Saxy lady

Huhtikuussa ravintola Juttutuvan rytmihäiriöklubilla kuulin taas pitkästä aikaa saksofonisti Adele Sauroksen soittoa. Niin, ensi tutustuminen oli Sture Jazz baarissa jo aikaa sitten, lokakuussa 2013. Ja taaskin se soitto pani ajatukset liikkeelle. Tämä ei nyt ole konserttiarvostelu. Silti on kohtuullista ainakin sanoa, että Adelen trio Katu Kaiku soitti loistavasti, soittajat rohkaisivat ja kannustivat toisiaan niin että sitä oli ilo katsella. Ja kuunnella. Käyttääkseni vanhaa merenkävijöiden sanontaa: jokainen oli suolansa arvoinen. 

Mutta ajatukset kulkivat omaa kulkuaan. Mitä oikein on musiikki (ja mikä on jazzin syvin olemus- mutta se on ihan oma juttunsa- kiinnostunut voisi kaivaa sen tästä blogista). Vanhan käsityksen mukaan muusikko on luova henki. Ja muusikko luovuttaa luovuutensa lahjat kaikelle kansalle instrumenttinsa välityksellä. 

Tässä viimeisessä lauseessa tulikin jo paljon sellaista, mihin voi ja mihin pitääkin puuttua. Ymmärrämme asioita sitä kautta, että teemme niitä itse. Tällä asialla on syvälliset neuropsykologiset juuret (älkää nyt säikähtäkö sanaa, vaan etsikää juttuni Taide ja aivot, en käy kertaamaan). Sen verran sanon, että kokeilkaa itse, ymmärrätte paremmin. 

Joten koska soitan itsekin saksofonia, olen himpun verran pätevöitynyt sanomaan asiasta jotain. Jos joku on aivan huippu, alansa täydellinen mestari, hän voisi ehkä teoriassa ajatella, että nyt aion soittaa näin - ja sitten tekee sen mitä ajatteli. Mutta ei se niin mene ainakaan minulla, eikä ehkä kaikilla muillakaan. Soittamisen tapahtumaan, ja jopa musiikilliseen ajatteluun vaikuttaa aivan ratkaisevasti itse soitin. Soittaminen on vuorovaikuttamista materian kanssa, ja samalla se on hyvin konkreettista aineellisessa maailmassa olemista. Olen kirjoittanut samasta aiheesta ennenkin. Kuinka esimerkiksi kuvataide, siis piirtäminen, akvarelli, grafiikka tai öljyvärimaalaus on ratkaisevasti eri asia, ja paljon rikkaampi asia kuin tietokonegrafiikka. Vaikka jälkimmäinen antaa tekijälle suuremman vapauden. Mutta ei taiteilija vapauksia kaipaa, vaan rajoituksia. Niitä vastaan kamppaileminen tuottaa luovan tapahtuman ainutkertaisuuden.

Kaikista soittimista juuri saksofonissa fysikaalisen maailman rajoitukset ovat niin vahvasti mukana. Kun ripustaa tenorisaksofonin ensi kertaa kaulaansa, se on suorastaan musertavan painava. Miten tämän kanssa voi olla? Mutta pian se unohtuu, sillä pahempaa on tulossa. Äänen muodostaminen on kiusallisen hankalaa, ja se vaatii oudon paljon myös fyysistä voimaa. Pian huulista on voima poissa - ammattimaisemmin sanottuna "naama on paskana".

Varsinaisena äänen lähteenä on mystinen ruokokieli eli lehti. Niitä on taipuisia ja jäykkiä, mikä niistä oikein kannattaa valita? Taipuisasta lehdestä saa helpommin äänen, mutta jäykkä tarjoaa enemmän ilmaisun mahdollisuuksia. Jäykkyydestä huolimatta se on myös herkempi - jos vain voimat riittää. Ja onko lehti varmasti kunnossa? Lehti voi olla epätasainen, tai siinä on halkeama, tai se on vinossa, tai kiristin on liian edessä tai takana. Ja myös suukappaleita on monenlaisia. On bakeliitista valmistettuja, on metallisia, ja on jopa lasista tehtyjä. Hyvin olennaista on suukappaleen avoimuus. Avoin suukappale toimii paremmin taipuisalla kielellä, kun taas kapea suukappaleen rako vaatii jäykän kielen.

Ääni on tietysti aivan erilainen eri kombinaatioilla. Kapea suukappaleen rako ja jäykkä kieli on klassinen: ääni on puhdas ja tasainen ja taipuu erilaisiin tulkintoihin. Avoin suukappale antaa säröisen äänen, se on rock. Jossain ääripäiden välillä on ehkä jazz. Tai sitten olen käsittänyt kaiken väärin. Ehkä kaikki onkin kiinni soittajasta. Mikä on hänen mielikuvansa soittimesta, tai siitä musiikista, mitä hän aikoo soittaa. Saksofoni mukautuu soittajan persoonallisuuteen mukaan, mutta se kuvastaa myös soittajan käsitystä siitä musiikista, mitä tehdään.

Olipa tyyli klassinen, jazz tai rock, aloitteleva soittaja on pian hysterian partaalla. Kunnolla toimivaa suukappaleen, lehden ja kiristimen yhdistelmää ei vain tahdo löytyä. Tosin vähitellen kriisi laimenee: huomaa, että enimmäkseen homma on itsestä kiinni. 

Ja nyt pitää sanoa jotain saksofonin historiasta. Sillä alun perin saksofoni oli tarkoitettu sinfoniaorkesteriin. Sen belgialainen keksijä Adolphe Sax kehitti soittimen 1840- luvulla. Hän halusi luoda soittimen, joka täyttäisi aukon rämäköiden torvien ja pehmeiden puupuhaltimien välillä. Saksofoneja tunnetaan ainakin 16 eri kokoa ja viritystä, tavallisimmat ovat sopraano-, altto-, tenori-, baritoni-, ja bassosaksofoni. Metallinen saksofoni luetaan myös - jostain syystä - puupuhaltimien perheen jäseneksi.

Saksofoni ei koskaan kotiutunut kunnolla sinfoniaorkesteriin. Sitä kuulee klassisessa konsertissa harvoin. Ehkä se keksittiin liian myöhään. Sen sijaan luonnostaan äänekäs saksofoni soveltui mainiosti ulkoilmassa soittaviin marssibändeihin. Sitä kautta se löysi vähitellen tiensä jazziin ja myöhemmin rockiin. Ja hyvä niin.

Saksofonin koneisto mahdollistaa orkesterisoitossa niin tärkeän täyden kromaattisen asteikon vaivattoman soittamisen. Koneisto on saman tapainen kuin modernissa böhm- huilussa. Ehkä siksi monelle saksofonistille on luontevaa soittaa myös huilua, vaikka soittotapa on todellakin täysin erilainen

Puhallinsoitinten musiikki on erityisen intiimiä ja syvällistä, sillä se tehdään huulilla ja hengittämällä. Ei ole sattumaa, että sanalla henki on sekä ruumiillinen että sieluun viittaava vivahdus. Huulet ovat myös erityisen tärkeät, ja mehän suutelemme myös rakastettuamme. Se tuo puhallinmusiikkiin aivan erityistä intiimiyttä. 

Entä miksi ihminen soittaa, ja miksi hän nousee lavalle soittaakseen muille? Sehän on samalla sekä kauhistuttavaa että ihanaa. Tämä on paljon mutkikkaampi asia kuin itse soittamisen tapahtuma. Siksi tyydyn antamaan vain tiivistetyn vastauksen, joka voi olla ensi näkemältä pettymys. Soittaja hakee merkitystä, se on ihmisen syvä tarve. Lavalla soittaessaan ihminen jakaa merkityksen kokemusta muiden kanssa. Se on kulttuurin ydin. Ytimessä on myös sana merkitys - mutta sitä en osaa avata. 

Kun Adele Sauros soittaa, kuulen hänen soitossaan myös instrumentin fyysisen olemuksen voiman. Samalla hän kuljettaa saksofoninsa sellaisiin uusiin maailmoihin, missä emme vielä ole käyneet. 

- - -

Adele Sauros, tenorisaksofoni ja huilu
Mikael Saastamoinen, sähköbasso
Erik Fräki, rummut, perkussiot

Adele Sauros soittaa.