Arkkitehdin seikkailu akateemisten humanisti-intellektuellien leirissä

Luin suuresti kiinnostuneena Timo Penttilän kirjan Oikeat ja väärät arkkitehdit: 2000 vuotta arkkitehtuuriteoriaa (Gaudeamus 2013). Arkkitehtuuri kiinnostaa minua kovasti insinööritaidon rinnakkaisalana, ja erityisesti minua kiinnostaa kirjassa tavoiteltu arkkitehtuurin yleinen teoria. Harkitsin itsekin aikanaan arkkitehdiksi ryhtymistä, mutta arvelin, että värisokeus on pahana haittana uralla. (Samasta syytä hylkäsin myös lääkärin uran; vasta paljon myöhemmin sain kuulla, että olin kummassakin tapauksessa pahasti väärässä; tunnetaan jopa värisokeita ja silti urallaan menestyneitä kuvataiteilijoita).

Pari sanaa kirjoittajasta. Timo Penttilä (1931- 2011 ) on merkittävä 1900-luvun puolessa välissä vaikuttanut suomalainen arkkitehti. Hänen tunnetuimmat työnsä ovat Helsingin kaupunginteatteri ja niinikään Helsingistä löytyvä Hanasaari B voimalaitos. Muitakin töitä löytyy, mutta pelkästään nämä kaikkien helsinkiläisten tuntemat modernin koulukunnan helmet osoittavat, että Penttilä kuului arkkitehtikuntamme ykköskaartiin. Vuonna 1980 hän sai yllättäen kutsun Wienin taideakatemian arkkitehtuurin professoriksi. Siellähän toimi 16 vuotta, eläkkeelle siirtymiseen saakka. Tässä toimessa oli hyvä mahdollisuus pohtia häntä eniten askarruttanutta kysymystä: millainen voisi olla arkkitehtuurin teoria? Ja kuten hän kokemuksestaan toteaa: myös arkkitehtuurin opiskelijat haluavat kiihkeästi kuulla vastauksen juuri tähän kysymykseen.

Penttilän kirja antaa myös havainnollisen katsauksen akateemisen humanistisen tutkimuksen mielenmaisemaan ja patologiaan. Sillä siirtyessään akatemiaan opettamaan hän koki astuvansa tekniikan maailmasta humanistien leiriin: historiatieteen, filosofian, estetiikan ja ihmistieteiden pariin. Näinhän arkkitehtuurin ”substanssi” kai yleensä edelleenkin mielletään. Keskieurooppalainen akateeminen maailma vaikuttaa suomalaistakin tunkkaisemmalta. Mitä teorian etsimiseen ja mahdolliseen löytämiseen tulee: siinäpä Penttilän koko kirjan idea.

Penttilä aloittaa arkkitehtuurin teorian etsinnän mahdollisimman kaukaa historiasta. Syy kaukaisen historian penkomiseen on mielenkiintoinen, palaan siihen pian. Muinaisuudessa vastaan tulee egyptiläinen arkkitehti ja ylipappi Imhotep, joka vaikutti 2600 vuotta eaa. Penttilä ei kuitenkaan löytänyt häneen liittyviä ”arkkitehtuuriajatuksia”, vaikka jopa oman aikamme matrikkelit omistavat hänelle paljon sivutilaa. Imhotep rakennutti ensimmäisen, noin 30-metrisen kivipyramidin Sakkaraan farao Zoserin haudaksi. Häntä pidetään muotoilluista kivistä rakentamisen keksijänä, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Eikä Imhotep välttämättä ollut erityisen taitava. Jo paljon varhaisempina aikoina Mesopotamiassa rakennettiin korkeita ja hienostuneita temppelitorneja, zikkurateja. Paljonkaan materiaalia niistä tai niiden rakennusteknisistä ideoista ei ole säilynyt. Imhotepia seuraa arkkitehtuurin historiassa muutaman tuhannen vuoden aukko, ennen kuin päästään antiikin Kreikkaan ja Parthenoniin. Sitä aiemmat säilyneet kirjalliset dokumentit tai tiedot arkkitehdeistä ovat satunnaisia. Se ei sinänsä ole kummallista, historiallisen aineiston säilyminen on paljon sattumasta kiinni.

Varsinainen arkkitehtuurin vanha mestari onkin sitten roomalainen 1. vuosisadalla eaa. elänyt Marcus Vitruvius Pollio. Hänen kymmenosaista arkkitehtuuria käsittelevä teostaan De architectura libri decem (n. 25 eaa.) pidetään alan vanhana merkkiteoksena. Penttilä omistaakin hänen merkityksensä pohdintaan paljon sivuja. Vitruvius osoittautuu kuitenkin suureksi pettymykseksi. Omana aikanaan häntä ei juuri tunnettu. Hänen tukijansa keisari Augustus rakensi Rooman muutamassa vuosikymmenessä uudelleen, savitiilistä ladottu kaupunki muuttui marmorikaupungiksi. Ei ole mitään vihjettä, että Vitruviuksen kirjaa olisi käytetty rakentamisen tai suunnittelun käsikirjana. Siihen se on aivan liian sekava, ylimalkainen ja ristiriitainen. Tuon kirjan englanninkielinen käännös löytyy helposti netistä, ja lueskelin sitä itsekin. Kirja sisältää todella varsin ylimalkaisia selostuksia ja luetteloita, suuri osa tuntuu satunnaisesti poimitulta tai listaa itsestäänselvyyksiä. Se on tietenkin tärkeä oman aikansa kuva ja dokumentti – mutta teoriakirjaksi tai oppaaksi siitä ei ole. Vitruvius ei ole arkkitehtuurin Aristoteles.

Millaisia ”teorioita” kirjassa sitten on? Vitruvius korostaa kovasti ”taivaan akseleiden välisen kulman” eli inklinaation määrittämisen tärkeyttä. Ei ole ihan selvää, miten hyvin hän ymmärsi, mistä siinä on kysymys. Astronominen maailmankuva oli hämärän maakeskeinen, eikä suuri Klaudios Ptolemaios ollut vielä syntynyt. Mehän tiedämme, että kyseessä on maan pyörimisakselin ja maan kiertoradan akselin välisestä kulmasta, joka synnyttää vuodenajat, määrää ilmaston eri leveysasteilla - ja joidenkin käsitysten mukaan myös eri kansojen temperamentin. On kai selvää, että valon suunta vaikuttaa arkkitehtuuriin, ja on oikein korostaa sitä, mutta asiaa koskevat ohjeet ovat epämääräisiä.  

Toinen, ja arkkitehtien aivan oikein vakavasti ottama suunnitteluperiaate koskee rakennuksen eri osien suhteita. Vitruvius pohtii paljonkin asiaa, mutta ei johda siitä mitään yleispätevää, pikemmin vain kuvaa erilaisia suhteita. Vitruvius kuvasi myös ihmisruumiin suhteita, ja puoli vuosituhatta myöhemmin renessanssinero Leonardo da Vinci ikuisti suhteet kuvaansa ”Vitruviuksen ihminen”. En jaksanut tarkistaa, ovatko Leonardon mainitsemat suhteet samat kuin Vitruviuksen kirjassa, se voisi olla hauska harjoitustyö opiskelijoille.

Johtopäätös on, että Vitruviuksen kirja ei oikein täytä arkkitehtuurin oppikirjan tai käsikirjan vaatimuksia, eikä sitä edes tunnettu useaan vuosisataan. Luotan tässä Penttilän havaintoihin, hän on oikeasti todellinen asiantuntija. Joten kirjan valossa esimerkiksi wikipediasta ja monesta oppikirjasta  löytyvä Vitruviuksen esittely on suuresti liiotteleva ja ihannoiva. Mutta tällasten virheiden korjaaminen on tietenkin mahdotonta. Totta tai tarua, kertomus Vitruviuksesta on tullut osaksi kulttuuriperintöä.

Arkkitehtien työtapa ei todellisuudessa nojannut kirjattuihin periaatteisiin, dokumentteihin tai auktoriteetteihin, vaan oli ja on toisenlainen. Heidän tehtävänään on laatia piirroksia tai pienoismalleja rakennuksista. Sitten he hankkivat rahoituksen, ja palkkaavat taitavina tunnettuja mestareita, kivenhakkaajia, tiilenpolttajia  ja muurareita, jotka toteuttavat rakennuksen. Tai asia voi olla päin vastoin: ruhtinas tai kaupungin raati palkkaavat arkkitehdin ja työmiehet. Arkkitehtuurin tekniset ja osin esteettisetkin yksityiskohdat perustuvat kuitenkin käytännön miesten kannattelemaan rakennusperinteeseen. Tämä ei tarkoita, ettei arkkitehdillä olisi kautta aikojen ollut velvollisuutta valvoa rakennustyötä. Esimerkiksi käymällä työmaalla ”ainakin kerran vuodessa”.

Vitruvius nousi renessanssioppineiden ja myöhempien sukupolvien kulttihahmoksi vasta, kun itsekin arkkitehti Cesare Cesariano julkaisi De architecturasta kansankielisen ja kommentoidun laitoksen vuonna 1521. Sinä hän nostaa esiin teoksen ”teoreettisia ansioita” ja kytkee sen myös Aristoteleen filosofiaan. Tämä liittyy vahvasti arabien vaikutuksesta syntyneeseen ja renessanssia kohti voimistuneeseen humanismin henkiseen aatteeseen. Sen periaatteisiin kuluu menneisyyden ihailu. Siteeraan tässä suoraan Penttilää:

Kirjanoppineiden joukkoon nousseelle arkkitehdille kirjallisten dokumenttien arvo on sitä suurempi, mitä vanhempia ne olivat. Sen sijaan sillä ei ollut merkitystä, oliko kirjoittajia runoilija, teologi, historioitsija, filosofi vai alkemisti. ”Vanhojen” viisaiden viisautta ei sopinut epäillä.

Vanhoihin teksteihin liittyy, niin renessanssiajalla kuin nykyaikana, tulkinnan ongelma. Emme ymmärrä alkuperäistekstin ajan kulttuuria, ja keskeiset käsitteetkin ovat aikanaan tarkoittaneet eri asioita. Teoria ei tarkoita samaa kuin nykyään, vaan se on ollut pikemminkin ajattelua. Sanaa arkkitehti ei tietenkään tunnettu Imhotepin Egyptissä. Se on muinaiskreikkaa, ja tarkoittanee vanhempaa teknikkoa. Missähän vaiheessa arkkitehtuuri on alkanut merkitä ammattialan ohella yleistä rakennetta? Sana insinööri syntyi puolestaan keisariajan Roomassa, ja tarkoitti sotilasteknikkoa, katapulttien valmistajaa. Se on samaa juurta kuin genius.

Hypätään nyt monen kiinnostavan teeman yli, joista darwinismista voisi puhua pitempäänkin, ja mennään filosofiaan. Monet filosofit ja sosiologit näyttävät tuntevan lähes käsittämätöntä intohimoa arkkitehtuuriin. Rudolf Steiner (jota Penttilä ei mainitse) on toiminut amatööriarkkitehtina, hän suunnitteli kaksi antroposofian ”temppeliä”. Filosofi Ludwig Wittgenstein jopa ilmoitti ammatikseen ”arkkitehti”. Siitä huolimatta, että hän olikin oikeasti opiskellut yliopistossa lentokoneensuunnittelua. Ja ihan totta, Wittgenstein jopa suunnitteli yhden rakennuksen (Penttilän mukaan se edustaa ”kuivaa standardiarkkitehtuuria”). Wittgenstein ei ole tunnettu selväpuheisuudestaan. Pikemminkin päinvastoin, hänen filosofinen uransa näyttäisi olevan itse aiheutetun sotkun selvittelyä (Penttilän mukaan).

Kun kirjassa päästään Jacques Derridaan ja dekonstruktioon, jopa paatuneimmalta lukijalta alkaa happi loppua. Totta kai Derrida tai vaikkapa Heidegger tulee esitellä. Penttilän aikana elettiin akateemisessa maailmassa postmodernin loiskiehunnan kiivainta aikaa. Penttilä tosin vakuuttaa itse olevansa modernisti, oli se sitten miten epämuodikasta tahansa. Joten miksi hän panee lukijansa seuraamaan kymmeniä sivuja sekavia lainauksia ja suoranaista hölynpölyä? Ehkä se on hänen metodinsa: hän ei halua mestaroida, vaan näyttää millaista keskustelu on, vihjaten ilmeisesti: päätelkää itse.

Mutta Penttilällä on myös selkeät hetkensä. Lainaan tässä taas suoraan:

Pseudotieteen tunnistaa, paradoksaalisesti sen erehtymättömyydestä. Se on aina oikeassa. Vain sen harjoittajat jakaantuvat kahteen ryhmään, ”oikeisiin”, ja sen mainetta likaaviin ”vääriin”.

Tällä hän selvästi viittaa niihin lukuisiin henkilöihin, jotka ovat aikojen saatossa esiintyneet arkkitehtuurin asiantuntijoina ja portinvartijoina. Tästä sitaatista juontuu myös hänen kirjansa nimi. Havainto on terävä ja samalla myös yleispätevä. Ajatellaanpa sellaisia akateemisia tai sellaiseksi tekeytyviä oppisuuntia kuin psykoanalyysi, feminismi (sukupuolen tutkimus) tai antroposofia. Sanan ”pseudotiede” paikalle voi mielessään sovitella myös sanaa ”uskonto”.

Mikä on Penttilän johtopäätös? Kirjan lukija joutuu taas tekemään itse työtä. Joten teen sitä. On kaksi vaihtoehtoa. 1. Arkkitehtuurilla ei ole teoriaa, tai 2. Penttilä on etsinyt sitä väärästä paikasta. Kallistun kakkosvaihtoehtoon. Arkkitehtuuri on käytännön toimintaa ja teknistä osaamista – tätä Penttilä korostaa moneen kertaan. Mutta on siinä muutakin. Siksi haluan jatkaa inttämistä. Kai näihinkin asioihin liittyy joitain lainalaisuuksia ja toistuvia hahmoja!

Kiinnostuin Penttilän kirjasta sekä arkkitehtuurikiinnostukseni takia että analogian takia. Olen itse etsinyt teknologian ja innovaatioiden yleistä teoriaa. Minäkin etsin aluksi filosofian, historian ja sosiologian suunnalta. Löysinkin jotain, vaikka en mennyt niin pitkälle kuin Penttilä. Sitten minut johti jäljille filosofi Karl Popper ja erityisesti matemaatikko, taloustieteilijä ja talousnobelilla palkittu Herbert A. Simon. Penttilä ei häntä mainitse, vaikka Simonin huomiot istuvat myös arkkitehtuuriin. Vahinko, ettei Penttilä edennyt tätä reittiä. En moiti, ja syynkin voin arvata: akateemisen aseman painolasti ja ajan henki.

Mitä minä sitten sain selville teknologian - ja osittain myös arkkitehtuurin teoriasta? En tietenkään voi selostaa sitä tässä, liian pitkä juttu. Onneksi sain asian paperille kirjan muodossa: Tervanpoltosta innovaatiotalouteen (Avain 2012).

Leonardo da Vincin piirtämä ihminen
Vitruviuksen mittasuhteiden mukaan.