Kirottu kauneus

Kävin vuoden 2023 tieteen päivillä Helsingissä, ja eräs minua kiinnostanut tapahtuma oli nimeltään ”keskusteluja kauneudesta arkkitehtuurissa”. Tilaisuuden jälkeen olin sekä hämmentynyt että närkästynyt. Se nimittäin ei juuri lainkaan vastannut otsikkoaan. En saanut tietää, millaisia rakennuksia pidetään jollain kriteerillä kauniina. Pikemminkin ”asiantuntijoiden” viesti oli, että tällainen keskustelu on jollain lailla sopimatonta. Rakennuksen kauneusarvojen pohtiminen on latteaa tai banaalia. Todellinen ammattilainen ei sellaiseen lankea, vaan koettaa lähestyä arkkitehtuuria joillain aivan muilla dimensioilla.

Ja todella, kyllähän minäkin oikeastaan tunnistan tällaisen nihkeän asenteen. Sehän kiteytyy Englannin nykyisen kuninkaan Charles III:n tunnettuun kiinnostukseen arkkitehtuuria kohtaan ja vahvoihin mielipiteisiin rakennusten kauneudesta tai rumuudesta. Tämän takia hän on ollut vuosikymmeniä jatkuneen pilkan ja ivan kohteena, vain aristokraatti voi puhua tällaisia tyhmyyksiä. Tietysti kritiikissä on mukana luokkayhteiskunnasta kumpuavaa närää, mutta ei savua ilman tulta. Itsekin tunnen usein iloa kauniin rakennuksen takia, ja vastaavasti syvää rumien talojen inhoa. En tosin ole aristokraatti, mutta syyllistyn silti tällaisiin primitiivisiin mielipiteisiin ihan luontevasti. Ja vielä voisin lisätä, että itsekin harkitsin arkkitehdin ammattia, ja luovuin tuumasta värisokeuden takia – tosin ehkä perusteetta. Joten olen jotenkin osallinen.

Mikä oikein on arkkitehdin tehtävä? Arkkitehti-nimitys on ikivanha ja tarkoittaa vanhempaa teknikkoa eli siis suunnittelijaa. Vanhoina aikoina arkkitehdilla saattoi olla runsaasti vastuualueita. Hän suunnitteli rakennuksen ulkomuodon mutta myös sen tekniset rakenteet, ja saattoi myös toimia hankevetäjänä ja urakoitsijana. Ammattina arkkitehti on todella ilmeisen vanha, se tunnettiin jo antiikin aikana. On myös hyvin ilmeistä, että esteettiset arvot, siis rakennusten ja myös niiden ympäristön kauneus ovat olleet arkkitehdin työsarkaa. Mutta mistä se kauneus syntyy? Minkälaisia periaatteita ja teoriaa asiaan liittyy? Olen kirjoittanut tästä teemasta tässä blogissa aiemminkin, otsikolla Arkkitehdin seikkailu akateemisten humanisti-intellektuellien leirissä. Voin paljastaa, että arkkitehtuurin teoriaa on vaikea löytää, mutta sitä on kyllä pohdittu paljonkin.

Varhainen arkkitehtuurin pohtija ja itsekin arkkitehti ja insinööri oli roomalainen 1. vuosisadalla eaa. elänyt Marcus Vitruvius Pollio. Hänen kymmenosaista arkkitehtuuria käsittelevä teostaan De architectura libri decem (n. 25 eaa.) pidetään alansa varhaisena klassikkona. Teoksen englanninkielinen käännös on pitkään ollut saatavana netissä, itsekin olen sitä lueskellut. Teos on suomennettukin nimellä Arkkitehtuurista (Gaudeamus 2022). Vitruvius näkee arkkitehtuurin tavoitteena olevan rakennusten hyödyllisyyden ja kestävyyden, mutta myös viehättävyyden. Mutta minkälaisista elementeistä viehättävyys oikein syntyy? Vitruvius mainitsee rakennuksen eri osien suhteet, ja puhuu myös valon suunnasta. Korostaessaan numeroiden suhteita Vitruvius selvästi nojautuu ikivanhaan pythagoralaiseen filosofiaan. Sen mukaan maailma koostuu harmonioista ja se puolestaan syntyy pienten kokonaislukujen suhteista. Tällä tavoin arkkitehtuuri ja taide liittyvät myös musiikkiin, siinähän sävelten intervallit ja sointuharmoniat rakentuvat nimenomaan pienten kokonaislukujen suhteista. Tarkemmin sanottuna nuo musiikin piirteet syntyvät sävelten värähtelytaajuuksien suhteista. Pythagoralaiset löysivät nämä suhteet tutkimalla eri pituisia värähteleviä kieliä.

Vitruviuksen kuvaamat kauneuden periaatteet ovat varsin yleisluontoisia. Toki nämä asiat tulevat nykyäänkin esille, kun luonnehditaan arkkitehtuuria ja sen tuotoksia. Mutta miksi juuri tietynlaiset suhteet ja harmoniat miellyttävä ihmistä? Ehkä arvoituksen ratkaisua täytyy hakea kauempaa, biologiasta. Joskus ajatellaan, että estetiikka (sillä siitähän on kysymys) on kulttuurin tuote. Se on siis joukko ihmisten keskuudessa syntyviä taipumuksia, ja siten sopimusvaraisia asioita. Onhan siinäkin perää, sillä eri kauneuskäsitykset voivat olla varsin erilaisia eri aikakausina. Mutta toisaalta, kaikilla kulttuureilla on esteettisiä mieltymyksiä. Tunnistamme kauneusarvoja ja miellyttävyyttä myös vieraiden kulttuurin tuottamissa esineissä, ja tunnistamme tämä piirteen ikivanhoissa arkeologisissa löydöissä.

On sekä luontevaa että loogista olettaa, että kauneuden aistimisella on biologinen perusta. Pohdin nyt tuota biologista perustaa, seuraava esitys on toki osaksi spekulatiivista, mutta pyrin perustelemaan sitä mahdollisimman hyvin. Voisin aloittaa siitä, että kauneuden aistiminen, tai toisella tapaa ilmaisten esteettinen elämys on tunne. Tunteet viriävät meissä automaattisesti, ja niiden syntymiseen vaikuttaa oletettavasti sekä perimässämme olevat valmiudet että elämämme aikana opitut asiat. Tämä kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä, mutta tunnemekanismin tarkempi erittely vie meidät varmemmalle tiedolliselle pohjalle, aivojen toimintaan ja neuropsykologiaan. Jo kauan sitten 1700-luvun valistusfilosofit Adam Smith ja David Hume pohtivat moraalin alkuperää. He  päätyivät ehdottamaan, että moraalinen tunne, eli tunne oikeasta ja väärästä on automaattisesti viriävä reaktio. Mutta ei siinä vielä kaikki! Vaikuttaa siltä, että myös esteettiset tunteet eli kauneuden kokeminen olisivat läheistä sukua moraalisille tunteille. Kauneuden aistiminen näyttää siis myös olevan automaattisesi viriävä ja synnynnäinen reaktio. Tähän on päätynyt myös tunnettu aivotutkija Antonio Damasio. Tänä ei tietenkään sulje pois sitä, että kauneuden aistiminen on huomattavalta osin myös opittua.

Voimme hyvin ymmärtää, että moraaliset käsitteet liittyvät ihmisen sosiaalisuuteen, eli ne ovat välineitä yhteisöjen syntymiseen ja kehittymiseen. Mutta minkälainen syy tai periaate saattaisi johtaa kauneuden aistimisen kyvyn kehittymiseen evoluutiossa? Ehkä tällainen syy todella löytyy. ”Kaunis” on positiivinen aistimus. Se rauhoittaa mieltä ja vakuuttaa, että havainnon kohde on jollain tavalla sellainen kuin sen pitäisikin olla. Kelvollinen, oikea, hyvä, omassa lajissaan erinomainen. Kauniiksi voidaan mieltää esimerkiksi ehjä, puhdas ja sopivan kypsä hedelmä, terve saaliseläin, hyvin muokattu kasvimaa tai taitavasti valmistettu esine. Emme tietenkään tiedä, mitä sanoja tällaisesta havainnon kohteesta esihistoriallisena aikana käytettiin. Mutta nykyinen sanamme ”kaunis”, jonka vastine on olemassa useimmissa kielissä, on ehdottomasti samaa juurta. Kyky tunnistaa nopeasti kauniita kohteita on yksilölle hyödyllinen, siksi se on vahvistunut evoluutiossa.

Tämä oli siis jossain määrin spekulointia, mutta voin löytää sille myös neurologista tukea. Jo pitkään on ymmärretty, että aivomme poikkeavat ratkaisevasti tietokoneista. Vaikka molemmat käsittelevätkin tietoa, aivot eivät suorita tietokoneiden tapaista algoritmista laskentaa. Hermosolut ovat siihen aivan liian hitaita. Siksi rationaalisuudella ja loogisella päättelyllä on vain pieni rooli aivojen tiedonkäsittelyssä – toki sekin on tärkeää.

Kuvaus aivojen toimintaperiaatteesta on suunnilleen seuraavanlainen. Aivokuorelle saapuu jatkuvasti suuri määrä signaaleja sekä eri aistimilta että kehomme eri osista. Aivokuoren tehtävä on tiivistää tätä dataa tehokkaasti, jotta ehtisimme tulkita sen, reagoida siihen ja toimia tarkoituksenmukaisesti arkielämän tilanteissa. Tämä tiivistys tapahtuu monessa peräkkäisissä vaiheissa, ja samalla dataa yhdistellään lähialueilla käsiteltävän datan kanssa. Tuloksena datavirta supistuu murto-osaan. (Tätä prosessointia sanotaan Mountcastlen algoritmiksi. Koko isojen aivojen kuorikerros näyttää suorittavan tätä algoritmia riippumatta siitä, minkä tyyppisiä aistimuksia käsitellään). Todellisuudessa asia on vielä mutkikkaampi, sillä prosessointiin yhdistyy neuronien toiminta muistina. Prosessoinnin tuottamat hahmot säilyvät siten ajassa kestävinä muistikuvina.

Lopputuloksena ympäristöämme kuvaavista aistimuksista syntyy eräänlaisia yleistyksiä, yhteenvetoja tai kokonaisnäkemyksiä. Tietoinen mielemme käsittelee pääasiassa näitä yleistyksiä, vaikka tarvittaessa aistimuksia voidaan tuottaa myös yksityiskohdista. Tältä pohjalta voidaan fysiologisin perustein todeta, että moraaliset tunteet ja esteettiset elämykset ovat juuri tällaisia yleistyksiä. Moraalinen tunne on tyypillisesti yleistys jostain sosiaalisesta tilanteesta, ja esteettinen elämys puolestaan antaa tunneasteikolle koodatun kokonaisnäkemyksen havainnon kohteesta. Hieman toisella tapaa kuvaten, aivot laativat ulkomaailmaa ja kehomme tilaa koskevasta datavirrasta asteittain yhä korkeamman tason abstraktioita, ja abstraktion korkeimmalla tasolla ovat moraaliset ja esteettiset tunteet.

Mennään nyt vielä syvemmälle. Onko sellaisella maailman kohteella, joka synnyttää esteettisen aistimuksen, jotain syvällisiä ja objektiivisia ominaisuuksia? Sellaisia, joita aivojemme yleistävä toiminta voisi tunnistaa ja hyödyntää?  Täsmällisemmin sanoen, onko kauneudella myös luonnontieteellinen tai jopa matemaattinen perusta, vai onko se pelkästään evoluution tiivistämää kokemusta? Kysymys on sukua sille pohdinnalle, onko biologinen elämä syntynyt ja kehittynyt täsmällisten ja jopa matemaattisten ”luonnonlakien” vaikutuksesta ja niiden ohjaamana? Alan merkittävä uranuurtaja on D'Arcy Thompson ja hänen teoksensa On growth and form (1917). Mieleeni tulee myös Alfred J. Lotka, joka kirjoitti kirjan fysikaalisesta biologiasta, Elements of physical biology vuonna 1925. Vieläpä Alan Turing, joka oli laskentatieteen ja tietokonetekniikan uranuurtajia, pohdiskeli myös morfogeneesiä eli muotojen syntymistä elottomassa ja myös elollisessa luonnossa artikkelissaan The chemical basis of morphogenesis (1952). Itse asiassa olen lukenutkin nämä kolme perusteosta. Ne ovat varsin vaativaa luettavaa, eikä kauneuden arvoitus välttämättä niistä selviä, joitain perusideoita kumminkin. Tiedän kyllä, että jotkut arkkitehtuurin teoreetikot ovat saaneet vaikutteita Thompsonin kirjasta. Koko tutkimusala, matemaattinen biologia ja morfogeneesi, on hyvin vaikea, eikä se toistaiseksi ole tieteellisen tutkimuksen valtavirtaa. Pitäisi kai lisätä: ehkä sen pitäisi olla.

Entä miten tällainen tieto voisi auttaa ymmärtämään kauneuden arvoitusta? Joudun taas turvautumaan arveluihin. Eräät morfogeneesin periaatteet saavat ilmiasunsa erilaisten eliöiden ja jopa joidenkin mineraalien ulkonäössä. Yleisimpiä rakenteessa näkyviä periaatteita on symmetria. Tunnistamme helposti pallomaisia, kiekkomaisia ja keskiakselin tai tason suhteen symmetrisiä eliöitä. Muita luonnossa ilmeneviä matemaattisia muotoja ovat spiraalit, joita on useita lajeja, kuten Arkhimedeen spiraali ja logaritminen spiraali. Eliöiden ulkopinnassa voi esiintyä erilaisia säännöllisiä kuviointeja, joilla voi olla matemaattisia tai tilastollisia ominaisuuksia. Jopa sellainen matemaattinen käsite kuin Fibonaccin sarja ilmenee joskus kasvien rakenteissa, kuten kukintojen haarautumisessa. (Fibonaccin sarja on lukujono, jossa sen uusi jäsen saadaan summaamalla kaksi edellistä jäsentä; sarja alkaa 0, 1, 1, 2, 3, 5, 8, 13 …). Eräs rakennetta kuvaava matemaattinen käsite on fraktaalidimensio. Se on luku, joka kuvaa sitä, miten paljon mutkikkaassa rakenteessa toistuu samanlaisia osia eri mittakaavassa. En kuvaa asiaa tarkemmin, asia on mutkikas. Mutta psykologisissa kokeissa on havaittu sen yhteys kauneuden aistimiseen. Kuvat, joiden fraktaalidimensio on välillä 1,2 – 1,5 koetaan erityisen kauniiksi.

Miten tällä kaikella voi olla vaikutusta siihen, miten ihmisten kyky ja tapa aistia kauneutta on kehittynyt? Taas joudun turvautumaan arveluihin. Ensimmäinen oletus on, että tällaiset kyvyt ovat syntyneet evoluutiossa kauan sitten, sen verran universaalilta kauneusaistimme vaikuttaa. Vaikeampi kysymys on: miten tällainen sopeutuma on syntynyt. Oletan taas, että herkkyytemme kauneudelle on kehittynyt, kun olemme arvioineet hyödynnettäviä kohteita: ravintoa, kasveja, eläimiä ja esineitä. Säännönmukaisten muodon ja rakenteen piirteiden selkeä erottuminen osoittaa, että kohde on terve tai onnistunut, ja että sen kehittyminen tai valmistaminen on ollut häiriötöntä. Huomiomme kohde vaikuttaa hyvältä, kaikki on kunnossa.

Kauneus on tärkeä asia, ja se on sitä muuallakin kuin estetiikassa ja taiteessa. Se on luotettava ja automaattinen reaktio, jota on syytä oppia kuuntelemaan. Kauneudella on kyky ohjata luovaa työtä. Matemaatikot saattavat kuvailla onnistuneita yhtälöitä tai todistuksia kauniiksi, vaikka he eivät osaa luonnehtia niitä sen tarkemmin. Shakinpelaajat mieltävät lupaavat peliasetelmat kauniiksi. Tieteentekijät kokevat usein, että kauneus ohjaa heidän työtään, erityisesti silloin, kun on monia mahdollisia etenemissuuntia.

Palataan nyt arkkitehtuuriin. Kaunis rakennus tai sen suunniteltu ympäristö synnyttävät esteettisen reaktion. Ehkä mittasuhteet ovat miellyttäviä ja sopivassa suhteessa toisiinsa, tai ehkä rakennuksessa on symmetrisiä elementtejä tai säännöllisesti toistuvia rakenteita, muotoja tai kuvioita. Ikivanha evoluution tuottama sopeutuma palvelee meitä uskollisesti edelleen, se auttaa meitä viihtymään. Voisi jopa sanoa, että kauneus tuottaa onnea.

Vitruviuksen mukaan arkkitehtuurin tehtävä on tuottaa rakennuksia, jotka ovat kestäviä, hyödyllisiä ja viehättäviä. Arkkitehtien on otettava vastuuta rakennuksista Vitruviuksen hengessä. Arkkitehtuurista on voitava keskustella vapaasti, ja myös rakennusten kauneudesta.

 

Kelvotonta arkkitehtuuria

Kiasma lienee Helsingin1900-luvun lopun julkisista merkkirakennuksista monin mittarein mitattuna epäonnistunein. Tärkeäksi katsottu modernin taiteen museo haluttiin sijoittaa kaupungin lähes arvokkaimpaan paikkaan: Mannerheimin hieman kyseenalaisen ratsastajapatsaan taakse (sivistysvaltioiden ei olisi pitänyt sellaista pystyttää enää 1900-luvulla) ja postitalon eteen. Ahtaalle tontille - mutta voihan taloon aina lisätä kerroksia. Rakennuksesta järjestettiin vuonna 1992 arkkitehtikilpailu, johon tulikin miellyttävän näköisiä ja oletettavasti toimivia ehdotuksia myös suomalaisilta arkkitehdeilta. Kilpailu suunnattiinkin erityisesti suomalaisille ja Baltian maiden arkkitehdeille. 

Toteutukseen valittiin kuitenkin yhdysvaltalaisen arkkitehdin Steven Hollin ehdotus ”Chiasma”. Valinta oli shokki, eikä se suinkaan lieventynyt, kun rakennus vihittiin käyttöön vuonna 1998. Päin vastoin, rakennus sai, ja saa edelleen ääniä Helsingin rumimmaksi taloksi. Ulkonäöltään talo on jonkinlainen sekoitus sianpotkaa ja peltistä lentokonehangaaria. Kaikki arviot eivät tosin olleet tyrmääviä. ”Talo löytää vielä arvonsa”, sanoi eräs ”asiantuntija”. No, vielä sitä ei ole tapahtunut.

Sisätilat herättävät myös ihmetystä. Kävijä saa vaellella pitkin kolkkoja ja tarkoituksettomia ramppeja ja halleja koettaessaan löytää näyttelytiloja. Toiminnallisten puutteiden lisäksi talo on myös huonosti suunniteltu ja rakennettu. Sen katto on vuotanut alusta alkaen. Koko 2000-luku korjailtiin vuotavaa kattoa ja ikkunoita. Kun suurempi peruskorjaus aloitettiin vuonna 2014, paljastui että taloa ei ole rakennettu edes suunnitelmien mukaan. Urakoitsija oli vetänyt mutkat suoriksi. Työ oli huolimatonta ja tärkeitä rakennusteknisiä osia jopa puuttui.

Mitenkä tässä nyt näin kävi? Päätös museosta tehtiin keskellä kauheaa itseaiheutettua talouskatastrofia. Ehkä haluttiin luoda jotain komeaa, joka auttaa kansakuntaa toipumaan ja unohtamaan ekonomistien ja pankkiherrojen toilaukset. Ja totta kai siihen tarvittiin ulkomainen kohuarkkitehti. Ehkä myös rakennuksen askeettinen ja ikään kuin teollinen muotokieli koettiin viittaukseksi suomalaisten harrastamaan funktionalismiin. Wow- arkkitehtuurin käsite oli jo orastamassa eri puolilla maailmaa. Ehkä pääkaupunkiin haluttiin säväyttävä maamerkki. Onnistunut esimerkki on Sydneyn oopperatalo tai Pariisin Georges-Pompidou-kulttuurikeskus. Mutta nyt ei onnistunut: liian ahdas tontti, ankea muotokieli ja ennen kaikkea liian vähän rahaa. Halpis-wow ei toimi.

Tämä arvio on subjektiivinen, se ei perustu koulutukseen tai ammatilliseen kokemukseen, vaan omiin havaintoihin, omaan järkeen ja käyntikokemuksiin. Kyllä Kiasmasta löytyy ylistäviäkin arvioita. Googlatkaa ja lukekaa niitä, ehkä se helpottaa.

Minun tarkoitukseni ei nyt ollut ryhtyä harjoittamaan jälkijättöistä arkkitehtuurikritiikkiä. Se tuli nyt pahasti eli vuosikymmeniä myöhässä. Vaikka tämä blogi ei ole edes aiottu ajankohtaiseksi, tämä on jo aika paksua. Mutta impulssi kritiikkiin on tuore. Päätin vain aloittaa historiallisella esimerkeillä. Niiden kautta voi pohtia, onko jotain opittu.

Kiasman keskeistä sijaintia on korostettu (mutta missä mielessä?) viittaamalla läheisiin Postitaloon, ratsastajapatsaaseen ja Sanomataloon. No, Sanomataloa ei Kiasmaa suunniteltaessa ollut olemassa, se nousi hieman Kiasman jälkeen. Sanomataloa ei kritiikki juuri ole noteerannut – ymmärrettävästä syystä: Hesarilla on taide- ja arkkitehtuurikeskustelun ilmaherruus. No, minusta talo muistuttaa likaista lasilaatikkoa jonka päälle on ”unohdettu” rakennustelineet. Temppu ei ole edes uusi, se nähtiin vuosikymmeniä sitten Pariisin Georges-Pompidou kulttuurikeskuksen rakennuksessa. Siellä se tosin toimii hyvin.

Vähitellen pitäisi jo päästä asiaan. Noin viikko sitten kävin Espoon modernin taiteen museossa Emmassa, joka sijaitsee entisessä kirjapainotalossa eli WeeGee-talossa. Talo on arkkitehtuuriltaan hienoa wow- arkkitehtuuria, vaikka sanaa ei suunnittelun aikana 1960-luvulla edes tunnettu. Suuri rakennus näyttää roikkuvan neljän massiivisen pylvään varassa. Museona se toimii erinomaisesti, ehkä juuri siksi, ettei sitä ole museoksi edes suunniteltu. Käykää toki talossa ja nauttikaa taiteen lisäksi myös arkkitehtuurista.

Kytkentä nykyarkkitehtuuriin on seuraava. Matkustin Emmaan metrolla, siis Tapiolan asemalle. Asema on hieman sekavan oloinen, mutta metrosta pääsee aina helposti ulos: seuraa vain ylöspäin vieviä portaita. Päätin suunnistaa Pohjantielle ja sieltä WeeGee talolle Ainoa-kauppakeskuksen kautta – ja se oli paha virhe. Rakennus nimittäin eksytti minut. Tapolan keskustan liikekeskusta, Heikintoria ”elävöitetään” rakentamalla sen sisälle ja viereen uusi liikekeskus (vaikka rahastahan siinä vain on kysymys). Heikintorin arvo on todella ajan myötä kasvanut se näyttää jopa viihtyisältä ja nostalgiselta. Samaa ei voi sanoa Ainoa-keskuksesta. Oikeastaan se ei näytä miltään, sillä tämän kaltaisia rakennuksia ei ole edes tarkoitettu katsottavaksi ulkoa päin. Sisältä Ainoa on epämääräisen ambivalentti. Siellä on erilaisia liiketiloja, ja sen käytävät kulkevat vinosti. On mahdotonta sanoa, miten rakennus sijoittuu ilmansuuntien tai Heikintorin ruutukaavan suhteen, eikä myöskään synny tuntumaa, missä suhteessa kerrosnumerot ovat maanpintaan nähden.

Aivan samat havainnot koskevat Kalasataman liikekeskusta Rediä. Redi jakautuu kahteen osaan, ”Redi” ja ”Sköne”. Tämä tieto ei kumminkaan lainkaan helpota keskuksessa navigointia. Tämäkään keskus ei näytä ulkoapäin miltään, se on osa sekavaa ja monitasoista rakennuskompleksia. Sen käytävät ovat sekä kaartuvia että vinoja, mikä hävittää mahdollisuuden ymmärtää sijaintia ulkopuolisten suuntien eli metron ja Itäväylän suhteen. Mitään ulos avautuvia ikkunoita ei ole, joten kulkija ei edes tiedä, onko hän Kaasulaitoksen puolella vai Verkkosaaren puolella rakennusta. Jos kulkija tulee rakennukseen metrolla tai bussilla ja haluaa päästä katutasoon, syntyy ongelma. Hissit tai liukuportaat eivät johda pysäkkialueelta suoraan alas, vaan pitää mennä hissillä kerrokseen x, kävellä käytäviä pitkin ja löytää toinen hissi, jolla pääsee hyvällä onnella katutason lähelle. Jos kulkija sitten löytää sen kujantapaisen mistä pääsee ulos, pitää vielä arvata, miten ulkomaailma asettuu rakennukseen nähden. Tämä ei ole tieteiskirjallisuutta, juuri näin minä seikkailin, kun jäin metrolla Kalasataman pysäkillä pois tarkoituksenani mennä Kalasataman terveyskeskukseen.

Muutamaa viikkoa myöhemmin olin taas Redissä, ja tapasin hämmentynen ulkomaalaisen nuoren naisen, joka oli menossa terveyskeskukseen. Ja pahus, en osannut vieläkään neuvoa. Sanoin että koettaa jotenkin löytää tien ulos rakennuksesta, sillä terveyskeskus on viereisessä rakennuksessa. Tämä ei ole läheskään kaikille terveyskeskusta etsiville selvää. Kyllä, se on viereinen talo, mutta jos kulkee metrolla, sinne pääsee vain Redin kautta.

Redin kaoottisuutta on paljon moitittu julkisuudessa. Suunnittelijat puolustautuvat sillä, että se on tarkoituksellista. He haluavat tarjota ostoskeskuksen kävijöille seikkailuja ja yllätyksiä. Kiitos kovasti, tämä tuli todella, tunnetun sanonnan mukaan, pyytämättä ja yllättäen.

Sanottakoon, jotta tulisi selväksi: tämä on kelvotonta arkkitehtuuria! Ovatko suunnittelijat lintsanneet luennolta ja luntanneet tentissä? Joten toistetaan: arkkitehdit ovat kansan palvelijoita, eivätkä vain rahan.

Arkkitehdin seikkailu akateemisten humanisti-intellektuellien leirissä

Luin suuresti kiinnostuneena Timo Penttilän kirjan Oikeat ja väärät arkkitehdit: 2000 vuotta arkkitehtuuriteoriaa (Gaudeamus 2013). Arkkitehtuuri kiinnostaa minua kovasti insinööritaidon rinnakkaisalana, ja erityisesti minua kiinnostaa kirjassa tavoiteltu arkkitehtuurin yleinen teoria. Harkitsin itsekin aikanaan arkkitehdiksi ryhtymistä, mutta arvelin, että värisokeus on pahana haittana uralla. (Samasta syytä hylkäsin myös lääkärin uran; vasta paljon myöhemmin sain kuulla, että olin kummassakin tapauksessa pahasti väärässä; tunnetaan jopa värisokeita ja silti urallaan menestyneitä kuvataiteilijoita).

Pari sanaa kirjoittajasta. Timo Penttilä (1931- 2011 ) on merkittävä 1900-luvun puolessa välissä vaikuttanut suomalainen arkkitehti. Hänen tunnetuimmat työnsä ovat Helsingin kaupunginteatteri ja niinikään Helsingistä löytyvä Hanasaari B voimalaitos. Muitakin töitä löytyy, mutta pelkästään nämä kaikkien helsinkiläisten tuntemat modernin koulukunnan helmet osoittavat, että Penttilä kuului arkkitehtikuntamme ykköskaartiin. Vuonna 1980 hän sai yllättäen kutsun Wienin taideakatemian arkkitehtuurin professoriksi. Siellähän toimi 16 vuotta, eläkkeelle siirtymiseen saakka. Tässä toimessa oli hyvä mahdollisuus pohtia häntä eniten askarruttanutta kysymystä: millainen voisi olla arkkitehtuurin teoria? Ja kuten hän kokemuksestaan toteaa: myös arkkitehtuurin opiskelijat haluavat kiihkeästi kuulla vastauksen juuri tähän kysymykseen.

Penttilän kirja antaa myös havainnollisen katsauksen akateemisen humanistisen tutkimuksen mielenmaisemaan ja patologiaan. Sillä siirtyessään akatemiaan opettamaan hän koki astuvansa tekniikan maailmasta humanistien leiriin: historiatieteen, filosofian, estetiikan ja ihmistieteiden pariin. Näinhän arkkitehtuurin ”substanssi” kai yleensä edelleenkin mielletään. Keskieurooppalainen akateeminen maailma vaikuttaa suomalaistakin tunkkaisemmalta. Mitä teorian etsimiseen ja mahdolliseen löytämiseen tulee: siinäpä Penttilän koko kirjan idea.

Penttilä aloittaa arkkitehtuurin teorian etsinnän mahdollisimman kaukaa historiasta. Syy kaukaisen historian penkomiseen on mielenkiintoinen, palaan siihen pian. Muinaisuudessa vastaan tulee egyptiläinen arkkitehti ja ylipappi Imhotep, joka vaikutti 2600 vuotta eaa. Penttilä ei kuitenkaan löytänyt häneen liittyviä ”arkkitehtuuriajatuksia”, vaikka jopa oman aikamme matrikkelit omistavat hänelle paljon sivutilaa. Imhotep rakennutti ensimmäisen, noin 30-metrisen kivipyramidin Sakkaraan farao Zoserin haudaksi. Häntä pidetään muotoilluista kivistä rakentamisen keksijänä, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Eikä Imhotep välttämättä ollut erityisen taitava. Jo paljon varhaisempina aikoina Mesopotamiassa rakennettiin korkeita ja hienostuneita temppelitorneja, zikkurateja. Paljonkaan materiaalia niistä tai niiden rakennusteknisistä ideoista ei ole säilynyt. Imhotepia seuraa arkkitehtuurin historiassa muutaman tuhannen vuoden aukko, ennen kuin päästään antiikin Kreikkaan ja Parthenoniin. Sitä aiemmat säilyneet kirjalliset dokumentit tai tiedot arkkitehdeistä ovat satunnaisia. Se ei sinänsä ole kummallista, historiallisen aineiston säilyminen on paljon sattumasta kiinni.

Varsinainen arkkitehtuurin vanha mestari onkin sitten roomalainen 1. vuosisadalla eaa. elänyt Marcus Vitruvius Pollio. Hänen kymmenosaista arkkitehtuuria käsittelevä teostaan De architectura libri decem (n. 25 eaa.) pidetään alan vanhana merkkiteoksena. Penttilä omistaakin hänen merkityksensä pohdintaan paljon sivuja. Vitruvius osoittautuu kuitenkin suureksi pettymykseksi. Omana aikanaan häntä ei juuri tunnettu. Hänen tukijansa keisari Augustus rakensi Rooman muutamassa vuosikymmenessä uudelleen, savitiilistä ladottu kaupunki muuttui marmorikaupungiksi. Ei ole mitään vihjettä, että Vitruviuksen kirjaa olisi käytetty rakentamisen tai suunnittelun käsikirjana. Siihen se on aivan liian sekava, ylimalkainen ja ristiriitainen. Tuon kirjan englanninkielinen käännös löytyy helposti netistä, ja lueskelin sitä itsekin. Kirja sisältää todella varsin ylimalkaisia selostuksia ja luetteloita, suuri osa tuntuu satunnaisesti poimitulta tai listaa itsestäänselvyyksiä. Se on tietenkin tärkeä oman aikansa kuva ja dokumentti – mutta teoriakirjaksi tai oppaaksi siitä ei ole. Vitruvius ei ole arkkitehtuurin Aristoteles.

Millaisia ”teorioita” kirjassa sitten on? Vitruvius korostaa kovasti ”taivaan akseleiden välisen kulman” eli inklinaation määrittämisen tärkeyttä. Ei ole ihan selvää, miten hyvin hän ymmärsi, mistä siinä on kysymys. Astronominen maailmankuva oli hämärän maakeskeinen, eikä suuri Klaudios Ptolemaios ollut vielä syntynyt. Mehän tiedämme, että kyseessä on maan pyörimisakselin ja maan kiertoradan akselin välisestä kulmasta, joka synnyttää vuodenajat, määrää ilmaston eri leveysasteilla - ja joidenkin käsitysten mukaan myös eri kansojen temperamentin. On kai selvää, että valon suunta vaikuttaa arkkitehtuuriin, ja on oikein korostaa sitä, mutta asiaa koskevat ohjeet ovat epämääräisiä.  

Toinen, ja arkkitehtien aivan oikein vakavasti ottama suunnitteluperiaate koskee rakennuksen eri osien suhteita. Vitruvius pohtii paljonkin asiaa, mutta ei johda siitä mitään yleispätevää, pikemmin vain kuvaa erilaisia suhteita. Vitruvius kuvasi myös ihmisruumiin suhteita, ja puoli vuosituhatta myöhemmin renessanssinero Leonardo da Vinci ikuisti suhteet kuvaansa ”Vitruviuksen ihminen”. En jaksanut tarkistaa, ovatko Leonardon mainitsemat suhteet samat kuin Vitruviuksen kirjassa, se voisi olla hauska harjoitustyö opiskelijoille.

Johtopäätös on, että Vitruviuksen kirja ei oikein täytä arkkitehtuurin oppikirjan tai käsikirjan vaatimuksia, eikä sitä edes tunnettu useaan vuosisataan. Luotan tässä Penttilän havaintoihin, hän on oikeasti todellinen asiantuntija. Joten kirjan valossa esimerkiksi wikipediasta ja monesta oppikirjasta  löytyvä Vitruviuksen esittely on suuresti liiotteleva ja ihannoiva. Mutta tällasten virheiden korjaaminen on tietenkin mahdotonta. Totta tai tarua, kertomus Vitruviuksesta on tullut osaksi kulttuuriperintöä.

Arkkitehtien työtapa ei todellisuudessa nojannut kirjattuihin periaatteisiin, dokumentteihin tai auktoriteetteihin, vaan oli ja on toisenlainen. Heidän tehtävänään on laatia piirroksia tai pienoismalleja rakennuksista. Sitten he hankkivat rahoituksen, ja palkkaavat taitavina tunnettuja mestareita, kivenhakkaajia, tiilenpolttajia  ja muurareita, jotka toteuttavat rakennuksen. Tai asia voi olla päin vastoin: ruhtinas tai kaupungin raati palkkaavat arkkitehdin ja työmiehet. Arkkitehtuurin tekniset ja osin esteettisetkin yksityiskohdat perustuvat kuitenkin käytännön miesten kannattelemaan rakennusperinteeseen. Tämä ei tarkoita, ettei arkkitehdillä olisi kautta aikojen ollut velvollisuutta valvoa rakennustyötä. Esimerkiksi käymällä työmaalla ”ainakin kerran vuodessa”.

Vitruvius nousi renessanssioppineiden ja myöhempien sukupolvien kulttihahmoksi vasta, kun itsekin arkkitehti Cesare Cesariano julkaisi De architecturasta kansankielisen ja kommentoidun laitoksen vuonna 1521. Sinä hän nostaa esiin teoksen ”teoreettisia ansioita” ja kytkee sen myös Aristoteleen filosofiaan. Tämä liittyy vahvasti arabien vaikutuksesta syntyneeseen ja renessanssia kohti voimistuneeseen humanismin henkiseen aatteeseen. Sen periaatteisiin kuluu menneisyyden ihailu. Siteeraan tässä suoraan Penttilää:

Kirjanoppineiden joukkoon nousseelle arkkitehdille kirjallisten dokumenttien arvo on sitä suurempi, mitä vanhempia ne olivat. Sen sijaan sillä ei ollut merkitystä, oliko kirjoittajia runoilija, teologi, historioitsija, filosofi vai alkemisti. ”Vanhojen” viisaiden viisautta ei sopinut epäillä.

Vanhoihin teksteihin liittyy, niin renessanssiajalla kuin nykyaikana, tulkinnan ongelma. Emme ymmärrä alkuperäistekstin ajan kulttuuria, ja keskeiset käsitteetkin ovat aikanaan tarkoittaneet eri asioita. Teoria ei tarkoita samaa kuin nykyään, vaan se on ollut pikemminkin ajattelua. Sanaa arkkitehti ei tietenkään tunnettu Imhotepin Egyptissä. Se on muinaiskreikkaa, ja tarkoittanee vanhempaa teknikkoa. Missähän vaiheessa arkkitehtuuri on alkanut merkitä ammattialan ohella yleistä rakennetta? Sana insinööri syntyi puolestaan keisariajan Roomassa, ja tarkoitti sotilasteknikkoa, katapulttien valmistajaa. Se on samaa juurta kuin genius.

Hypätään nyt monen kiinnostavan teeman yli, joista darwinismista voisi puhua pitempäänkin, ja mennään filosofiaan. Monet filosofit ja sosiologit näyttävät tuntevan lähes käsittämätöntä intohimoa arkkitehtuuriin. Rudolf Steiner (jota Penttilä ei mainitse) on toiminut amatööriarkkitehtina, hän suunnitteli kaksi antroposofian ”temppeliä”. Filosofi Ludwig Wittgenstein jopa ilmoitti ammatikseen ”arkkitehti”. Siitä huolimatta, että hän olikin oikeasti opiskellut yliopistossa lentokoneensuunnittelua. Ja ihan totta, Wittgenstein jopa suunnitteli yhden rakennuksen (Penttilän mukaan se edustaa ”kuivaa standardiarkkitehtuuria”). Wittgenstein ei ole tunnettu selväpuheisuudestaan. Pikemminkin päinvastoin, hänen filosofinen uransa näyttäisi olevan itse aiheutetun sotkun selvittelyä (Penttilän mukaan).

Kun kirjassa päästään Jacques Derridaan ja dekonstruktioon, jopa paatuneimmalta lukijalta alkaa happi loppua. Totta kai Derrida tai vaikkapa Heidegger tulee esitellä. Penttilän aikana elettiin akateemisessa maailmassa postmodernin loiskiehunnan kiivainta aikaa. Penttilä tosin vakuuttaa itse olevansa modernisti, oli se sitten miten epämuodikasta tahansa. Joten miksi hän panee lukijansa seuraamaan kymmeniä sivuja sekavia lainauksia ja suoranaista hölynpölyä? Ehkä se on hänen metodinsa: hän ei halua mestaroida, vaan näyttää millaista keskustelu on, vihjaten ilmeisesti: päätelkää itse.

Mutta Penttilällä on myös selkeät hetkensä. Lainaan tässä taas suoraan:

Pseudotieteen tunnistaa, paradoksaalisesti sen erehtymättömyydestä. Se on aina oikeassa. Vain sen harjoittajat jakaantuvat kahteen ryhmään, ”oikeisiin”, ja sen mainetta likaaviin ”vääriin”.

Tällä hän selvästi viittaa niihin lukuisiin henkilöihin, jotka ovat aikojen saatossa esiintyneet arkkitehtuurin asiantuntijoina ja portinvartijoina. Tästä sitaatista juontuu myös hänen kirjansa nimi. Havainto on terävä ja samalla myös yleispätevä. Ajatellaanpa sellaisia akateemisia tai sellaiseksi tekeytyviä oppisuuntia kuin psykoanalyysi, feminismi (sukupuolen tutkimus) tai antroposofia. Sanan ”pseudotiede” paikalle voi mielessään sovitella myös sanaa ”uskonto”.

Mikä on Penttilän johtopäätös? Kirjan lukija joutuu taas tekemään itse työtä. Joten teen sitä. On kaksi vaihtoehtoa. 1. Arkkitehtuurilla ei ole teoriaa, tai 2. Penttilä on etsinyt sitä väärästä paikasta. Kallistun kakkosvaihtoehtoon. Arkkitehtuuri on käytännön toimintaa ja teknistä osaamista – tätä Penttilä korostaa moneen kertaan. Mutta on siinä muutakin. Siksi haluan jatkaa inttämistä. Kai näihinkin asioihin liittyy joitain lainalaisuuksia ja toistuvia hahmoja!

Kiinnostuin Penttilän kirjasta sekä arkkitehtuurikiinnostukseni takia että analogian takia. Olen itse etsinyt teknologian ja innovaatioiden yleistä teoriaa. Minäkin etsin aluksi filosofian, historian ja sosiologian suunnalta. Löysinkin jotain, vaikka en mennyt niin pitkälle kuin Penttilä. Sitten minut johti jäljille filosofi Karl Popper ja erityisesti matemaatikko, taloustieteilijä ja talousnobelilla palkittu Herbert A. Simon. Penttilä ei häntä mainitse, vaikka Simonin huomiot istuvat myös arkkitehtuuriin. Vahinko, ettei Penttilä edennyt tätä reittiä. En moiti, ja syynkin voin arvata: akateemisen aseman painolasti ja ajan henki.

Mitä minä sitten sain selville teknologian - ja osittain myös arkkitehtuurin teoriasta? En tietenkään voi selostaa sitä tässä, liian pitkä juttu. Onneksi sain asian paperille kirjan muodossa: Tervanpoltosta innovaatiotalouteen (Avain 2012).

Leonardo da Vincin piirtämä ihminen
Vitruviuksen mittasuhteiden mukaan.

Länsimetroa tarkastamassa

Tichy päätti vetää insinöörin propellihatun päähänsä ja käydä tarkastamassa pääkaupunkiseudun vasta avatun länsimetron. Metroahan on jo arvioitu toimittajien ja niin sanottujen ”tavallisten espoolaisten" näkökulmasta. Joten eiköhän tällainenkin arviointi ole tarpeen. Ja toivotaan, että siitä tulee faktapohjainen.

Ensimmäinen havainto: metrohan ylittää kuntarajan (ikäänkuin sillä olisi jotain väliä) niin että lipun ostajan on otettava huomioon, aikooko myös hän ylittää kuntarajan. Uutta metrossa, muuten tuttua.

Metrot kulkevat varsin tiheään (koska pitkillä junilla ei enää voi ajaa). Silti ruuhkaa on esiintynyt ajoittain. Metron matkustajamäärä Espoossa on jo ylittänyt ennusteet, siitä huolimatta, että osa espoolaisista on vetänyt herneen nenäänsä, koska heidän matkustusaikansa Helsingin keskustaan pitenee. Tichyllä on pitkä ja hieman pahantahtoinen muisti. Täsmälleen samanlainen kohu matkustusajoista syntyi kun itäinen metro avattiin vuonna 1982. No, se asia on jo unohtunut, kun bussilinjat saatiin viriteltyä kohdalleen..

Metron kapasiteetti kärsii tietyistä suunnittelijoiden hölmöilyistä, ja erityisesti automaattiajon puuttumisesta. Siitä onkin jo tällä palstalla kirjoitettu, joten ei palata asiaan. Sen verran voi sanoa, että aikanaan metro automatisoidaan ja liian lyhyet asemat pidennetään. Tämä kun ei ole politiikkaa, vaan puhdas teknis-taloudellinen ratkaisu. Metron automatisointi on tarpeen myös matkustajaturvallisuuden takia, koska se mahdollistaa turvaportit. Raiteille ei silloin pääse putoamaan, koska junaan pääsee vain avautuvista ovista. Tämä alkaa olla jo vakioratkaisu ulkomaillakin uusilla linjoilla tai asemilla, Pietarissakin niitä näkee. Joten: aivan varmasti automatisointi on tulossa.

Siten vaan hypätään junaan! Samat junat tyyppiä M100 ja M200 ovat liikenteessä. Esteettisistä ja nostalgiasyistä Tichy pitää enemmän vanhoista Valmetin-Strömbergin rakentamista M100 junista. Niiden ajattoman designin ikuisti aikanaan muistettavasti Bomfunk MC yhtye. Hakaniemen metroasemalla kuvattiin vuonna 2000 kansainvälisesti menestynyt ja palkittu Freestyler- musiikkivideo. Maisemia ei Länsimetrossa pääse ihailemaan, junat kulkevat maan alla, joten katse itse asemiin. Uudet metroasemat ovat tyylikkäitä ja siistejä. Niissä yhdistyy moderni arkkitehtuuri ja niukasti mutta aistikkaasti käytetyt esteettiset ja taiteelliset elementit. Ei synny vaikutelmaa tuhlauksesta, mutta kuitenkin tulee rauhallinen ja miellyttävä tunnelma. Suomessa tämä näköjään osataan, jos vain halutaan. Omat suosikit olivat Lauttasaari ja Keilaniemi. Nähtävästi suunnittelussa on nyt otettu huomioon myös puhtaanapito. Vanhan metron asemat alkavat olla jo uhkaavan nuhraantuneita, pintaremontti näyttää vähintään tarpeelliselta ainakin Kampin, Ruoholahden ja Rautatientorin asemilla.

Aalto-yliopiston asema oli hillitty ja yllättävän tummasävyinen, mutta kuitenkin tyylikäs. Ilmeisesti sen ajateltiin sopivan asiallisille ja vanhoillisille tekniikan ja kaupan opiskelijoille - vai olisiko kyseessä tarpeeton ja perin vanhanaikainen klisee. Tichy jalkautui vanhan opinahjonsa kampukselle, ja oli iloisesti yllättynyt. Metroaseman yhteyteen nousee isohko rakennuskompleksi, jonka metroa laajempi käyttö jäi vielä epäselväksi. Rakennukset mukautuvat hyvin kampuksen punatiiliarkkitehtuuriin. Aivan selvästi aseman seudusta on tulossa jonkinlainen kampusta jäsentävä keskus, jota se on selvästi kaivannutkin. Ennen hiukan unelias Otaniemen kampus on nyt alkanut kihistä energiaa. Havaintoa tuki vierailu rankasti remontoidussa pääkirjastossa. Aallon kädenjälki on sisätiloista lähes kadonnut, tai ainakin kokenut metamorfoosin. Se on hieman sääli, mutta vastapainona kirjasto oli vilkas, viihtyisä, ja jopa hieman karnevalistinen. Selvästi opiskelijat olivat ottaneet sen omakseen.

Pitäisikö palata maan pinnalle, ylistystä alkaa jo tulla liikaa. Metrolla ajaminen kun tuotti yllätyksen: rata oli yllättävän kuoppainen. Ensin sitä luuli vain kuvittelevansa, mutta erityisesti Lauttasaari-Ruoholahti osuus ravisteli matkustajia. Ja sen jälkeen kohti Rautatientoria meno oli aivan tasaista. Herää paljon kysymyksiä. Onko kiskot asentanut alihankkija hukannut ammattitaitonsa, vai onko rakennuttaja unohtanut asettaa laatustandardit. Vai onko projektijohto laiminlyönyt valvonnan? Aikanaan itäpuolen metroa rakennettaessa huomattiin, että näin suuri infrastruktuurihanke korruptoi sekä virkamiehet että poliitikot. Mutta eikö ne ajat ole jo takana? Varsinaista korruptiota ei Länsimetroon olekaan liitetty – toistaiseksi. Vain poliittista suhmurointia ja kelvotonta projektijohtamista.

Huippuarkkitehtuuria muotoilukaupungissa

Kävin Kaisaniemenkadulla Kaisa-talossa, jossa on Helsingin yliopiston uusi pääkirjasto. Olipa hyvä käynti. Mikä ihana kirjasto! Uskoni uuteen arkkitehtuuriin on palannut. Tilava, valoisa, 6 kerrosta, joita yhdistää soikea valoaukko ja upeat rautaiset kierreportaat. Ja lisäksi 3 kerrosta maan alla. En ole kirjastoarkkitehtuurin asiantuntija, paitsi kirjaston käyttäjän roolissa. Ja kyllä, tässä kirjastossa on mukavaa ja inspiroivaa käydä. Rakennuksen on suunnitellut arkkitehtikilpailun voittanut Anttinen Oiva Arkkitehdit Oy. Yksittäisten henkilöiden krediitit ei ihan selvinneet, mutta kunnia heille joka tapauksessa. Talon tarkempi esittely on oheisen linkin takana.

http://www.helsinki.fi/insight/assets/pdf/hy-kaisa-esite.pdf

Kirjasto on rakennettu olemassa olleen rakennuksen paikalle (ns. Pukevan talo). En tiedä, miten paljon vanhaa taloa piti purkaa, ehkä aika paljon. Kirjasto erottuu rohkeista julkisivun ikkunakaarista. Se on hyvän näköinen myös ulospäin. Ongelmia, nykykielellä ”haasteita” tietenkin oli. Talo on jyrkässä rinteessä, ja sinne piti päästä sisään sekä Kaisaniemenkadun että Vuorikadun puolelta. Talon hahmo oli sopeutettava ympäröivään tiiliarkkitehtuuriin. Ja piti huomioida myös taloa dominoivat liiketilat, oikeastaan toimia niiden ehdolla. Sisäänkäynti on hieman huomaamaton, sieltä liukuportaat vievät kakkoskerrokseen, jossa on viihtyisä kahvila ja tiedekirjakauppa – ja Vuorikadun sisäänkäynti. Toiset portaat vievät kolmannen kerroksen sisäänkäyntiin, varsinaiseen kirjastoon. Se on ilmeisesti ainoa pääsy kirjastoon ja siellä ulos. Hisseissä pyöri paljon meitä ulospääsyä etsiviä. Varmaan vakituiset kävijät oppivat pian. Kirjaston jako näin moneen kerrokseen ei ole ylen tehokasta, mutta käyttäjiä se tuskin haittaa. Se on hinta joka maksetaan kun toimitaan kaupungin keskustassa.

Kirjasto oli ilahduttava. Se osoitti, että kaupunkia voidaan täydentää uusilla, esteettisesti miellyttävillä rakennuksilla. Toisin on laita uudisrakentamisen kohdalla. Kampin liikekeskus ja ratapihan alue osoittavat, että kun toimitaan täysin liike-elämän ehdoilla, tulos on masentava. Ankeat Kampin ja ratapihan alueet uudisrakennetaan yhtä ankeaan tyyliin. Jopa julkinen ja sisältä lähes miellyttävä musiikkitalo noudattavat pääoman logiikkaa. Tärkeintä on tehokkuus, kaupunkikuvasta ja kansalaisten tunteista viis. Valtakunnan päälehden rakentama Sanomatalo, likainen lasilaatikko, laukaisi tämän kehityksen, ja rakentaja onnistui asemansa turvin vaientamaan aikalaiskritiikin – se olisi vielä voinut vaikuttaa.

Helsinki haluaa esiintyä vetovoimaisena design-keskuksena, mutta luovuus ja rohkeus puuttuvat, ja esteettisten arvojen ja kaupunkilaisten tunteiden väheksyntä kauhistuttavat. Kävin katsomassa myös uutta raitiovaunukonseptia Kaapelitehtaalla. Raitiovaunuhan on tärkeä design-esine, vaikuttaa kaupungin imagoon, ja satunnainen turisti käyttää sitä jokseenkin varmasti. No, prototyyppi oli amatöörimainen, pitäisi palauttaa piirustuspöydälle. Kaisa-talo antoi toivoa ja näytti mallia. Mutta riittääkö se?