On tavallista ajatella,
että käsityksemme maailmasta kehittyvät, ja yhtä tavallista on
ajatella, että kehitys on tasaista. Se tapa, miten me ajattelemme
nyt, on ollut olemassa aikaisemminkin, ehkä vain hieman
yksinkertaisemmassa muodossa. Mutta ehkä asia ei olekaan niin, vaan
aivan toisin. Voisi luulla, että psykologoa on vanha ajattelun
traditio, mutta voidaan myös väittää, että moderni psykologia on
vain noin 200 – 300 vuotta vanha asia. Oikeastaan se on uudempi
tiede kuin fysiikka. Se on aika hätkähdyttävää.
Ryhdyin ajattelemaan,
onko aina ollut psykologiaa? Mitä oikein on psykologia? Ilmeisesti
se on ihmisen ”henkistä” puolta tutkiva tiede. Psykologian
vanhentunut nimi on suomen kielessä ”sielutiede”. Mutta asiassa
tuntuu olevan ristiriita. Sielu on jonkinlainen ihmisessä asuva
aineeton henki. Jumalan ihmiskehoon puhaltama. Miten aineetonta
henkeä muka voisi tutkia?
Onhan tähän eräs
ratkaisu. Voisihan tuo henki tutkia itseään. Ihminen voi ajatella
itseään, ja niinhän ihminen toki tekeekin. Antikin ajoista alkaen
ajattelijat ovat ajatelleet myös ihmistä. He ovat ajatelleet
ihmistä hänen kykyjensä näkökulmasta. Mitä hän osaa tai
muistaa? Viisauden ja älykkyyden eri muodot on tunnettu pitkään.
Mutta vielä tärkeämpää on ajatella ihmistä moraalin
näkökulmasta. Mikä on oikein ja mikä väärin – ja millaisia
moraalisia taipumuksia ihmisellä on. Ne näyttäytyvät hyveinä tai
niiden puuttumisena. Jopa paheina.
Uskonnot toivat
ajatteluun mukaan synnin. Uskonto asettaa ihmiselle eräänlaisen
moraalisen auktoriteetin ja esikuvan: jumaluuden. Jossain vaiheessa
tuo auktoriteetti alkoi korostaa itseään. Oikein tekemisen rinnalle
nousi kuuliaisuus tuolle auktoriteetille, ja sen puute eli synti.
Ilmeisesti tämä kuvio liittyy valtaan. Kuuliaisuuden tulee
kohdistua myös jumaluuden edustajiin. Papistoon ja niihin jotka
seisovat heidän takanaan. Ihmiskunnan historiassa kuuliaisuus ajaa
oikein tekemisen ohi, yhä uudelleen ja uudelleen. Voisi ajatella,
että uskonto turmelee moraalin, eikä ajatus ole lainkaan uusi eikä
vieras. Mutta onko se oikea johtopäätös? Asia voisi olla
toisinkin. Ehkä uskonto tulikin ensin, ja moraali ja oikein
tekeminen on myöhempää pintakoristelua. Silloin uskonnosta jää
jäljenne paljaampi ja raadollisempi kuva.
Mutta mitä muinaisesta
psykologiasta jää jäljelle? Ajattelevan ihmisen moraalinen
kamppailu? Vai ehkä realistisemmin, arkipäivän järkevyys ja
siihen ripustetut kuvitellut ylärakenteet, jotka saattaisivat ohjata
käyttäytymistä silloin, kun se ei selity järkevän harkinnan
kehikolla. Mutta onko tämä psykologiaa? Antaako se meille
uskottavaa tietoa ihmisestä? Vai olisiko olemassa konkreettisempaa
perustaa?
Kirjallisuus käsittelee
uudella tavalla ihmisenä olemista. Psykologinen kaunokirjallisuus
syntyi vähitellen, uuden ajan myötä. Merkittävää on, että
ihmistä tarkastellaan nyt ulkopuolisen silmin ja siksi myös aiempaa
objektiivisemmin. 1300- luvulla ilmestyneessä Decameronessa ei
mielestäni ole vielä psykologista. Siinä on runsaasti henkilöitä
ja tapahtumia, muta teksti ei houkuttele syvälliseen pohdintaan.
Henkilöt joutuvat eriskummallisiin tilanteisiin, reagoivat eri
tavoilla, ja heille käy joko hyvin tai huonosti. Sen sijaan pidän
Cervantesin Don Quijotea (1605) jo varsin vahvasti psykologisena –
se saa meidät pohtimaan henkilöitään. Hidalgon käytös
askarruttaa, ja myös se, mikä saa Sancho Panzan kiintymään
isäntäänsä ja puolustamaan häntä. Ei toki pelkkä
yksinkertaisuus.
Suuret psykologiset
romaanit syntyivät 1800- luvulla. Minusta tuntuu, kuin se olisi
jonkinlainen hyökyaalto. Valistuksen myötä syntynyt ihmiskuva
ei ole rationaalinen, kuten usein väitetään. Ei ainakaan
olennaisesti. Se on ennen kaikkea psykologinen. Valistus on luonut
uuden ja syvällisen ja uskonnosta irtautuneen ajattelutavan. Itse
näen esimerkiksi Dickensin, Dumas’n, Hugon, Balzacin ja Flaubert’n
juuri psykologisina kirjailijoina, vaikka heihin liitetään toki
muitakin määreistä. Venäjä on vielä silmiinpistävämpi tapaus.
Venäjän suuri kirjallisuus on ehdottoman psykologista. Ehkä
valistuksen aalto iski vanhoilliseen Venäjän vielä voimallisemmin
kuin Länsi-Eurooppaan, ja sen synnyttämä reaktio, vuosikymmeniä
myöhässä, oli juuri kirjallinen.
Euroopassa tapahtui
siis valistusaikana jotain, joka loi uudenlaisen psykologisen
ihmiskuvan. Se näyttää liittyvän sieluun, juuri sielu tuntuu
olevan asioita sekoittava ainesosa. Näyttää vakavasti siltä, että
tieteellinen psykologia saattoi syntyä vasta, kun sielua alettiin
panna viralta. Minuun teki suuren vaikutuksen George Makarin kirja
Soul machine (2016), joka
kuvaa tätä prosessia.
Usein
muutos lähtee liikkeelle konfliktista. Tässä tapauksessa
konfliktin syynä oli mielenhäiriöt ja mielisairaudet. Niitä oli
siihen asti pidetty joko synnin seurauksena tai pahojen henkien
riivauksena. Tämä ei enää sopinut valistuksen aatemaailmaan.
Olihan sairautta ylipäätään pidetty rangaistuksena tai
riivauksena, ja tämäkin näkemys alkoi horjua. Ennakkoluulottomat
lääkärit alkoivat kokeilla, ja kokeet tuottivat myös tuloksia.
Rankaisemisen asemasta
potilaille annettiin mahdollisuus levätä ja rauhoittua. Läheskään
kaikkia mielisairaita ei tietenkään voitu parantaa, mutta muutos
potilaiden ennusteessa
oli merkittävä. Psykologia
alkoi vähitellen saada muotoaan itsenäisenä tieteenä, ja siihen
liittyi pysyvästi myös ajatus terapiasta. Psykologia sai erään
tehtävän ja tarkoituksen: parantaa ihmisiä. Mutta jäljelle jäi
vielä suuri arvoitus: miten ymmärtää ihmistä.
Valistuksen
henki tarjoaa ratkaisuksi erään psykologian menetelmän. Vain
sellaista voi ymmärtää, mitä voi tutkia ja mitata objektiivisin
menetelmin. Vuonna 1879, saksalainen Wilhelm Wundt perusti
ensimmäisen kokeellisen psykologian laboratorion. Wundtin
laboratorio merkitsi oikeastaan tieteellisen psykologian syntymistä.
Toinen merkittävä kokeellisen psykologian suurhahmo oli venäläinen
Ivan Pavlov. Mutta oliko ihmisen käyttäytymisen ja havaintokyvyn
tutkimuksessa kaikki, mitä tieteellä on psykologiaan sanomista?
Joidenkin
mielestä oli. Syntyi behaviorismi- niminen psykologian suuntaus. Sen
jyrkimmät edustajat, kuten amerikkalainen B. F. Skinner
kiistivät kokonaan ihmisen henkilökohtaiset tunteet ja ajatukset
pelkkinä illuusioina. Mutta kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa
mieltä. Jopa
Willhelm
Wundt kiinnitti uransa loppupuolella huomionsa niin sanottuun
kansanpsykologiaan. Kliiniset
psykologit pyrkivät auttamaan ihmisiä ja parantamaan mielen
häiriöitä erilaisten terapioiden avulla. He nojaavat siinä
ikivanhaan traditioon: terapiaa
antavat psykologit ovat puheella parantajia.
Jotta he voisivat onnistua tehtävässään, heidän pitää ymmärtää
potilaitaan, mutta myös potilaiden
pitää ymmärtää heitä. Psykologilla ja hänen asiakkaallaan
pitää olla yhteinen kieli.
Tietenkin
psykologeille kehittyy myös pidemmälle erikoistunut ammattikieli,
jota asiakkaiden ei ole yhtä helppo käsittää. Toisaalta
psykologien erityistermeillä voi olla jopa terapeuttista tehoa, ne
toimivat kuin maagiset loitsut.
Joka tapauksessa
psykologialla on terapeuttisen käytön takia ainutlaatuinen suhde
siihen käsitykseen, mikä ihmisillä on psykologiasta ja ylipäätään
ihmisenä olemisesta. Se ei helposti voi irtaantua kansanomaisesta
tiedekäsityksestä, ei edes silloin kun tutkimustulokset vihjaavat
jotain muuta. Siinä mielessä se poikkeaa monesta muusta
tieteenalasta. Neuropsykologia tuottaa tällä hetkellä radikaaleja
uusia ajatuksia, mutta ne kohtaavat vastustusta. Keskustelu vapaasta
tahdosta on tästä hyvä
esimerkki.
