ollut olemassa aikaisemminkin, ehkä vain hieman yksinkertaisemmassa muodossa. Mutta ehkä asia ei olekaan niin, vaan aivan toisin. Voisi luulla, että psykologoa on vanha ajattelun traditio, mutta voidaan myös väittää, että moderni psykologia on vain noin 200 – 300 vuotta vanha asia. Oikeastaan se on uudempi tiede kuin fysiikka. Se on aika hätkähdyttävää.

Ryhdyin ajattelemaan, onko aina ollut psykologiaa? Mitä oikein on psykologia? Ilmeisesti se on ihmisen ”henkistä” puolta tutkiva tiede. Psykologian vanhentunut nimi on suomen kielessä ”sielutiede”. Mutta asiassa tuntuu olevan ristiriita. Sielu on jonkinlainen ihmisessä asuva aineeton henki. Jumalan ihmiskehoon puhaltama. Miten aineetonta henkeä muka voisi tutkia?

Onhan tähän eräs ratkaisu. Voisihan tuo henki tutkia itseään. Ihminen voi ajatella itseään, ja niinhän ihminen toki tekeekin. Antikin ajoista alkaen ajattelijat ovat ajatelleet myös ihmistä. He ovat ajatelleet ihmistä hänen kykyjensä näkökulmasta. Mitä hän osaa tai muistaa? Viisauden ja älykkyyden eri muodot on tunnettu pitkään. Mutta vielä tärkeämpää on ajatella ihmistä moraalin näkökulmasta. Mikä on oikein ja mikä väärin – ja millaisia moraalisia taipumuksia ihmisellä on. Ne näyttäytyvät hyveinä tai niiden puuttumisena. Jopa paheina.

Uskonnot toivat ajatteluun mukaan synnin. Uskonto asettaa ihmiselle eräänlaisen moraalisen auktoriteetin ja esikuvan: jumaluuden. Jossain vaiheessa tuo auktoriteetti alkoi korostaa itseään. Oikein tekemisen rinnalle nousi kuuliaisuus tuolle auktoriteetille, ja sen puute eli synti. Ilmeisesti tämä kuvio liittyy valtaan. Kuuliaisuuden tulee kohdistua myös jumaluuden edustajiin. Papistoon ja niihin jotka seisovat heidän takanaan. Ihmiskunnan historiassa kuuliaisuus ajaa oikein tekemisen ohi, yhä uudelleen ja uudelleen. Voisi ajatella, että uskonto turmelee moraalin, eikä ajatus ole lainkaan uusi eikä vieras. Mutta onko se oikea johtopäätös? Asia voisi olla toisinkin. Ehkä uskonto tulikin ensin, ja moraali ja oikein tekeminen on myöhempää pintakoristelua. Silloin uskonnosta jää jäljenne paljaampi ja raadollisempi kuva.

Mutta mitä muinaisesta psykologiasta jää jäljelle? Ajattelevan ihmisen moraalinen kamppailu? Vai ehkä realistisemmin, arkipäivän järkevyys ja siihen ripustetut kuvitellut ylärakenteet, jotka saattaisivat ohjata käyttäytymistä silloin, kun se ei selity järkevän harkinnan kehikolla. Mutta onko tämä psykologiaa? Antaako se meille uskottavaa tietoa ihmisestä? Vai olisiko olemassa konkreettisempaa perustaa?

Kirjallisuus käsittelee uudella tavalla ihmisenä olemista. Psykologinen kaunokirjallisuus syntyi vähitellen, uuden ajan myötä. Merkittävää on, että ihmistä tarkastellaan nyt ulkopuolisen silmin ja siksi myös aiempaa objektiivisemmin. 1300- luvulla ilmestyneessä Decameronessa ei mielestäni ole vielä psykologista. Siinä on runsaasti henkilöitä ja tapahtumia, muta teksti ei houkuttele syvälliseen pohdintaan. Henkilöt joutuvat eriskummallisiin tilanteisiin, reagoivat eri tavoilla, ja heille käy joko hyvin tai huonosti. Sen sijaan pidän Cervantesin Don Quijotea (1605) jo varsin vahvasti psykologisena – se saa meidät pohtimaan henkilöitään. Hidalgon käytös askarruttaa, ja myös se, mikä saa Sancho Panzan kiintymään isäntäänsä ja puolustamaan häntä. Ei toki pelkkä yksinkertaisuus.

Suuret psykologiset romaanit syntyivät 1800- luvulla. Minusta tuntuu, kuin se olisi jonkinlainen hyökyaalto. Valistuksen myötä syntynyt ihmiskuva ei ole rationaalinen, kuten usein väitetään. Ei ainakaan olennaisesti. Se on ennen kaikkea psykologinen. Valistus on luonut uuden ja syvällisen ja uskonnosta irtautuneen ajattelutavan. Itse näen esimerkiksi Dickensin, Dumas’n, Hugon, Balzacin ja Flaubert’n juuri psykologisina kirjailijoina, vaikka heihin liitetään toki muitakin määreistä. Venäjä on vielä silmiinpistävämpi tapaus. Venäjän suuri kirjallisuus on ehdottoman psykologista. Ehkä valistuksen aalto iski vanhoilliseen Venäjän vielä voimallisemmin kuin Länsi-Eurooppaan, ja sen synnyttämä reaktio, vuosikymmeniä myöhässä, oli juuri kirjallinen.

Euroopassa tapahtui siis valistusaikana jotain, joka loi uudenlaisen psykologisen ihmiskuvan. Se näyttää liittyvän sieluun, juuri sielu tuntuu olevan asioita sekoittava ainesosa. Näyttää vakavasti siltä, että tieteellinen psykologia saattoi syntyä vasta, kun sielua alettiin panna viralta. Minuun teki suuren vaikutuksen George Makarin kirja Soul machine (2016), joka kuvaa tätä prosessia.

Usein muutos lähtee liikkeelle konfliktista. Tässä tapauksessa konfliktin syynä oli mielenhäiriöt ja mielisairaudet. Niitä oli siihen asti pidetty joko synnin seurauksena tai pahojen henkien riivauksena. Tämä ei enää sopinut valistuksen aatemaailmaan. Olihan sairautta ylipäätään pidetty rangaistuksena tai riivauksena, ja tämäkin näkemys alkoi horjua. Ennakkoluulottomat lääkärit alkoivat kokeilla, ja kokeet tuottivat myös tuloksia. Rankaisemisen asemasta potilaille annettiin mahdollisuus levätä ja rauhoittua. Läheskään kaikkia mielisairaita ei tietenkään voitu parantaa, mutta muutos potilaiden ennusteessa oli merkittävä. Psykologia alkoi vähitellen saada muotoaan itsenäisenä tieteenä, ja siihen liittyi pysyvästi myös ajatus terapiasta. Psykologia sai erään tehtävän ja tarkoituksen: parantaa ihmisiä. Mutta jäljelle jäi vielä suuri arvoitus: miten ymmärtää ihmistä.

Valistuksen henki tarjoaa ratkaisuksi erään psykologian menetelmän. Vain sellaista voi ymmärtää, mitä voi tutkia ja mitata objektiivisin menetelmin. Vuonna 1879, saksalainen Wilhelm Wundt perusti ensimmäisen kokeellisen psykologian laboratorion. Wundtin laboratorio merkitsi oikeastaan tieteellisen psykologian syntymistä. Toinen merkittävä kokeellisen psykologian suurhahmo oli venäläinen Ivan Pavlov. Mutta oliko ihmisen käyttäytymisen ja havaintokyvyn tutkimuksessa kaikki, mitä tieteellä on psykologiaan sanomista?

Joidenkin mielestä oli. Syntyi behaviorismi- niminen psykologian suuntaus. Sen jyrkimmät edustajat, kuten amerikkalainen B. F. Skinner kiistivät kokonaan ihmisen henkilökohtaiset tunteet ja ajatukset pelkkinä illuusioina. Mutta kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä. Jopa Willhelm Wundt kiinnitti uransa loppupuolella huomionsa niin sanottuun kansanpsykologiaan. Kliiniset psykologit pyrkivät auttamaan ihmisiä ja parantamaan mielen häiriöitä erilaisten terapioiden avulla. He nojaavat siinä ikivanhaan traditioon: terapiaa antavat psykologit ovat puheella parantajia. Jotta he voisivat onnistua tehtävässään, heidän pitää ymmärtää potilaitaan, mutta myös potilaiden pitää ymmärtää heitä. Psykologilla ja hänen asiakkaallaan pitää olla yhteinen kieli.

Tietenkin psykologeille kehittyy myös pidemmälle erikoistunut ammattikieli, jota asiakkaiden ei ole yhtä helppo käsittää. Toisaalta psykologien erityistermeillä voi olla jopa terapeuttista tehoa, ne toimivat kuin maagiset loitsut.

Joka tapauksessa psykologialla on terapeuttisen käytön takia ainutlaatuinen suhde siihen käsitykseen, mikä ihmisillä on psykologiasta ja ylipäätään ihmisenä olemisesta. Se ei helposti voi irtaantua kansanomaisesta tiedekäsityksestä, ei edes silloin kun tutkimustulokset vihjaavat jotain muuta. Siinä mielessä se poikkeaa monesta muusta tieteenalasta. Neuropsykologia tuottaa tällä hetkellä radikaaleja uusia ajatuksia, mutta ne kohtaavat vastustusta. Keskustelu vapaasta tahdosta on tästä hyvä esimerkki.

Paljastuksia sielusta ja valistuksesta

"Minun oli yhä vaikeampi erottaa toisistaan maaginen maailma ja se mitä nykyisin kutsutaan todelliseksi maailmaksi. Suurmiehet, joista olin koulussa lukenut, matematiikan ja fysiikan suunnannäyttäjät, olivat mitä pimeimmän taikauskon vallassa, tajusin heidän tehneen työtään toinen jalka kabbalassa ja toinen laboratoriossa. Vai tulkitsinko minä vain historiaa diabolikkojen silmin? Ja sitten löysin ehdottoman luotettavia tekstejä, joista ilmeni miten vasta yliopistosta valmistuneet positivistiset fyysikot kiiruhtivat mediaalisiin istuntoihin ja astrologisiin illanistujaisiin, ja miten Newton päätyi yleiseen painovoimateoriaansa siksi että uskoi okkultististen voimien vaikutukseen..."

Umberto Eco: "Foucaultin heiluri".

Kesälomamatkalla en huomannut hankkia lomalukemista - mutta lähes sattumalta mukana oli Umberto Econ "Foucaultin heiluri". Se oli jäänyt minulta aikanaan kesken. Kirja onkin hieman uuvuttavaa lukemista, se nimittäin toistaa itseään tolkuttomasti. Mutta samalla huomasin, että se täydentää erinomaisesti aiemmin kesällä lukemaani kirjaa, George Makarin "Soul machine". Siis, mistä on kysymys? Minusta siitä, että kumpikin kirja käsittelee historiaa, ja lähinnä ajanjaksoa 1600- luvulta 1800- luvulle. Ja mikä vielä tärkeämpää, ne sivuavat edistyksen ja valistuksen käsitettä.

"Foucaultin heiluri" käsittelee, ainakin näennäisesti, salaliittoteorioita. Se kertoo tutkijoista, jotka alkavat selvitellä Temppeliherrojen ritarikunnan historiaa ja siitä väitetysti juontuvien uudempien salaseurojen, kuten teosofien, ruusuristiläisten, illuminaattien, antroposofien ja vapaamuurareiden todellista tai oletettua juonittelua. Kirjassa salaliittoteoria karkaa käsistä. Tutkijat kehittelevät yhä mielikuvituksellisemmaksi kehittyvää juonta, jonka tueksi he kaivavat esiin toinen toistaan hämäräperäisempiä lähteitä. Eco varustaa kirjansa valtavalla määrällä sitaatteja ja viitteitä erilaisiin historiallisiin, kirjallisiin ja okkultistisiin lähteisiin, ja lukija alkaa olla ymmällä. Ovatko nuo lähteet todellisia vai keksittyjä? Oma veikkaukseni on, että Eco on kasannut mahdollisimman outoja viitteitä, yhdentekevää mikä niiden tausta on. Joten lukija lukee kirjaa omalla vastuullaan, ja siitä syntyy eräänlainen vaaran tai epätodellisuuden tunne. Kirja on siis vähintäänkin nerokas, mutta valitettavasti se on myös lukukokemuksena rasittava. 

Kirjoilla on yhteyksiä uuden ajan henkiseen murrokseen, joka tuotti modernin maailman. Makarin kirja nosti esiin asioita, joita koulussa saamani historian opetus vältteli tai jopa vääristeli. Lukiossa minä jouduin nimittäin lukemaan kirkkohistoriaksi nimitettyä esoteerista oppiainetta, jälkeenpäin ajatellen se oli melkoista hölynpölyä.  

Jäsennetäänpä asiaa hieman uudelleen. Valistusaikaa edeltänyt uskonpuhdistus (puolueellinen luterilainen termi) näyttää kaiken lähtökohdalta. Pian osoittautui, että Luther ei ollut yksittäinen sekopää, vaan takana oli laajempi liikehdintä, joka alkoi levitä nopeasti. Englanti irrottautui kuninkaan päätöksellä katolisesta kirkosta ja perusti protestanttien ajatuksia myötäilevän anglikaanisen kirkon. Näin sinnekin tuli tilaa vapaalle ajattelulle ja tieteelle. Kun papiston roolina ei enää ollut toimia välittäjänä ihmisen ja jumalan välillä, pääsi niin sanotusti helvetti irti. Sen seurauksena suurten protestanttisten kirkkokuntien rinnalle syntyi karismaattisia ja hurmahenkisiä liikkeitä. Meno oli jopa riettaampaa kuin pohjoissuomalaisissa korpelalaisten seuroissa. Jopa valejeesuksia ilmaantui saarnaamaan, ja joutui myös tuomiolle.  

Aivan ilmeisesti reformaatio antoi jalansijaa vapaalle ajattelulle, filosofiassa, taloudessa ja tieteessä. Kirkko menetti auktoriteettiaan ja ennen kaikkea uskottavuuttaan. Kasvava henkinen liikehdintä vastusti myös kuninkaan yksinvaltaa, mikä kulminoitui Ranskan vallankumoukseen. Tässä vaikutti esikuvana myös Amerikan vallankumous, joka johti siellä itsenäisyyden lisäksi yksinvallan kumoutumiseen. Benjamin Franklin oli sekä politiikassa että tieteessä vallankumousmiesten ihanne ja taistelutoveri.

Makarin kirja kuvaa erityisesti ihmisen psyyken filosofian nousua 1600- ja 1700- luvuilla. Suhtautuminen mielisairaisiin oli tärkeä vedenjakaja, se muuttui kokonaan. Uskonnolliset selitykset hylättiin. Sairaat eivät enää olleet pahojen henkien riivaamia tai "jumalan hulluja". Syntyi uusi tieteenala, josta kehittyi vähitellen psykologia ja psykiatria. Sairaiden hoito siirtyi lääkäreille, jotka inspiroituivat mm Locken, Spinozan, Descartesin ja Voltairen ajatuksista. Siitä Makarin kirjan nimi; sielua ja vapaata tahtoa oltiin panemassa viralta.

Makari kuvaa vakuuttavasti valistusajattelun voimaa, rikkautta ja eri suuntauksia. Erityisen kiinnostavaa oli naisten esiinmarssi sekä tieteessä että vaikuttajina. Patojen murtuminen sai myös naisten luovasn energian liikkeelle. Satunnaisen lukijan kannattaa googlata vaikkapa Émilie du Châtelet*, joka lienee useimmille tuntematon. Näin tapahtui erityisesti Ranskassa. Vaikka naisten aktiivinen toiminta sai luonnollisesti vastaansa myös ankaraa kritiikkiä.

Näemme valistusliikkeen helposti jonkinlaisena lineaarisena ja luonnonvoimaisesti etenevänä prosessina, mutta asia oli tietenkin paljon mutkikkaampi. Makarin kirja kuvaa kyllä ristiriitaisia ja kilpailevia ajatussuuntia, mutta se näkee valistuksen vahvimpana vastavoimana kirkon ja kuningasvallan. Tässä tulee Econ kirja mukaan, se paljastaa raadollisemman kuvan, erilaisten esoteeristen liikkeiden ja suuntausten tulvan. Toisin sanoen, valistuksen aatteiden ohella ihmisten sieluista kilpaili mitä kummallisimpia mystisiä, spiritistisiä, alkemistisia, taikauskoisia ja uskonkiihkoisia julistajia ja koulukuntia. Miten ihmeessä ihmiset pystyivät edes pohtimaan, mikä on totta ja mikä hölynpölyä. "Foucaultin heilurin" lukija joutuu kirjan edetessä samanlaiseen mielentilaan.

Makarin kirjasta saa vielä yhden tärkeän vihjeen. Ajattelemme helposti, että valistuksen voitto oli täydellinen ja lopullinen. Mutta Ranskan vallankumousta ja Napoleonin riehumista ympäri Eurooppaa seurasi taantumuksen vastaisku, restauraatio. Tämän reaktion vaikutukset näkyvät edelleenkin muun muassa tieteenvastaisena hölynpölynä ja uskonnosta ammentavana hämäräpuheena. Vastavalistus synnytti henkisiä viruksia, meemejä, jotka ovat sitkeitä, ne tartuttavat ihmisiä edelleen.

"Foucaultin heiluriin" sisältyy myös toinen nykyaikaan viittaava viesti. Kuvatessaan sitä tapaa, miten salaliittoteorioiden kehittäjät etsivät, valikoivat ja tulkitsevat teorioihinsa sopivia lähteitä Umberto Eco tulee samalla kuvanneeksi humanististen tieteiden toimintatapoja pahimmillaan. Tämä kuva on todella ilkeä.

*) Hän mm käänsi Newtonin "Principian" ranskaksi, ja korjasi samalla  suuren määrän kirjassa  esiintyneitä virheitä. Se on edelleen kirjan virallinen ranskankielinen käännös.