Hyvän äärellä

Akateemikko Georg Henrik von Wright (1916– 2003) oli kansainvälisesti merkittävimpiä suomalaisia. Jo hänen sukutaustansa on mykistävä. Hän kuului skotlantilaislähtöiseen sukuun, jonka vanha aatelinen status on epäselvä. Joka tapauksessa hänen Ruotsin sodissa kunnostautunut esi-isänsä aateloitiin 1700- luvulla. Suvun jäseniä löytyy seuraavien vuosisatojen aikana yhteiskunnan huipulta: sotilaita, virkamiehiä, taiteilijoita, teollisuusmiehiä, professoreja. Kaikkien tuntemat ja rakastamat taidemaalarit Magnus, Wilhelm ja Ferdinand von Wright olivat samaa sukua. 

Loistava suku ei tietenkään kerro ylivoimaisesta synnynnäisestä lahjakkuudesta, ei sellaiseen kukaan enää usko. Mutta perinteet, ruotsinkielisyys, suvun maine, suvun varallisuus ja edellisten sukupolvien rakentamat tukiverkostot ovat tuupanneet yhä uusia von Wrightejä uran alkuun. Aateluus velvoittaa. Kyllä tällainen tausta antaisi kenelle tahansa itseluottamusta ja motivaatiota. Ja jos perinnöllisyyden suuresta sekoittimesta sattuu käteen tulemaan hyvät kortit, syntyy myös suuria saavutuksia hengen alalla.  

Filosofi Georg Henrik von Wrighistä tekisi mieli sanoa, että hänkin oli kaikkien rakastama. Ainakin itse kunnioitan tuota viisaan miehen perikuvaa valtavasti. Von Wright opiskeli filosofiaa Helsingin yliopistossa maineikkaan Eino Kailan oppilaana. Hän kertoo saaneensa vaikutteita myös Rolf Nevanlinnalta ja Ernst Lindelöfiltä, jotka myös olivat sukua hänelle, ja Kailakin oli sukuun naitu. Piiri pieni pyörii - mutta en sano tätä mitenkään pahalla. Pikemmin uskon, että tällainen ympäristö tuottaa ainutlaatuista ajattelutyön intensiteettiä. 

Von Wright oli kiinnostunut matematiikasta, filosofisesta logiikasta, tieteenfilosofiasta ja historiasta, Valmistuttuaan kandidaatiksi von Wright harjoitti jatko-opintoja maineikkaassa Cambridgen yliopistossa. Hän tutustui Ludvig Wittgensteiniin. josta tuli jopa henkilökohtainen ystävä. Myöhemmin hän toimi Cambridgessä kolme vuotta filosofian professorina, ja Helsingissä vastaavassa virassa kymmenen vuotta. Hänen akateeminen uransa oli häikäisevä. Tieteellisten saavutustensa ansiosta hän on kahdentoista yliopiston kunniatohtori. Mitaleja ja palkintoja hän sai vastaanottaa lähes laskemattoman määrän. 

Olen lukenut von Wrightin yleistajuisista kirjoista teokset Minervan Pöllö, Ajatus ja julistus ja Tiede ja ihmisjärki - ja ehkä myös kirjan Logiikka, filosofia ja kieli, mutta siitä on jo aikaa. Minun on tunnustettava, että ne eivät tehneet valtavaa vaikutusta, vaan olivat "ihan ok". Minua myös häiritsi hieman hänen vieroksuva suhteensa teknologiaan ja vanhakantaiselta vaikuttava humanismi. En kuitenkaan sano tätä moitteena. Viisaskaan mies ei ehdi kaikkeen perehtyä. Filosofian viidakoissa tarpominen tuntui väsyttäneen kirjoittajaa, ja aivan varmasti myös lukijaa. 

Suhteeni von Wrightin ajatteluun muuttui lämpimämmäksi ja paljon arvostavammaksi, kun luin hänen kirjansa Hyvän muunnelmat (1963; suomennos Otava, 2001). Olin juuri kirjoittamassa filosofiaa ja käytäntöä yhdistävää kirjaa laadusta, ja minulla oli heikko aavistus, että kirjassa saattaisi olla jotain minulle tärkeää. Olin oikeassa.

Kirja perustuu von Wrightin pitämiin Gifford- luentoihin St. Andrewsin yliopistossa Skotlannissa 1959-1960. Gifford- muistosäätiö on järjestänyt näitä arvostettuja luentoja vuodesta 1888 niin sanotun luonnollisen teologian edistämiseksi. "Luonnollinen teologia" pyrkii löytämään uskonnolle perustaa, joka ei perustu ihmeisiin tai ilmestyksiin, eikä myöskään pyhiin kirjoihin. Von Wright saattoi siis pohtia hyvää, ilman kytkentää kristilliseen teologiaan. Hänen kirjansa on täysin maallinen, filosofiaa puhtaimmillaan ja valistuksen hengessä. Von Wright toteaa itsekin, että käsittelytapa ei ole vähimmässäkään määrin moraalifilosofinen. Hän vain pohtii, mitä eri tilanteissa tarkoitetaan, kun puhutaan ”hyvästä”. Kirjassa esitetty hyvän tarkastelu on poikkeuksellista, ja se on jäänyt filosofien keskuudessa vähälle huomiolle. Perinteisesti hyvää on totuttu tarkastelemaan etiikan ja moraalin näkökulmasta.

Kirjakaupan luettelossa (kirja on edelleen myynnissä) Hyvän muunnelmat  esitellään moraalifilosofisena teoksena. Juuri sitä kirja ei ole, ja sitä von Wright itsekin korostaa. Sama teksti löytyy kirjan takakannesta, eikä se muutenkaan tunnu kuvaavan kirjaa. Ehkä ongelma on yleinen. Takakansitekstien laatiminen lienee aivan oma kirjallisuuden lajinsa.

Pohditaan seuraavaksi, mitä von Wright hyvästä oikeastaan sanoo.  Aivan kirjan alkupuolella hän tekee hyvästä sellaisen havainnon, että sen vastakohta on varsin moniselitteinen, tilanteesta riippuva ja jopa epäselvä. Se voi olla vaikkapa huono, paha, haitallinen, epämieluisa, kelvoton. Ehkä kielessämme vaikuttaa jonkinlainen sisäänrakennettu optimismi. Pyrimme hyvään, tavoittelemme sitä, ja reagoimme herkästi ja vivahteikkaasti kun sitä ei ole. Olemme kai sittenkin sisimmässämme hyväntahtoisia.

Kirjassa pyritään tutkimaan hyvän "sisästä rakennetta”. Lähestyminen tuntuu insinöörimäiseltä, mutta yhtä hyvin sitä voisi sanoa suorasukaiseksi tai käytännölliseksi. Von Wright erittelee kirjassaan joitakin hyvän lajeja, joista voisi kuvata lähemmin kahta. Tekninen hyvä tarkoittaa sen kohteen - olion, niin kuin filosofit sanovat - kyvykkyyttä. Se on olion oma ominaisuus, joka riippuu lähinnä siitä itsestään. Sitten on välineellinen hyvä, ja se taas on yllättävän monivivahteinen asia. Välineellinen hyvä liittyy esineisiin, kuten koneisiin tai työkaluihin. Mutta olio voi olla myös vaikkapa kotieläin tai viljelyskasvi. Välineellisyys tarkoittaa sitä, että hyvä ei ole suoraan olion ominaisuus, vaan hyvän arvioinnissa on olennaista oliosta saatava hyöty.

Katsotaan nyt tarkemmin välineellistä hyvää. Von Wright kuvaa ei-moraalista hyvää, joka ei ole absoluuttista. Se on pikemminkin muuttuja, jonkun tarkasteltavana olevan olion mitta. Käytännössä jokainen välineenä toimiva olio edustaa jotain lajia. Mutta oliot voivat tilapäisesti edustaa myös muita lajeja kuin niiden varsinaista, omaa lajia. Tämä tuntuu sekavalta, mutta se selviää esimerkillä. Olkoon sinulla veitsi. Voit ehkä sanoa: tämä on hyvä veitsi. Jos veitsi on raskas, saattaisit sanoa: se on hyvä vasarana. Se ei silti tarkoita, että veitsi on hyvä vasara, puhumattakaan siitä, että se olisi vasara ylipäätään. Ja jos veitsi, joka on hyvä vasarana, on tylsä ja tuntuu huonolta kädessä, voitkin sanoa: tämä ei ole hyvä veitsi. Tässä on itse asiassa aika paljon asiaa, mutta luulen että se selveni. 

Tuodaan nyt lisää käsitteitä pohdittavaksi. Hyöty voidaan tunnistaa siitä, että sitä tavoitellaan. Ei kuitenkaan ole olemassa mitään hyötyä sinänsä, se on olemassa vain suhteessa johonkin toimijaan. Joissakin tapauksissa hyötyä voi jopa mitata, mutta siinäkään tapauksessa hyödyn määrä ei kerro meille suoraan jonkun hyvän määrää. Jokapäiväisessä elämässämme arvioimme koko ajan erilaisiin kohteisiin liittyvää hyvää. Von Wright liittää hyvään tarkoitusperän, ja hyödyn tavoitteleminen on se tarkoitusperä, jota vastaan hyvää arvioidaan. Olion edustamaan lajiin voidaan liittää useita tarkoitusperiä, ja niiden taustalla taas on joku hyöty. Olio voi olla hyvä yhdessä tarkoituksessa ja huono jossain toisessa. Esimerkiksi veitsi voi olla hyvä leikkaamaan lihaa, mutta huono veistämään puuta. Siksi olio voi olla samaan aikaan hyvä ja huono. 

Voi olla useita eri tapoja, joiden kautta kukin tarkoitusperä toteutuu. Tätä toteutumisen tapaa von Wright sanoo subjektiiviseksi kontekstiksi. Tämä riippuu arvioijan tilanteesta. Siksi hyvä on subjektiivisesti koettu asia. Mutta tuota toteutumista voi myös eritellä. Voimme puhua hyväksi tekevästä ominaisuudesta (kuten veitsen terävyys). Olion käyttäjä voi olla enemmän tai vähemmän tietoinen subjektiivisista konteksteista tai hyvää tekevistä ominaisuuksista. Olion käyttäjä voi arvioida olion hyvyyttä tietoisesti (esimerkiksi suunnittelija), tai täysin vaistomaisesti (kuluttaja). 1960-luvun alun maailmassa ei puhuttu käyttökokemuksesta, mutta se sopisi tähän. 

Voi olla olemassa yksilön omaa hyötyä laajempia tarkoitusperiä, kuten taloudelliset, sosiaaliset ja ympäristövaikutukset. Siksi hyvän arvottaminen ei liity vain yksilön omiin tarkoitusperiin, vaan siinä voi olla mukana myös suosittelu. Nykypäivän sosiaalisessa mediassa tämä näkyykin aika selvästi.

Voisimme puhua myös henkilökohtaisen hyvän eri lajeista. Niistä ilmeisin henkilökohtainen hyvä liittyy terveyteen. Ja terveyden rinnalla julkiseen keskusteluun on noussut hedoninen eli nautintoa tuottava hyvä. Nykyaikaa moititaan ylenpalttisesta nautinnon tavoittelusta. En kuitenkaan usko, että aikamme olisi mitenkään erityisen nautinnonhaluinen. Tällaisia syytöksiä on nimittäin esitetty ainakin niin kauan kuin ihmiskunnalla on ollut kirjoitettua historiaa. Voisin kyllä uskoa, että hedonismin muodot vaihtelevat eri aikoina, ja että hedonismia moititaan erityisesti vaurauden ja hyvinvoinnin kausina. 

Nykyään puhutaan paljon elämänlaadusta, ja sillä tarkoitetaan useimmiten terveyttä. On erikoista, että tässä on ryhdytty käyttämään sanaa ”laatu”, vaikka oikeastaan ”hyvä”- sana olisi tässä paljon luontevampi. Ehkä tässä onkin tarkoitus korostaa ihmisen halua tuottaa ja hallita terveyttä. Terveysalan työntekijät tuottavat sitä, niin kuin insinöörit tuottavat tuotteita. Näin jokamiehestäkin halutaan tehdä oman terveytensä insinööri. Siinä on esimerkki, kuinka yksinkertaisen sananvalinnan avulla neutraali terveyspuhe voidaankin muuttaa manipuloivaksi puheeksi. Tietysti hyvässä tarkoituksessa. Tässä tulee esiin laadun ja hyvän vivahde-ero. Laatu olisi teknisesti tuotettua hyvää, vastakohtana luonnostaan lankeavalle hyvälle.  

Laatu voidaan nähdä käsitteenä ja tekniikkana, jolla tehdään tuotteista ja palveluista halutumpia. Siis enemmän mielihyvää tuottavia. Von Wrightin mukaan mielihyvä on suunnilleen sama asia kuin hedoninen hyvä. Se on selvästikin tunne. Hän jaottelee mielihyvän erilaisia lajeja seuraavasti. Ensinnäkin, se voi olla pelkkä tunne. Sitten mielihyvää voi tuottaa se, että teemme sitä, mitä haluamme tehdä. Ja lopuksi, se voi tarkoittaa tyydytystä: saamme jotain, mitä olemme halunneet.

Hieman toisenlainen näkökulma avautuu käsitteistä onni ja hyvinvointi. Ilmeisesti myös onni on tunne, ja siksi se tarkoittaa hedonista hyvää. Hyvinvointi taas sisältää ajatuksen hyödystä. Siksi onneen ei välttämättä liity erityistä syytä, mutta hyvinvoinnin yhteydessä syitä voidaan kyllä eritellä. Hyvinvointia voi myös sanoa kukoistukseksi. Mutta kyllä hyvinvointiin liittyy lähes väistämättä myös onnea. Ehkä näiden välillä ei ole kauhean jyrkkää rajaa. 

Hyvään liittyy paljon monimutkaisia asioita. Onko kyky tunnistaa ja kokea hyvää samaa juurta kuin kyky valita oikean ja väärän välillä ilman että se olisi eettinen valinta? Mikä se sellainen valinta on? Vallitseeko maailmassa joku hyvän yleinen taso, ”universaali järjestys”, ja onko se yhteydessä totuuden ja oikeuden käsitteisiin? Vai onko se vain kielen tuottama harhakuva, joka tavoiteltaessa pakenee saavuttamattomiin? Mutta ehkä kieli tässä kohtaa pettää meidät ja totuus silti pysyy.

Von Wright ei juurikaan nostanut esille estetiikkaa, ehkä se ei hänen mielestään suorastaan liity hyvään. Ehkä se kuitenkin liittyy mielihyvään, sen eräänä aiheuttajana, kauneuden kokemuksen kautta. Estetiikka ei näytä olevan kovin merkittävässä roolissa kyvykkyyttä tarkoittavassa hyvässä. Joissakin tapauksissa kauneus voisi kylläkin olla hyväksi tekevä ominaisuus. Hyvään liittyi vahvasti olion tai sen käytön tarkoitusperä ja hyöty. Ne taas ovat jopa perinteisen estetiikkakäsityksen vastaisia asioita.  

Von Wright ei oikeastaan kirjoittanut hyvästä elämästä, vaikka se on yleensä filosofien asialistalla. Hän sivuaa näitä asioita kirjoittamalla hyvinvoinnista ja hyveistä. Hän ei kylläkään tarjoile lukijalle omia arvostuksiaan vaan pohdiskelee asioita monelta puolelta. Yhtenä hyvän mittana voisi pitää jonkun asian kykyä edistää ihmisen hyvinvointia. Sen sijaan hyve on mutkikkaampi juttu. Hyveen voisi nähdä ihmisen laadun osatekijänä. Mutta kun puhutaan ihmisen laadusta, aletaan mennä vakavasti syrjään aiheesta ja siirrytään moraalin alueelle.

Voidaan myös miettiä, miten hyvä voisi kuvata ihmisen elämää. Jopa valtiolla voi olla käsitys, millainen kansalaisen elämän tulisi olla, siis elämän toivottavista piirteistä. Se tuntuu kuitenkin hieman epäilyttävältä. Siinä on sama vivahde kuin hyveessä ja moraalissa. Ne tuntuvat ongelmattomilta vain sillä ehdolla, että ne ovat yksityisasioita. Elämän laadusta puhumisessa on samanlainen vivahde. Sitä ei pitäisi normittaa. 

Kirjasin tähän ne asiat, joita sain itselleni irti Hyvän muunnelmista. Minusta se oli mielenkiintoista ja asioita selventävää. Kirjan tyyli oli sekä selkeää että täsmällistä. Toisaalta sen pohdiskelut olivat välillä syvällisiä ja mutkikkaita. Jouduinkin laatimaan siitä itselleni muistiinpanoja, joissa käänsin kielelliset tarkastelut loogisiksi lausekkeiksi. Se helpotti, ainakin minua itseäni.  

Von Wright piti Hyvän muunnelmia parhaana kirjanaan, ja hän nautti sen kirjoittamisesta. Mutta kirjan vastaanotto oli hänelle pettymys, sillä se ei herättänyt akateemista keskustelua. Siksi hän ei enää jatkanut aiheen käsittelyä. Kirja ei onnistunut provosoimaan konservatiivisia uskonnollisia piirejä, siihen se oli aivan liian neutraali ja selkeä. Se kirjoitettiin myös liian aikaisin, sillä vasta lähes parin vuosikymmenen kuluttua teollisissa maissa nostettiin laatu keskeiseksi kilpailukyvyn osatekijäksi. Sattuu nimittäin olemaan niin, että tekninen ja välineellinen hyvä vastaavat täsmälleen teollisuuden modernia laatukäsitystä. Siihen von Wrightillä olisi ollut paljon painavaa sanottavaa. Tämä olisi ollut vakaumukselliselle humanistille vähintäänkin outo tilanne.

Muistiinpanojani "Hyvän muunnelmista".

Ihminen jumalan sijaisena?

Alkuvuodesta luin suuresti kohutun Yuval Noah Hararin kirjan Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Kirja sinänsä ei tehnyt suurta vaikutusta, koska pohdiskelen itse samanlaisia asioita, eikä kirjassa tullut esiin paljoakaan minulle uutta. Jotain minä siitä kuitenkin opin, mutta en niin paljoa, että olisin sitä varten ryhtynyt kommentoimaan.

Ei, vaan pikemminkin minua alkoi askarruttaa kirjan saama huomio. Ymmärrän hyvin, että tietokirjojen kustantajat nykyisessä ahdinkotilassaan etsivät skuuppeja ja haluavat mainostaa niitä. On myös hyvä, että niitä löytyy, ja on hyvä, että mahdollisimman monet ihmiset lukevat myös tämän kirjan. Se on täysin asiallinen, vakavasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä. Joten asiat ovat siltä osin täysin kunnossa.

Minua askarruttaa hieman toinen asia. Tutkijana ja kirjailijana minua kiinnostaa tiedon olemus. Ja olen jotenkin päätynyt siihen, että tiedon leviämisessä ja vaikuttamisessa näyttää olevan kaksi tasoa. On olemassa syvällinen taso. Tieto kertoo meille jotain olennaista, uutta ja tärkeää tästä maailmasta. Tämä on se asia, jota kaikki tutkijat vakavasti tavoittelevat. Se on myös syy, minkä takia ihmiskunta on kehittänyt valtavan hienon järjestelmän nimeltä tiede. Ja siten on olemassa se toinen taso: syy, miksi tieto leviää tehokkaasti, kiinnostaa ihmisiä ja saa heidät myös osamaan kirjoja. Tämä mekanismi on meille nykyään hyvinkin tuttu sosiaalisesta mediasta. Tämä taso voi yhtyä tiedon perimmäiseen ulottuvuuteen, eli se on tiedon uutuus ja merkittävyys. Mutta saattaa olla, että uusi tieto ja tapa markkinoida sitä sattuukin soittamaan juuri niitä kieliä, jotka sillä hetkellä resonoivat herkimmin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ainakin minun mieleeni tulee ristiriitaisia tunteita, jos nämä tasot eivät kohtaa.

Joten lähdetäänpä tutkimaan, millainen syvällinen tiedon taso Hararin kirjasta löytyy. Harari on tunnettu kirjoittaja ja historian tutkija. Hänen aiempi ja hyvin menestynyt kirjansa Sapiens: Ihmisen lyhyt historia kertoo ihmiskunnan menneisyydestä. Uudessa tulevaisuuteen tähtäävässä kirjassaan hän joutuu käsittelemään uudenlaisia aiheita: tieteenfilosofia, laskentatiede ja neuropsykologia. Aivan ilmeisesti ja myös näkyvästi nämä eivät ole hänen ydinosaamisaluettaan. Tosin akateemisena ja älykkäänä ihmisenä hän saa niistä ihmeen paljon irti. Oma vaikutelmani oli, että hän on koonnut rakennelmaansa kasaantuvasti lisääntyvien virheiden ja väärinkäsitysten varaan. Tulos oli ainakin minulle kovin raskasta luettavaa. Mies on kuin vanhan kirjansa maineen varassa ratsastava nykyajan Paracelsus. Mutta kuten Paracelsuksella, niin tässäkin on myös kirkkaita kohtia.

Mielenkiintoista on, että hän keksii humanismi-sanalle uuden merkityksen tarkoittamaan sellaista modernia aatevirtausta, jossa merkitykset ja konseptit eivät ole jumalan määrittämiä. Oivallus on tavallaan hyvä: ehkä tarvitsemme tällaisen sanan, jos ajattelemme että valistus ei ole aivan osuva, tai että etsimme valistuksen takana olevaa ideologiaa. Kannatan asiaa, mutta tuskinpa humanistit silti haluavat luopua mukavista poteroistaan. Puutteeksi näen, että hän laiminlyö sellaisen ilmiselvän protomarxilaisen oivalluksen että yhteiskunnan kehitys nousee tuotantotavan mekanismeista. Kuitenkin hän vetoaa siihen jatkuvasti ja huomaamattaan.

Sain kirjasta myös hyviä ideoita. Yksi on merkityksen käsite: sitä ei huomioida riittävästi yhteiskuntafilosofiassa, vaikka se on aivan keskeinen. Karkeasti ajatus kulkee näin: kun jumala ei enää määrää merkityksiä, merkitys on hukassa. Vain raha ja valta on tulleet tilalle - tai oikeastaan jääneet jäljelle, nehän on toki pyörittäneet ihmisiä maailman alusta lähtien. En kuitenkaan yhdy siihen käsitykseen, että yksilöä ei enää ole olemassa tai ettei yksilöllä ole merkitystä, koska vapaata tahtoa tai sielua ei Hararin mukaan ole. Aivan oikein, ei niitä ole, mutta mitä siitä!

Mennäänpä sitten tekoälyasioihin, siellä Harari on selvimmin poissa osaamisalueeltaan, tosin hyvin yleisellä ja tyypillisellä tavalla. Älyn erkaantuminen tietoisuudesta on ilmeisen väärä päätelmä. Asia on liian mutkikas selitettäväksi tässä, mutta palaan asiaan joskus toisessa muodossa. Harari ei edes kerro, mitä hän tarkoittaa älyllä. Se on yleinen vika muillakin aiheesta kirjoittavilla. Toinen virhe on väittää, että eliöt ovat algoritmeja. Ikävä kyllä, Harari ei kerro, mitä hän algoritmilla tarkoittaa, joten en voi kritisoida enempää.  

Oikeastaan olen vakuuttunut, että tässä on populaarin tekoälykirjallisuuden keskeinen ongelma: rinnastetaan tietokonemaailmasta tutut algoritmit biologisten eliöiden toimintaperiaatteeseen. Mutta tottahan eliöt ovat ainakin yhdessä mielessä algoritmeja: niiden missiona on kopioida eliötä yhä uudelleen ja uudelleen. DNA kun on olemukseltaan digitaalinen, ja sen toiminta on tietokonemaisin asia, mitä luonnossa tapaamme. Mutta Harari ei tarkoittanut tätä.

Tuli mieleen, että monet filosofiaan taipuvat kirjailijat ovat valtavan monisanaisia selittäessään, että eivät oikeastaan tiedä, mitä yrittävät selittää. Samanlaisia kirjoja on olleet Daniel Dennettin Tietoisuuden selitys ja Thomas Nagelin Mieli ja kosmos. Myös Harari on itseään toistava ja monisanainen, mutta itsevarmempi, julistava ote on vielä tallella. Nuoren miehen syntejä.  

Tekoälydiskurssissa vallitsee ylipäätään jättiläismäinen antropomorfismi. Ihminen fantasioi itselleen väärän kuvan mielensä toiminnasta, ja heijastaa sen universumin selitykseksi lisäämällä mukaan teknologisen vahvistimen eli tekoälyn. Ikävä kyllä, Harari jatkaa tätä perinnettä.

Palataan alussa mainitsemaani tiedon kahteen tasoon, populaariin ja syvälliseen. Mainonnassaan kustantaja on keskittynyt populaariin tasoon eli tekoälyllä ja teknologialla pelotteluun. Minua askarruttaa edelleen, onko se oikein – vai onko se vain välttämättömyys, jolle ei mahda mitään. Toivottavasti arviostani käy ilmi, että kirjassa oli myös syvällisyyttä, josta tunsin oppivani.

Muuten, kirjan nimessä sana deus viittaa ihmisen (fiktiiviseen) lajinimeen, joka tulisi kirjoittaa pienellä alkukirjaimella. Kustantajalle tämä lienee ollut tietoinen virhe. Toivottavasti meille ei juurru amerikkalainen tapa kirjoittaa otsikoiden substantiivit isolla.