Kullervo – barbaari

Vuoden 2026 tammikuussa sai ensi-iltansa Antti J. Jokisen ohjaama ja Kalevalaan perustuva elokuva Kullervon tarina. Elokuvan budjetti oli suomalaisittain suuri 4,9 miljoonaa euroa. Ilmeisesti on pyritty tekemään elokuva, joka näyttää samalta kuin amerikkalaiset elokuvat – siis on satsattu visuaaliseen näyttävyyteen, ja ehkä myös toimintaelokuvan mielikuvaan. Tämä on ihan ymmärrettävää, sillä elokuvien kaupalliset markkinat sijaitsevat ihan muualla kuin Suomessa. Toisaalta toimintaelokuva ei ole ainoa mahdollinen strategia. Aki Kaurismäen elokuvat ovat aivan eri näköisiä. Ja juuri nämä elokuvat ovat ne, jotka ovat jo pitkään luoneet suomalaista elokuvamainetta

Jotenkin elokuvan mainos toi mieleeni Conan barbaarin. Tarkoitukseni ei nyt ole mitenkään rinnastaa tai verrata Kullervoa Conan barbaariin, vaan seuloa niitä mielikuvia, joita äkkiä syntyi. 

Conan barbaari on yhdysvaltalaisen kirjailijan Robert E. Howardin kirjoittamien miekka ja magia -kirjojen sankari. Howard kirjoitti yhteensä 26 Conan-tarinaa, ja useimmat tarinat ilmestyivät alun perin Weird Tales -lehdessä joulukuun 1932 ja lokakuun 1936 välillä. Niistä tuli erittäin suosittuja, ja Conanista onkin tehty sarjakuvia, kolme televisiosarjaa, televisioelokuvia, lautapelejä, roolipelejä ja jopa kuuluisa elokuva (1982), jonka pääosaa näyttelee Arnold Schwarzenegger. Ja pari jatkoelokuvaa, kuinkas muuten. 

Conanin tarinat sijoittuvat kauas muinaisuuteen, kuvitteelliseen maahan, ja niissä on myös fantasiapiirteitä, kuten taikuutta ja erilaisia hirviöitä. Toisin kuin voisi kuvitella, Conanin alkuperäiset tarinat ovat psykologisesti kiinnostavia. Vaikka Conaista kehittyy varttuessaan jonkinlainen kiertelevä taistelija, asetelma on mutkikas. Esimerkiksi Conan vertautuu toiseen hieman aiemmin (1912) luotuun sankariin, Tarzaniin. Vaikka Tarzan seikkailee realistisessa viidakossa, Tarzanin tarina on paljon vähemmän uskottava kuin fantasiamaailmaan sijoittuvan Conanin. Se on kyllä paradoksi. Tämä on tosin toisen käden tietoa, sillä Conan-tarinoita en ole lukenut, tarzaneita kyllä.

Katsotaanpa tarkemmin Conan-elokuvaa, jonka olen joskus nähnyt. Seikkailut ajoittuvat fantasialla maustettuun muinaisuuteen. Luultavasti siinä eletään pronssikautta, sillä elokuvassa näytetään, kuinka Conanin miekka valmistetaan. Se tehdään muottiin valamalla, sillä pronssia ei voi takoa. Valamisen jälkeen miekat sitten viimeisteltiin hiomalla. Conanin miekka on pitkä ja raskas kahden käden miekka. Se ei kuitenkaan ole realistinen, sillä pronssi on haurasta, tällainen miekka katkeaisi helposti. Oikeat pronssikauden miekat olivat lyhyempiä ja kevyempiä pistomiekkoja. 

Muuten Conanin miekka kuitenkin sopii tarinaan, sillä Conanista tulee kiertelevä ammattitaistelija. Kahden käden miekkoja alettiin käyttää siinä vaiheessa, kun sodankäynnissä alkoi esiintyä kevyesti haarniskoituja sotilaita. Raskas miekka tehosi hyvin nahasta ja metallilevyistä sommiteltuihin panssareihin. Ja tällaisen kevyen armeijan johtaja saattaisi hyvinkin palkata Conanin kaltaisia taistelijoita. 

Siirrytäänpä sitten Kullervoon. Voisi hyvin ajatella, että tarinassa eletään rauta-aikaa. Ajoitus – eli jonkinlaiset vanhat tarinan juuret sopisivat viikinkiaikaan. Suomesta ei juurikaan ole löydetty pronssimiekkoja, vaan rautamiekkoja. Viikinkiajan miekka oli suora ja kevyt, noin 70 cm mittainen rautamiekka. Ne olivat näppäriä ja tehokkaita suojatonta tai kevyesti varustettua vihollista vastaan. 

Elokuvan Kullervo esiintyy kevyesti nahkaan haarniskoituna, ja hänellä on raskas kahden käden rautamiekka. Se on näyttävä, ja ilmeisesti tällaisia miekkoja todella kulkeutui myös Suomeen ritariajan Euroopasta. Kullervossa käydään kuitenkin pienimuotoisia sukukahakoita, tällaiselle miekalle tuskin oli tarvetta. Kahden käden miekka oli tosin käytössä pyövelin miekkana, mutta sellaiseen virkamieheen ei Kalevalassa koskaan viitata. 

Eräs soraääni tällaiseen tukintaan kuitenkin löytyy Kalevalasta. Kalevan kansa joutuu kahakkaan Pohjolaa vastaan, ja Lemminkäinen lyö miekallaan Pohjolan isännän pään poikki ”kuin naatin nauriista”. Väkevä kuvaus, varmaan tarkoitus on korostaa Lemminkäisen luonnetta. 

Kullervon mainoskuva tuo jotenkin mieleen Conan barbaarin. Kullervon raskaan miekan kahva nuppeineen sojottaa joidenkin katsojien mielestä sopimattomasti, vaikka se tuskin oli kuvaajan tarkoitus. Itse Kullervolla on kuvassa kevyt nahkavarustus, jossa on runsaasti solkia ja niittejä. Ne eivät ole rauta-aikaisia solkia, vaan hyvinkin moderneja. Oikeastaan Kullervo muistuttaa jotain goottityylistä hevirokkaria.

Näin myytit sulautuvat nykyaikaiseen folkloreen ja sankarikuvastoon. Emme oikeastaan kovin tarkaan tiedä, miltä entiset sankarit tai vaikka muinaiset vaatteet ja asumukset näyttivät. Teemme virheitä, emme tahallamme vaan huolimattomuudesta, tietämättömyydestä - tai sitten muista syistä. Eikä siinä minusta oikeastaan ole mitään moitittavaa. Kulttuurimme sulautuu jatkuvasti vanhoihin tarinoihin, ja uusia kertomuksia syntyy. Pääasia, on, että edelleenkin keromme vanhoja tarinoita ja luomme uusia.

Entä olenko minä ilonpilaaja, kun pohdiskelen tällaisia? Mielestäni en ole. Uuden tiedon ja vanhan perinteen yhdistely ja sen pohtiminen on minusta vain hauskaa.

Belsebuubi ja Perkele – arkipäivän demonologiaa

Erään vertauskuvan mukaan kävelemme esi-isiemme luiden päällä. Näin on laita erityisesti henkisesti. Käsitemaailmamme ja tapamme ymmärtää asioita perustuu vanhoihin tarinoihin, vaikka nuo tarinat ovat unohtuneet tai muuttuneet aivan muuksi. Käytämme myös sanoja, joiden alkuperä on kadonnut, joiden muoto on muuttunut ja joiden merkityskin voi olla vaihtunut.

Tällaisia mietteitä nousi mieleen, kun löysin tiedekirjakaupasta Ülo Valkin kirjan Perkele – johdatus demonologiaan. Päätin heti kohentaa tietojani demonologiasta. No, emmehän me usko demoneihin, vai mitä? Ja kuitenkin tunnen hämärästi, että demonit tai ainakin niiden varjot jollain lailla kurkkivat olkamme yli tai jopa yrittävät sysiä meitä johonkin suuntaan. Käännymme jopa vaistomaisesti niiden puoleen, kun vaikkapa perkele tai saatana lipsahtaa suustamme. Joskus kiroilen itsekin, ja myönnän, että tunnen saavani siitä voimaa.

Demonithan ovat tietenkin henkilentoja. Niitä vilisee etenkin vanhassa maailmassa. Ja tiedämme, että nuo henget ovat hyviä tai pahoja tai jotain siltä väliltä. Länsimaisen kulttuurimme demonit ovat kuitenkin aivan erityisiä, sillä ne ovat saneet voimansa ja muotonsa kristillisestä demonologiasta. Sitä ei opeteta koulussa, emme ehkä edes tunne tällaista sanaa, mutta demonologia vaikuttaa meihin osana kulttuurimme perustaa.

Joten aloitetaan alusta eli Jumalasta. Kirjoitin sen tuohon isolla alkukirjaimella, koska monoteistisissä uskonnoissa se on erisnimi viitatessaan ainoaan pääjumalaan. Ja heti pitää sanoa, että tuosta alkukirjaimesta on käyty katkeria riitoja ja mellakoitakin kristinopissa ja erityisesti islamissa. Saako muista jumalista edes puhua, jos niitä ei ole?

Emme kuitenkaan voi edetä demonologiassa, ellemme ota huomioon että jumalia on paljon, ja jopa demonitkin voivat sellaisia hahmoja olla. Jumala isolla kirjaimella on kuitenkin monoteistisen demonologian voimakeskus. Juutalaisten jumalannimi on tetragrammi, neljän kirjaimen kuvio, JHWH. Hepreassa ja myös arabiassa ei vokaaleita merkitä, joten tuo sana voidaan lausua jahve tai jehova. Muitakin vanhoja nimiä Jumalalle on. Muissa kielissä sille on myös ihan omia sanoja, kuten god tai gott tai jumala tai deus tai muuta sellaista. Islamissa jumalan nimi on Allah. Ehkä on syytä hylätä se ajatus, että tuo sana on muodostunut liittämällä arabian kielen al-artikkeli juutalaiseen JHWH-tetragrammiin. Sanalla on muitakin juuria.

Jumalasta demonologia on lähtenyt, tai oikeastaan se perustuu vanhoihin tarinoihin Jumalasta, tapaamme niitä Talmudissa ja Raamatussa. Tapaamme demonitaruja erityisesti vanhoissa kirjoituksissa, joita ei Raamatuksi nimettyyn kokoelmaan ole otettu. Näitä kutsutaan apokryfisiksi eli ”epämääräisiksi” tai ”salatuiksi” kirjoiksi. Yleinen asetelma on seuraava: Jumala asuu taivaaksi nimetyssä paikassa. Apunaan hänellä on suuri joukko väkeä, joita tavallisesti sanotaan enkeleiksi. Muutakin väkeä siellä on, puhutaan vartijoista, tarkkailijoista, palvelijoista tai sotajoukoista. Voisi ajatella, että Jumala on itse luonut nuo enkelit ja muun väen, mutta muitakin mahdollisuuksia on, ei nyt pohdita niitä. 

Kerran Jumala poistui asuinpaikastaan käydäkseen luomassa maailman. Sillä aikaa enkelit nousivat kapinaan ja ottivat taivaan haltuunsa. Heidän johtajanaan oli enkeli nimeltä Lucifer. Hän oli loistava hahmo, nimi tarkoittaa ”valon tuoja”. Kun Jumala palasi, hän huomasi, mitä oli tapahtunut, ja syntyi taistelu. Jumala oli tietenkin ylivoimainen, erään tarinan mukaan taistelu kesti vain kolme silmänräpäystä. Enkeleitä rangaistiin, heidät syöstiin taivaasta maan pinnalle. He olivat nyt pahoja, heistä oli tullut demoneita - ehkä. Tunnetaan toki muitakin järjestelyjä. Niissä enkeleitä ei tuomittu demoneiksi, vaan he työskentelevät jatkuvasti Jumalan apuna. Toimivat sanansaattajina, ja saattavat jopa puuttua eri tavoin ihmisten asioihin.

Tarinasta on erilaisia variaatioita, mutta joka tapauksessa ainekset ovat tällaisia. Monen tarinan mukaan Luciferin ohella on muita ylempiä enkeleitä, arkkienkeleitä. On Mikael, jolle kuuluvat tai kuuluivat sotilasasiat. Ja on Uriel, Gabriel, Rafael ja Nathanael. Ja on 6000 muuta enkeliä, joiden nimiä ei saa mainita. Ja on enkelin kaltaisia olentoja kuten serafit ja kerubit. Ja on Asasel, joka on joko entinen enkeli tai itsenäinen demoni. Häneen liittyy erityinen tarina. Sen mukaan taivaan vartijaenkeleissä (irin) syttyi voimakas himo maan naisia kohtaan. Toisen legendan mukaan enkelit kadehtivat ihmisten onnellista perhe-elämää. Näitä enkekelitä sanottiin unettomiksi, he eivät koskaan nukkuneet, jotta olisivat aina valmiina toteuttamaan Jumalan käskyjä. 200 tällaista enkeliä lähti taivaasta maan pinnalle ja otti vaimoikseen maan naisia. Enkelien johtaja oli nimeltään Asasel. Hän opetti ihmisille monia käytännön taitoja: metallien käsittelyä ja aseiden valmistusta, ja naisille kauniiden korujen ja vaatteiden käyttöä. Jumala piti näitä taitoja sopimattomina. Enkelien ja maan naisten lapsista tuli jättiläisiä, jotka olivat ahneita ja hillittömiä. Jumala lähetti enkelinsä tappamaan jättiläiset, mutta heidän ruumiistaan tuli demoneja. Ja hän määräsi arkkienkeli Rafaelin kahlitsemaan Asaselin erämaahan ikuisiksi ajoiksi.

On epäselvää, tuliko kapinoivasta Luciferista Saatana, nimi tarkoittaa vastustajaa. Vai onko Saatana itse asiassa Jumalan toinen pimeämpi puoli. Helvetti ei välttämättä ole Saatanan koti. Juutalaisilla ei oikeastaan edes ole helvettiä, helvetti on kristillisen teologian luoma syntisten sielujen rangaistuslaitos. Demonit tunnetusti puuhailevat yhtä sun toista helvetissä, ne ovat sen työntekijöitä ja kiusaavat syntisten sieluja. Ainakin Danten Jumalaisen näytelmän kuvaamassa helvetissä Saatana on sijoitettu helvetin kylmään (!) keskukseen. Erään legendan mukaan Kristus telkesi Saatanan helvettiin.

Saatanan ulkonäöstä on monenlaisia kuvauksia. Danten Saatana on suuri, lepakkoa muistuttava otus. Toisaalta hän voi olla kauniskasvoinen mies- tai naishahmo, kiusaaja tai viettelijä. Eräs Saatanan hahmo on lainattu kreikkalaisten Pan-jumalalta. Hänet tunnistamme hyvin, karvainen tyyppi, jolla on pukin sorkat ja sarvet päässä. Sanomme suomen kielellä Saatanaa myös Paholaiseksi ja Piruksi. Muita nimiä tulee kreikan kielen diabolos-sanasta, sekin tarkoittaa vastustajaa, ja siitä tulevat mm sanat devil ja teufel,

Demonologian ytimenä ovat edellä mainitut Raamatun, Talmudin ja muiden vanhojen kirjojen tarinat. Se on rikas ja kiehtova maailma, johon on sekoittunut paljon aineksia vanhoista uskonnoista ja uskomuksista. Itse sana demoni tulee antiikin kreikan mytologiasta, ja tarkoittaa henkiolentoa. Vanhat uskonnot olivat monoteistisille juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille kova haaste, monijumalaiset uskonnot olivat vielä voimissaan pari vuosituhatta sitten. Näitä muita jumalia vastaan piti toimia. Niistä tuli demoneita, pahoja henkiä, joiden palveleminen oli ankarasti kiellettyä. Tämä kieltohan on Mooseksen lain ensimmäinen, ja siis tärkein käsky. Eräs vakava vastustaja oli Baal. Juutalaiset väänsivät sen nimen Baal-sebul eli Baal-herra pilkallisesti muotoon Baal-sebub. Se taas tarkoittaa ”lannan herra” tai ”kärpästen herra”. Me tunnemme tämän hahmon Belsebuubina, joka on meille muun muassa lievempi kirosana.

Perkeleen palvonta on saman logiikan mukaan kiellettyä, ja se on päässyt mukaan kristilliseen demonologiaan. Se on alun perin vanha balttilainen jumala, Perkunas tai Perkunis. Ukkosen jumala, sama hahmo kuin oma vanha ylijumalamme Ukko. Ja todella, se on edelleen kirosanoistamme eli manauksista voimallisin. Kalevalaa varten kerätyissä runoissa tapaamme viimeiset dokumentit vanhoista jumalistamme, tosin se on jo suodattunut kristinopin läpi. Kalevala ei kuitenkaan ole demonologinen teos, Lönnrot on toiminut valistuksen hengessä ja pitänyt itsensä kurissa.

Demonologian alkuperäisinä tietolähteinä ovat vanhat kirjoitukset aina Koraaniin ja Uuteen Testamenttiin asti. Demonologia kehittyi keskeiseksi teologiseksi aktiviteetiksi vähitellen, ja se kiihtyi huippuunsa uskonkiihkoisilla 1500- ja 1600-luvuilla. Demonologisia tekstejä kirjoittivat kirkkoisät, teologit, filosofit ja alkemistit. Sen keskeiset väitteet yltyivät vähitelen yhä hurjemmiksi. Nimeltä mainittuja demoneja löydettiin tai keksittiin satoja. Arviot demonien lukumäärästä kasvoivat suorastaan tolkuttomasti: miljoonista aina kahteen tuhanteen biljoonaan asti. Erään väitteen mukaan jokaista ihmistä ympäröi 11 000 demonia. Demonien luonteesta ja toiminnasta kerrottiin mielikuvituksellisia tarinoita. Demonien eri lajeja kuvaamaan laadittiin mutkikkaita taksonomioita, ja samalla tavoin luokiteltiin eri tyyppisiä enkeleitä. Jopa enkeleiden ja demonien raja tuli yhä hämärämmäksi. 

Demonologiaan liittyvä keskeinen myöhempi teos ja suoranainen käsikirja on inkvisiittori Heinrich Kramerin vuonna 1486 julkaisema Noitavasara (Malleus maleficarum). Demonologiasta oli käytännössä tullut kirkon keskeinen opinkappale. Tunnetut ja arvostetut toimijat lankesivat demonologian pauloihin, kuten Tuomas Akvinolainen, alkemisti Paracelsus ja jopa Martti Luther, joka kritisoi kyllä katolista kirkkoa, mutta piti demonologiaa todenmukaisena. Lutherin käynnistämän reformaation aatteellista kiihkeyttä kuvaa, että noitavainoja harjoittivat lähinnä protestantit.

Demonologia oli tärkein osa kirkon yhteiskunnallisa vaikuttamista. Se pyrki lujittamaan kirkon otetta sekä kansasta että maallisista vallanpitäjistä pelottelemalla ja terroisoimalla. Demonioppi toimi noitavainojen ideologisena perustana ja suoranaisena yllyttäjänä. Nykyisin voidaan ajatella, että demonologiasta kehittyi varhainen esimerkki tuhoisasta yhteiskunnallisesta aatesuunnasta.

Käytin kirjoituksen lähteenä muun muassa edellä mainittua Ülo Valkin kirjaa. Hän aloitti demonologian tutkimisen Neuvosto-Virossa. Se oli tuohon aikaan teologiasta kiinnostuneelle mahdollinen, vaikka ei täysin hyväksytty aihe. Tuo kirja ei ole suorastaan lukuromaani, mutta se on kompakti ja sisältää turhankin yksityiskohtaista tietoa. Muiden lähteiden kohdalla on syytä olla huolellinen. Internetin kautta tietoa etsivä törmää valtavaan ja sekavaan tiedon tulvaan. Uskonto herättää ihmisissä voimakkaita tunteita, joten suuressa osassa aineistoa tietoaines, tulkinnat ja spekulaatiot ovat enemmän tai vähemmän sekoittuneet. Demonologia ja teologia ovatkin sen takia haastavia tieteitä.

Valkin kirjassa on omituinen aukko: se ohittaa pitkälle antiikin tarut ja erityisesti Prometheuksen. On ilmeistä, että tarinat Asaselista ovat uudelleen kirjoitettuja versioita antiikin Kreikan Prometheus-myytistä, joka syntyi jo noin 600 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kirkkoisä Tertullianus (noin 155–230) oli kristinuskon varhaisia rakentajia. Hän katsoi, että Prometheus on paholainen, Saatana, ja hänen edustamansa tiede ja tekniset taidot ovat kartettavia asioita. Tämä asenne jäi leimaamaan uskontoa ja kirkkoa meidän päiiviimme asti.

 

 Kärpästen herra

Raudasta Sammot taotaan

Sammon taonta on Kalevalan keskeinen myytti. Emme oikeastaan edes tiedä, mikä se Sampo on. Mutta Kalevalassa se valmistettiin takomalla, ja seppä on tämän kertomuksen todellinen sankari. Myytti heijastaa esi-isiemme arvostuksia. Sampo on edistyksen keskeinen symboli, ja se tehtiin siis jollain lailla raudasta. Kalevalassa rauta on muutenkin esillä, löydämme sieltä myös raudan syntysanat.

Rauta on ollut ihmiskunnan kehityksen keskeinen resurssi. Se on muovannut kulttuureja. Tuhansia vuosia ihmiskunta on osannut hyödyntää rautaa. Siitä on valmistettu hyödyllisiä työkaluja, yksinkertaisia koneita ja tehokkaita aseita. Vaikka historian tutkijat käyttävät hieman toisenlaista jaottelua, mielestäni teollista aikaa edelsi pitkä esiteollinen rautakausi. Ja kun teollinen kausi lopulta, äkillisesti ja jopa odottamatta käynnistyi, se tapahtui nimenomaan raudan merkeissä.

Raudan valmistus on vaikeaa, se on ollut vaikeimpia asioita tekniikan historiassa. Raudan valmistustaito eteni perinnetiedon ja käsityötaidon varassa. Tiede alkoi selvittää raudan mysteereitä vasta 1800- luvun lopulla. Raudan valmistus ja sen ominaisuudet on niin monimutkainen asia, että historiankirjoissa ja romaaneissa se on usein kuvattu enemmän tai vähemmän väärin. Joten pohditaanpa asiaa.

Rauta on pehmeähkö metallinen alkuaine. Jopa sen nimityksissä on ongelmia. Erään näkökulman mukaan vain alkuainetta saa sanoa raudaksi, ja kaikki raudan tekniset muodot ovat teräksiä. Rauta on kuitenkin niin voimakkaasti kielessä ja kulttuurissa, että käytännössä tätä sääntöä ei voi noudattaa.

Aloitetaan alusta. Vaikka rauta on maapallon yleisimpiä aineita, puhdas rauta on harvinaista. Se on epäjalo metalli ja hapettuu ilman vaikutuksesta. Tunnetusti rauta ennen pitkää ruostuu. Siksi emme löydä puhdasta rautaa luonnosta. Tai löydämmepä kuitenkin, sillä varsin puhdasta rautaa sataa jatkuvasti maapallon pinnalle meteoriittien muodossa. Osa on tosin kivimeteoriitteja, mutta rautaa sataa myös. Siksi varhaisimmat tunnetut rautaesineet ovat meteoriittirautaa.

Namibiaan putosi noin 80 000 vuotta sitten suuri rautameteoriitti. Paikalliset asukkaat ovat hyödyntäneet pitkään sen kappaleita tekemällä niistä teriä ja koriste-esineitä. Muualtakin meteoriittirautaa löytyy. Vielä 1800- luvulla eskimot valmistivat nuolenkärkiä ja harppuunoita meteoriittiraudasta. Meteoriittiraudassa ei ole teräksille niin olennaista hiiltä. Sen sijaan se sisältää runsaasti nikkeliä ja hieman kobolttia, ja se tekee raudasta kovaa ja sitkeää. Se ei myöskään ruostu.  Meteoriittirautaa voi takoa vain kylmänä tai muotoilla hiomalla.

Meteoriittiraudan saanti oli satunnaista ja se oli kallista kauppatavaraa. Varsinainen rautakausi alkoi kun rautaa opittiin valmistamaan malmista, ja malmia löytyy lähes kaikkialta. Ilmeisesti raudan valmistus keksittiin muinaisessa Intiassa, sieltä on löytynyt suuria raudasta valmistettuja pylväitä. Lähi-idässä heettiläiset hallitsivat raudan valmistuksen ehkä jo 1400 eaa., ja raudanvalmistus alkoi vähitellen levitä alueella. Menetelmä säilyi suunnilleen samanlaisena, malmin kuumentaminen puuhiilen seassa kuoppauuneissa, kunnes masuunit alkoivat yleistyä myöhäiskeskiajalla. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Jotta raudan valmistusta voisi ymmärtää, pitää tietää enemmän teknisen raudan ominaisuuksista.

Rauta on rautamalmeissa hapettuneena ja yhdessä erilaisten muiden aineiden kanssa. Raudan valmistuksessa rauta täytyy pelkistää, eli poistaa siihen kemiallisesti sitoutunut happi. Pelkistyksessä käytetään lähes pelkästään hiiltä: kuumuudessa hiili riistää rautamalmista hapen, jolloin rautamalmi pelkistyy ja muuttuu puhtaaksi alkuaineeksi. Osa hiilestä liukenee samalla rautaan. Hiili on raudan tärkein lisäaine, erilaiset määrät hiiltä antavat tekniselle raudalle eli teräkselle erilaisia ominaisuuksia. Muitakin tärkeitä lisäaineita teräksissä on, mutta niitä ei nyt tässä käsitellä.

Raudan valmistustapa tuottaa erilaisia raudan hiilipitoisuuksia. Vanhassa kuoppauuni- tai harkkohyttimenetelmässä poltetaan paljon puuta hiilen aikaansaamiseksi, ja annetaan rautamalmin reagoida hehkuvan hiilen kanssa. Siinä syntyy varsin puhdasta rautaa, mutta koska sen sulamispiste on korkea, yli 1400 °C, rauta ei valu uunista ulos. Se jää kuonan sekaan huokoisena möykkynä, rautasienenä. Rautasieni puhdistetaan ja tiivistetään kuumana takomalla. Näin saadaan melko pehmeää rautaa, jonka hiilipitoisuus on alle 0,1%. Sitä on helppo muokata takomalla, joten siitä voi suoraan valmistaa erilaisia esineitä. Tällaista rautaa sanotaan takoraudaksi tai kankiraudaksi.

Jos uuniin lietsotaan paljon ilmaa, sen lämpötila kohoaa korkeammaksi. Silloin hiiltä liukenee enemmän rautaan, ja sen sulamispiste alenee lähelle tuhatta astetta. Tällainen rauta voidaan valuttaa uunista ulos. Näin kehittyi vähitellen masuuni, ja ajan myötä siitä tuli myös jatkuvatoiminen. Hiilen ja malmin lisäksi masuuneihin syötettiin kalkkia. Masuunista rauta valutettiin hiekkaan kaavattuihin harkkomuotteihin. Tällainen tuote on nimeltään takkirautaa. Koska harkot muistuttivat muodoltaan porsaita, niistä käytettiin myös nimeä ”pig iron”.

Suomessa valmistettiin rautaa ikivanhalla kuoppauuni- ja harkkohyttimenetelmällä aina pitkälle 1800-luvulle. Masuunit olivat pieniä ja tehottomia. Osasyynä oli, että ei ollut käytössä rikkaita rautamalmiesiintymiä. Ruukkeja rakennettiin paikkoihin, joissa oli järvimalmin nostoon sopivia vesistöjä, metsiä puun hiiltämiseen ja virtaavaa vettä takomolaitosten ja masuunin palkeiden käyttövoimaksi.

Jatkuvatoimiset masuunit tehostivat suuresti raudan tuotantoa. Harkkojen hiilipitoisuus on korkea, yli 4%. Tällainen rauta oli tärkeää kauppatavaraa, mutta harkot olivat hyvin hauraita, niistä ei voinut valmistaa mitään hyödyllistä. Raudan käsittely pelkistyksestä eteenpäin tähtääkin ennen kaikkea hiilipitoisuuden muuttamiseen. Edellä mainittuun harkkohyttien tuottamaan vähähiiliseen takorautaan voitiin lisätä hiiltä hehkuttamalla sitä hiilen seassa ahjossa. Näin saatiin lujempaa ja sitkeämpää terästä. 

Haurasta takkirautaa puolestaan käsiteltiin poistamalla siitä hiiltä. Liian hiilen poistamista sanotaan mellotukseksi. Varhainen menetelmä oli kuumana takominen, jolloin ilman happi poltti hiiltä pois. Vanhoissa ruukeissa olikin usein vesivoimalla käyvä takomolaitos. Takomista tehokkaampaa oli mellotus kuumentamalla rautaa ahjoissa ja mellotusuuneissa. Hapen luovuttajana käytettiin harkkorautaan sekoitettua raakaa rautamalmia. Putlaus on saman tapaista mellotusta. Siinä harkkorauta-malmiseosta kuumennetaan uunissa ja hämmennetään rautatangoilla, kunnes se sulaa tahmeaksi massaksi. Putlaus oli raskasta ja raakaa työtä.

Pelkistyksen ja mellotuksen ohella kolmas keskeinen valmistusmenetelmä on lämpökäsittely. Se vaikuttaa ratkaisevasti hiiltä sisältävien teräksien lopullisiin ominaisuuksiin. Arkikielessä puhutaan usein vain karkaisusta, mutta kyseessä on laaja kirjo erilaisia kuumennus- ja jäähdytystekniikoita, jotka valitaan raaka-aineen ja haluttujen ominaisuuksien mukaisesti.

Vanhoissa teollisuusmaissa terästeollisuus kehittyi suurten masuunien ympärille. Euroopan metsistä huomattava osa hakattiin hiilen saamiseksi. Sitten keksittiin, että myös kivihiiltä voi käyttää, kunhan sen epäpuhtaudet poistetaan kuivatislaamalla eli koksaamalla. Tämä nosti terästuotannon aivan uudelle tasolle. Keksittiin myös tehokkaita mellotusmenetelmiä: Bessermer, Martin-Siemens- ja lopulta nykyään vallitseva Linz-Donawitz-menetelmä. Raudan tuotantomenetelmä on periaatteessa aina sama: malmin pelkistys hiilellä ja liian hiilen poistaminen hapen avulla mellottamalla. Omat kokemukseni teräksen valmistuksesta on kerrottu jutussa Teräksen henkussa.

Raudan ja teräksen tuotannosta löytyy runsaasti tietoa ja materiaalia. Kyseessä on mutkikas ja edelleen osin tuntematon prosessi, jossa kemia yhdistyy aineen kiderakenteen moninaisiin muuntumisprosesseihin. Se osoittaa, millaista on materiaalitekniikka ja materiaalifysiikka parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Tavalliselle lukijalle on aivan verraton tiedon lähde Juha Perttulan kirja Puukkoteräkset. Se yhdistää hienosti fysikaalisen ja kemiallisen tiedon vanhaan terien valmistustekniikkaan.

Pelastetaan lukutaito ja ihmiskunnan tulevaisuus

Lukutaito on niin keskeinen kulttuurin resurssi, että emme sitä oikein edes tajua. Lukutaidon yleistyminen loi nykyaikaisen teollistuneen hyvinvointiyhteiskunnan. On kysymys sitten köyhistä ihmisistä tai köyhistä maista, ensimmäinen askel kohti hyvinvointia on aina lukutaidon edistäminen. Mutta lukutaito on ehkä hieman suppea käsite, kysymys on selvästi suuremmasta asiasta. Kysymys on mediataidoista. Ja oikeastaan koko kulttuurista. Ja oikeastaan ihmiskunnan eloonjäämisestä. Katsotaan asiaa hieman yleisemmästä perspektiivistä.

Eli miten lukutaito ja mediataidot ovat syntyneet? Jossain historian hämärissä ihmiset oppivat viestiään kuvilla. Emme oikein tiedä, miten se kävi. Varmaankin tällainen viestiminen syntyi jonkinlaisena ihmisen älyllisen kapasiteetin laajenemisen sivutuotteena. Tämä tapahtui jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten, todisteena on säilynyt luolien seiniin ja kallioihin tehtyjä maalauksia ja kaiverruksia. Luultavasti nämä taidot olivat evoluution näkökulmasta hyödyllisiä. Ne auttoivat sukuja ja heimoja toimimaan tehokkaammin yhteistyössä.

Vähitellen aineellinen edistys alkoi yhä selvemmin kulkea rinnakkain kulttuurin ja mediataitojen kehittymisen kanssa. Hedelmällisille alueille syntyi suuria maatalousyhdyskuntia. Mediataidoille tuli yhä konkreettisempaa käyttöä. Asioita piti merkitä muistiin muun muassa verotusta ja kaupankäyntiä varten. Samalla kehittyi taito laskea. Lähi-idässä ja Välimeren alueella tilapäiseen käyttöön tarkoitettua tietoa merkittiin muistiin savitauluille ja papyrusliuskoille. Mediasta tuli kevyempää ja siirrettävämpää. Mutta mediataidot eivät olleet vain kirjanpitoa varten. Ne palvelivat myös yhteiskunnallista koheesiota. Merkittiin muistiin hallitsijasukujen kronikoita ja uskonnollisia kertomuksia.

Nyt seuraa amatööripohjalta kehiteltyä kulttuurihistoriallista spekulaatiota. Spekulaatio on tieteen näkökulmasta hyödyllistä ja jopa välttämätöntä. Se antaa aineksia hypoteeseille ja teorioille, ja ne taas kohdentavat tarkempaa tutkimusta. Varmasti tiedetään, että vajaat kolme tuhatta vuotta sitten Välimeren piirissä syntyi äännekirjoitus. Mikä sen merkitys oli? Luonteeltaan äännekirjoitus on  kuvilla viestintää abstraktimpaa, sen sijaan se lähensi kirjoitustaitoa kieleen ja puheeseen. Sehän taas tarkoitti, että ajatuksia ja ideoita voitiin ilmasta vapaammin, ja kronikoihin tuli mukaan draamallinen elementti. Ne eivät olleet vain hallitsijoiden sukuluetteloja, vaan niissä oli syvempiä ajatuksia. Tuolta ajalta ovat säilyneet Troijan sodan kronikat, Gilgamesh-eepos ja raamatun vanhimmat kertomukset.

Kirjoitetut kronikat eivät tietenkään ilmestyneet tyhjästä. Niitä edelsi vuosituhansien takainen suullinen ja muistinvarainen kertomaperinne. Miten kirjoitustaito vaikutti kulttuuriin? Tiedetään, että jo antiikin Kreikassa oltiin huolestuneita kirjoitustaidon leviämisestä. Sen katsottiin tuhoavan ihmisten muistin. Nykyihmisille onkin lähes käsittämätöntä, miten laajoja aineistoja lukutaidottomat runolaulajat saattoivat pitää mielessään. Mainitsin sanan ”runo”, sillä runouteen sisältyy tekniikoita, joiden avulla muistinvaraisen aineiston hallintaa ja säilymistä tuettiin. Lukijalle voi tulla mieleen Kalevala. Aivan samasta asiasta on kysymys. Suomessa ja Karjalassa tämä perinne eli vielä 1800-luvulla.

Pidän selvänä, että kirjoitustaidon myötä kulttuurimme on menettänyt jotain olennaista. Mutta olemme myös saaneet jotain tilalle: kirjoitetun kulttuurin aarteet, joita on määrättömästi enemmän kuin kukaan pystyisi muistamaan. Tietysti tarvitaan aputekniikoita, sillä nämä aarteet eivät ole välittömästi käytettävissä. Erityisesti oppineet loivat nopeasti menetelmät kirjallisen kulttuurin hallintaan. Niitä ovat kirjastot, luettelot ja viitteet. Ja tiedämme seuraukset: tiedon varassa erityisesti tiede alkoi kukoistaa. Kronikoinnin merkityksen vähentyessä syntyi uusia tiedon kirjaamis- ja hyödyntämistapoja. Syntyi luonnontieteet ja teollinen yhteiskunta. Kirjapainon keksiminen synnytti suuren mediamyllerryksen: kirjojen saatavuus helpottui merkittävästi. Seuraava suuri mediavallankumous lähti liikkeelle, kun opittiin valmistamaan puusta paperia. Kirjojen hinnat laskivat taas kerran, ja syntyi aivan uusi ja erilainen media: sanomalehdistö. Erityisesti lehdistö laajensi kirjoitetun aineiston lukijakuntaa ja kavensi eroa eri tekstilajien välillä

Entä miten sähköinen media on vaikuttanut ja tukee vaikuttamaan. Onko meidän syytä huolestua, niinkuin kreikkalaiset huolestuivat kirjoitustaidon seurauksista? Ilman muuta uusi media toi mukanaan uusia asioita. Radio ja TV muuttivat taas kerran yhteiskuntaa. Median aikaperspektiivi muuttui, tieto oli nyt lyhytikäistä ja jopa hetkellistä. Ja medialla oli suuri ja useimmiten vahvistava vaikutus yhteiskunnalliseen koheesioon. Mutta internetmedia on oma lukunsa. Huoli voidaan ilmasta seuraavasti. On näkynyt selviä merkkejä siitä, että internet houkuttelee ihmisiä pois kirjoitetun median piiristä. Entä antaako se jotain parempaa tilalle? Tässä voi olla aihetta pessimismiin. Onhan internet toki tuottanut hakukoneet, joten se osittain korvaa kirjastoja ja luetteloja. Myös Wikipedia on kätevä, vaikka se vain jatkaa 1700-luvun ensyklopedioiden perinnettä. Mutta sähköisen median vaikutus tieteelliseen kirjoittamiseen oli suuri pettymys. Se ei mullistanut tieteellisen kirjallisuuden rakennetta eikä periaatteita, vaan näyttäytyy lähinnä jakelukanavana.

Tulkitsen uuden median vaikutuksia seuraavasti. Kirjoitetun median aikaperspektiivi on varsin staattinen. Siksi kirjallisuus yhdistää asioita aikojen yli, ja se yhdistää myös eri paikkoja. Sähköinen media on puolestaan hyvin dynaamista, se on lähes historiatonta. Siksi siltä puuttuu kyky integroida kulttuuriperinnettä ja tietoa yli sukupolvien ja kulttuurirajojen. Pitää mainita vielä aivan erityinen uhka. Romantiikan kaudella 1800-luvulla ja siitä eteenpäin alettiin korostaa yksilön merkitystä. Esille nostettiin itsekseen toimivia ja ainutlaatuisen kyvykkäitä neroja. Katsottiin, että tieteen ja taiteen edistys on tällaisten yksilösuoritusten ansiota. Mikään ei voisi olla enempä väärin, sillä molemmat henkisen viljelyn alat ovat lisääntyvässä määrin yhteisöllisiä. Modernin tieteen yhä lisääntyvä mutkikkuus ja monitulkintaisuus ovat mahdoton haaste kyvykkäimmillekin yksilöille. Tämä ei tarkoita yksityisen toimijan väheksymistä. Pitää vain hyväksyä se, että kyvykkään toimijan hyödyllisyys ei johdu hänen älystään, vaan hänen erilaisuudestaan. Hän tuottaa tervetulleen häiriön kollektiivisen typeryyden valtavirtaan.

Uudelta medialta siis puuttuu kyky integroida yhteisöllistä kulttuuriperinnettä yli sukupolvien ja kultuurirajojen. Pikemminkin se tuottaa paikallisia, sosiaalisesti motivoituja ja ajallisesti rajattuja ja lyhytkestoisia vaihtoehtoisia "todellisuuksia". Juuri tätä pitää vastustaa. Kirjoitettu teksti on kulttuuriperinnettä, jota meillä ei ole varaa menettää. Lehdet ja kirjat ovat myös konkreettisia aineellisen maailman olioita. Siksi ne puhuttelevat meitä niin voimakkaasti.

Tulisi ryhtyä toimeen lukutaidon ja kirjallisen esittämisen perinteen säilyttämiseksi, ja nuorten osalta myös elvyttämiseksi. Olen itsekin tarttunut toimeen tuottamalla itse kirjallista materiaalia. Sen lisäksi olen julkaissut blogiteksteistäni kaksi kirjaa: Matkaseuraa osa 1 ja Matkaseuraa osa 2. Itse kukin voi verrata blogejani painetun sanan voimaan hankkimalla nämä teokset kirjastosta tai mistä tahansa verkkokirjakaupasta. Voin vakuuttaa (palautteen perusteella), että ero blogeihin on vaikeasti selitettävä mutta melkoinen. Kannattaa tutustua kirjan lumovoimaan.