Tiedonjanon herättämisestä

Kirjallisuus etsii alituisesti uusia muotoja, ja hyvä niin. Toisaalta maailma on avara. Se mikä tuntuu nyt uudelta ja viehkeältä, ei ehkä olekaan sitä muutaman vuoden kuluttua. Ja mitä kummallisinta, uudet tyylit saattavatkin osoittautua kertauksesi. Ne ovat uinuneet satoja tai jopa tuhansia vuosia putkahtaakseen sitten tuoreina esiin taas. Tällaisia ajatuksia heräsi mielessäni, kun luin Morten Strøksnesin vasta käännetyn Merikirjan. Aluksi subjektiivinen arvio. Kirja oli mainio, se lumosi minut. Luin sen lähes yhdeltä istumalta kannesta kanteen. 

Kirja on myös askarruttanut kriitikoita. Onko se romaani vai tietokirja? Onko se dokumentti, fiktio vai fantasiaa? Joidenkin ihmisten täytyy ilmeisesi saada kirja lokeroitua, jotta he voisivat päättää, haluavatko he lukea sen, tai ylipäätään jotta siihen voisi suhtautua. Erityisesti tämän kirjan kohdalla luokittelu tuntuu tuskalliselta, en halua lähteä siihen. Miksi eivät kaikki kirjat voisi olla tällaisia?

Kirjat on tapana luokitella tieto- ja kaunokirjoihin. Tietokirja on ollut vallitseva lajityyppi (unohdetaan nyt näytelmät, jotka oikeasti pitää esittää ja runot, jotka on aiottu laulettaviksi). Vaikka kaunokirjoja on ollut pitkään (esimerkkeinä Trimalkion pidot, Decamerone ja Don Quijote), vasta romantiikan aikana kaunokirjasta tuli mahtilaji, ”kirjallisuutta”. Edelleenkin kaunokirja on ”se oikea kirja”, niin että useimmat meistä eivät edes tiedä, että ylivoimaisesti suurin osa kirjoista on tietokirjoja. 

Nykyisin tietokirjat on tapana jaotella tiedekirjoihin (suunnattu asiantuntijoille) ja tietokirjoihin (tarkoitettu laajemmalle yleisölle), sekä oppikirjoihin. Jaottelu ei ole hyvä, sillä on tiedekirjoja, jotka on tarkoitettu poikkitieteelliselle yleisölle, ja siksi niitä on helppo kenen tahansa lähestyä. Erityisesti omana aikanamme on alkanut yleistyä myös kaupallis- aatteellinen tietokirjalaji, joka ei sisällä lainkaan tietoa, vaan jopa sen vastakohtaa, voisimme sanoa näitä kirjoja vaikka sumutukseksi (julkkisten elämänkerrat, propaganda, elämäntapaoppaat, uskomushoitokirjat, rajatieto, uskonto- ja kulttikirjat ja niin edelleen). Lista on surullisen pitkä. 

Kirja on elämyksellinen esine. Kirjaa lukiessa sekoittuu erikoisella ja vaikuttavalla tavalla kirjoittajan puhe ja lukijan sisäinen puhe. Siinä on painetun kirjan ainutlaatuisuus. Mutta tietokirjojen perisynti on tylsyys, mikä työskentelee kirjan tarkoitusta vastaan. Tylsyys vaivaa erityisesti tiedekirjoja, mutta kyllä muutkin tietokirjat voivat olla tylsiä. 

Eräs tapa taistella tylsyyttä vastaan on antaa kirjojen lajityyppien sekoittua, tai vuotaa toisiinsa. Eräs Merikirjan kanssa samanaikainen kirja on Juha Hurmeen Niemi. Hurmeen kirja on fiktio, mahdollisesti se kertoo Suomen historian tarinaa, tai näin ainakin lukija voi kirjaa tulkita. Hurmeen kirjassa ei ole lähteitä eikä viitteitä. Jos sen tulkitsee historiaksi, lukija saattaa ajatella, onko se totta, onko kirjassa tietoa? Kirja siis herättää tiedonjanoa. Koska viitteitä ei ole, lukija ei oikeastaan saa kirjasta otetta. Tällä tavoin tulkittuna kirja edellyttää lukijalta taustatietoa. Mutta positiivista on että tiedonjano on herätetty.  

Merikirja on tietokirja merestä Norjan rannikolla, kalastuksesta, ja kalastuksen ja meren synnyttämästä kulttuurista. Kirja on kokemuspohjaista fiktiota, se kertoo yrityksestä pyydystää syvissä vesissä elävä suurikokoinen ja salaperäinen peto, Jäähai eli Holkeri. Kirjalla tuntuu olevan selvä esikuva: Herman Melvillen Moby Dick. Merikirja on samalla tavoin tolkuton, kohtuuton, romanttinen ja kauhistuttava. Melville kertoo juonikerronnan rinnalla merestä, merimiehistä ja valaanpyynnistä, mutta nykyajan lukija huomaa, että Melville joko sepittää asioita tai toistaa oman aikansa uskomuksia. Emme oikein luota kirjan tietoihin, mutta se ei vähennä kirjan vaikuttavuutta, vaan toimii pikemminkin päinvastoin. Kaunokirjallinen romaani herättää myös lukijan tiedonjanon. 

Kirja  tuo jotenkin mieleen myös Olaus Magnuksen, 1500- luvun ruotsalaisen pappismiehen. Hän kirjoitti kuuluisan Pohjoisten kansojen historian, jota Merikirjassakin paljon siteerataan. Magnuksen kirja ja kartat on kiehtova sekoitus tietoa, outoja juttuja ja silkkaa hölynpölyä - vaikka kirjoittaja oli itsekin pohjolan asukas. Ilmeisesti papit olivat kovin kaukana tavallisen kansan elämästä. Magnus on kirjannut kuulopuheita, ja ehkä hänen informanttinsa ovat syöttäneet hänelle myös tahallaan pajunköyttä. Aivan kuten ns. alkuperäiskansojen edustajat vedättivät 1900- luvun antropologeja. Toinen mielleyhtymä on Samuli Paulaharhun Ruijan kertomukset. Paulaharju mm. kertoo merikummituksista, joita pohditaan myös Merikirjassa. 

Merikirjassa on mukana myös viitteet eri tiedonlähteisiin, viitteet on esitetty asiallisesti tietokirjan tapaan, niitä on kaikkiaan 104. Kirjaan ladatun tiedon ylenpalttisuus alkaa vaikuttaa hieman samaan tapaan kuin Moby Dickissä, etenkin kun monissa viitteissä siteerataan 1800- luvulla kirjoitettuja tekstejä. Lukijan mieleen syntyy jännite: onko kaikki sittenkään aivan totta? Vai onko tämä päin vastoin vain kalpea aavistus todellisen maailman moninaisuudesta? Strøksnes antaa kyllä vaikutelman huolellisuudesta, mutta löysin kirjasta hakemattakin joitakin virheitä. En lähtenyt niitä sen enempää metsästämään. Olennaista on kuitenkin, että jollain tavalla kirja herättää lukijan tiedonjanon, ja viiteluettelossa mainittu kirjallisuus auttaa lukijaa pääsemään eteenpäin.  

Merikirja muistuttaa meitä tiedon luonteesta. Tiedon omaksuminen ei ole faktojen pänttäämistä, vaan jatkuvaa uteliaisuutta, kyseenalaistamista ja epäilyä. Pitäisikö tietokirjoissa soveltaa enemmänkin tätä metodia? Tylsyyden asemasta virikkeitä ja provosointia. Minusta pitäisi.