Kouluta sisäinen zombisi

Edellisessä kirjoituksessa oli mietteitä taiteen olemuksesta. Kun aloin tutkia asiaa, kävi selväksi - ainakin minulle itselleni - että taide eri olekaan mikään mielivaltaisesti itse kesitty kulttuurin artefakti - siis suomeksi kyhäelmä. Asia on toisin. Taiteella on biologinen pohja, sillä se perustuu ajattelukoneistomme ominaisuuksiin, ja ne taas ovat syntyneet evoluution kautta. Oivallus ei ole uusi, sillä jo Charles Darwin epäili jotain tällaista. Oudompaa on, että taide perustuu automaattisiin reaktioihin, joista olemme vain heikosti tietoisia. Hienostuneet taiteelliset saavutuksemme, joista olemme jostain hämärästä syystä ylpeitä, saattavatkin olla robottimaisten toimintojen tuloksia. Lisäksi taide ei ole absoluuttista, vaan liittyy sosiaalisen arvottamisemme hierarkioihin. Tästä kerroin enemmän edellisessä kirjoituksessani Taide ja aivot.

Mutta nyt aion pohtia hieman edellisessä kappaleessa mainittua suurta psykologista, tai oikeastaan neuropsykologista mysteeriä. Mysteeri on hieman väärä sana. Pikemminkin kyse on outouden tunteesta. Ei selittämättömästä asiasta, vaan siitä, että kun neuropsykologia selvittää arkipäiväistä asiaa, johtopäätös tuntuu oudolta. Tuo arkipäiväinen kysymys kuuluu: miten me ihmiset ajattelemme, reagoimme ja teemme päätöksiä? Vallalla oleva perinteinen selitys on uuden tutkimustiedon valossa mahdoton, se on todellinen mysteeri. 

Emme ajattele ja toimi siten kun tunnemme toimivamme. Luettelen lyhyesti tätä väitettä tukevia seikkoja. Tietoinen ajattelumme on tavattoman hidasta. Aivojemme työmuisti, eli se tila johon sijoitamme väliaikaisesti tietoisia ajatuksiamme ja kokemuksiamme on suppea. Tietoisuudessamme voi olla vain 3-5 kohdetta yhtä aikaa. Tietoa varastoiva pitkäkestoinen muistimme on kylläkin laaja, mutta hyvin epäluotettava. Reaktiomme ovat hitaita, nopeimmillaankin 0,3 sekunnista ylöspäin, mutta vain silloin, kun olemme valmistautuneet reagoimaan. Jos reaktion aiheuttava heräte on yllättävä, reaktioaika on sekunnista ylöspäin. Emme ole lainkaan loogisia, ja aritmeettiset kykymme ovat alkeelliset. Jos lukija ei tunne tätä asiantilaa ennestään, sitä voi olla vaikea ymmärtää tai hyväksyä edellisen kuvauksen perusteella. Tarkempaa tietoa löytyy kuitenkin varsin yhtäpitävästi esitettynä 2000- luvulla kirjoitetuista oppi- tai tietokirjoista. 

Mikä on ihminen? Ihminen kokee olevansa aktiivinen, tekojaan pohtiva, tavoitteisiin pyrkivä ja vastuullinen toimija. Sana kokea on tässä keskeinen. Sisällämme asuva ja vaikeasti määriteltävä minä tai itse tuntee noudattavansa oman elämänsä ainutlaatuista käsikirjoitusta. Vaihtelevassa määrin suunnittelijana, rohkeana toimijana, mukautujana, kamppailevana tai kärsivänä. Järkevästi ajatellen tehtävä on heikosti varustetulle tietoisuudellemme mahdoton. Siitä huolimatta emme koe olevamme automaattisesti toimivien aivojemme koneiston vankeja tai elämämme sivustaseuraajia. Useimmat eivät koe, mutta jos joltain kumminkin siltä tuntuisi, hän saa diagnoosin vaikeasta masennuksesta ja sosiaalisien toimintakyvyn menetyksestä.  

 

Ehkä pitää pohtia asiaa tarkemmin, ilman ennakkoluuloja ja turhia pelkoja. Tarkastellaan aluksi ihmisen kognitiivista toimintaa järkiperäisesti, tai jopa raadollisesti. Kognitiivinen tarkoittaa yksinkertaisesti hermoston suorittamaa tiedonkäsittelyä, joka ilmenee ympäristöön reagoivana ja tavoitteisiin tähtäävänä käyttäytymisenä. Kuten jo vihjasin, tuo toiminta on vain vähäisessä määrin tietoista. Esimerkiksi hidas tietoinen minämme ei pysty mitenkään ohjaamaan liikkeitämme. Kun haluamme kävellä tai ojentaa kätemme tarttuaksemme johonkin esineeseen, aivoissamme aktivoituvat automaattisesti toimivat neuronien piirit, jotka käsittelevät omia aistimuksiamme ja  ohjaavat lihaksiamme. Insinöörit, jotka ovat koettaneet rakentaa kävelevää robottia, ovat huomanneet että käveleminen on vaikea suoritus jopa tehokkaasti laskeville moderneille tietokoneille. 

Aivotutkijat Francsis Crick ja Christof Koch keksivät nimittää näitä toimintaamme ja jopa tuntemuksiamme ohjaavia neuronipiirejä zombiagenteiksi. Koska ne ovat ikään kuin sieluttomia automaatteja. Ne eivät ole tietoisia toisistaan eikä tietoinen mielemme ole juurikaan tietoinen niiden sisäisistä tiloista. Annamme niille ylimalkaisia ohjeita, ja havainnoimme niiden toiminnan tuloksia. Jalkamme kuljettavat meitä, ja kätemme tarttuu esineeseen. Mestarillisen tarkasti ja taitavasti. Toinen tapa lausua tämä asia on kutsua noita zombeja taipumuksiksi. Olemme taipumusautomaatteja. 

Zombien toiminta ei ohjaa pelkästään motoriikkaamme. Ne näyttävät olevan vastuussa melkein kaikesta mitä teemme. Sosiaalisista suhteistamme. Päätöksien tekemisestä. Jopa tunteistamme. Tämä alkaa jo olla aika hälyttävää. David Libetin kuuluisat kokeet osoittavat, että silloinkin, kun annamme aivoillemme luvan tehdä päätöksiä, zombit tekevät sen puolestamme. Aivokuvaukset ja huolelliset mittaukset osoittavat, että kun teemme yksinkertaisen päätöksen, vaikkapa haluamme liikuttaa kättämme, nimenomaan zombi aloittaa toiminnan. Tietoinen minämme uskoo tehneensä päätöksen, mutta se on jo tehty ja pantu toimeen noin puoli sekuntia aikaisemmin. Johtopäätös näistä kokeista voi olla dramaattinen. Eikö vapaata tahtoa olekaan olemassa? Palaamme johtopäätöksiin kohta, mutta katsotaan ensin, mitä kaikkea muuta zombit tekevät puolestamme. 

Tunteet ovat kehityshistoriassa hyvin vanhoja. Niitä tuottavat vanhat hermoston rakenteet syvällä aivorungossa isojen aivojemme alapuolella. Aivotutkija Antonio Damasio nimittää tunnereaktion laukaisevaa fysiologista reaktiota emootioksi. Tunne on vasta seuraava vaihe, ja se seuraa, kun aivojemme tietoisemmat osat tulkitsevat emootiota. Tämä on taaskin järkevää. On tarpeen reagoida hyvin nopeasti esimerkiksi uhkaan, ja tulkita tilanne tietoisesti vasta myöhemmin. Myöskään vilkas sosiaalinen kanssakäyminen ei onnistuisi, jos meidän täytyisi koko ajan analysoida tietoisesti kumppaneitamme. Jaottelu emootion ja sitä seuraavaan tunteeseen ei ole aivan uusi, jo kuuluisa amerikkalainen psykologi William James (1842 – 1910) päätteli näin. 

Kauan on aavisteltu myös sitä, että moraaliset vaistomme ovat sukua tunnereaktioille. Ne ovat nopeita, tiedostamattomia ja automaattisia. Vältä, tarkkaile tai hyväksy! 1700- luvun talousmies ja filosofi Adam Smith  päätyi tällaiseen ajatukseen teoksessaan Moraalituntojen teoria. Ja hän oli ilmeisen oikeassa. Moraalisista tunteista on tullut ihmisille tärkeitä, sillä ne ohjaavat sosiaalisuuttamme - ihmislajin tärkeintä piirrettä. Jopa esteettiset kykymme ovat sukua sekä tunteille että moraalille. Monet psykologit ovatkin sitä mieltä, että ihmisellä on enemmän vaistoja kuin eläimillä. Tämä on vastoin arkijärkeä, sillä pidämme itseänne tietoisina rationaalisina toimijoina ja eläimiä vaistojen ohjaamina. Näin ei kuitenkaan ole. Ihmisten maailma monipolvisine sosiaalisine suhteineen ja hienostuneine toimintatapoineen on niin laaja ja haastava, että hitaasti ajatteleva tietoinen minämme ei selviäisi siitä. Tarvitsemme avuksemme rikkaan kokoelman sosiaalisia zombeja. 

Tämä kaikki tuntuu oudolta. Onhan meillä kuitenkin vahva tunne, että hallitsemme omaa elämäämme tietoisesti: ajattelemalla, suunnittelemalla ja toimimalla. Tietoiset aivomme luovat meille tällaisen tunteen. Aivoilla on tehokas kyky tulkita asioita ja koota niistä ymmärrettäviä, yksinkertaisia ja järkeviä kokonaisuuksia. Vasen aivonpuoliskomme, jonne ovat sijoittuneet kielellisen ja käsitteellisen ajattelun kyvyt, tekee tämän selittämisen. Asiaa on tutkittu muun muassa potilailla, joiden aivonpuoliskoja yhdistävät hermoradat on jouduttu katkaisemaan vaikean aivosairauden takia. Tällainen potilas ei huomaa olemuksessaan mitään suurta muutosta, lukuun ottamatta joitakin näköaistin puutteita. Silti hänellä on kaksi erilaista mieltä: toinen puhuva ja ymmärtävä, ja toinen tunteva ja reagoiva. Sopivin koejärjestelyin oikealle aivopuoliskolle voidaan näyttää kuvia, joista vasen aivopuolisko ei tiedä mitään, esimerkiksi ohjeita. Ne voivat saada henkilön reagoimaan näennäisen oudosti. Oikealle aivopuoliskolle voidaan antaa pyyntö nauraa. Kun potilaalta kysytään, miksi hän nauroi, vasen aivopuolisko ei ole tietoinen pyynnöstä, mutta se antaa epäröimättä järkevältä tuntuvan selityksen. Vaikkapa että "te tutkijat olette niin hauskoja heppuja". 

Vähitellen paljastuva uudenlainen ihmiskuva herättää syvää moraalista huolta. Uskonnolliset piirit, filosofit, poliitikot ja oikeusjärjestelmä ovat reagoineet ensimmäisinä. Jos ihminen onkin vain automaattisten ja sieluttomien zombien ohjaamaa kone, järjestäytyneeltä yhteiskunnalta menee pohja. Ihminen ei ole vastuussa teoistaan, eikä häntä siis voi myöskään rangaista. Oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon perustuvat käytännöt voidaan unohtaa. On erilaisia tapoja reagoida tieteen edistyksen tuottamaan moraaliseen uhkaan, ja kuten historia ja vaikkapa ilmastonmuutoskeskustelu osoittavat, välittömin reaktio on tosiasioiden kiistäminen. Toisaalta historia on myös osoittanut, että tieteellisen tiedon kiistäminen on huono valinta. Kiistäjät ovat lopulta jääneet tappiolle. 

Mutta onko moraalinen paniikki aiheellista? Ihmiskunta on aina lopulta sopeutunut maailmankuvan mullistuksiin - ja jopa kääntänyt ne menestyksemme avaimiksi. Vakavimpia viimeaikaisia mullistuksia ovat tuottaneet biologian ja fysiikan kehittyminen. Nykyisin emme voisi kuvitella siedettävää elämää ilman modernia lääkintätaitoa, kulkuneuvoja tai sähköä. Ihmiskuvan muuttuminen tulee epäilemättä myös muuttamaan elämää maapallolla, mutta muutos on luultavasti sekä hitaampi että kokonaan erilainen kuin moraalista hätäkelloa soittavat nyt kuvittelevat. 

Tähän tarvitaan perusteluja, ja erityisesti Antonio Damasio on pohtinut tietoisen toimintamme perusteita. Hänen mukaansa tilanne on moraalisen huolen kannalta lohdullinen. On nimittäin tärkeää huomata, että vaikka meitä ohjaavat zombit toimivat itsenäisesti, ne eivät suinkaan ole jäykkiä ja muuttumattomia. Niillä on kyky oppia ja mukautua, vaikkakin kohtalaisen hitaasti. Paljon käytetty esimerkki on polkupyörällä ajaminen. Kukaan ei ole synnynnäinen polkupyörällä ajaja. Vaikka tietäisimme täydellisesti, miten pyörällä ajetaan, ja vaikka olisimme katsoneet muiden ajavan, emme sittenkään osaa. Opimme ajamaan sitkeästi harjoittelemalla. Musiikin harrastajat tietävät myös, miten vaikeaa on soittaminen. Zombimme oppivat sen vähitellen, eikä pelkästään motorisia taitoja, vaan myös musiikin tulkinnan, yhteissoiton, improvisoinnin ja säveltämisen. Aiemmassa kirjoituksessa esitin, kuinka taide on oikeastaan mutkikas sosiaalinen taito, joka kehittyy vähitellen sen harjoittamisen myötä. 

Oppiminen ei ole pelkästään tietoista harjoittelua. Opimme myös katsomalla, miten toiset tekevät ja toimivat. Tähän ilmeisesti liittyy niin sanottujen peilisolujen toiminta. Asia selittyy siten, että koemme ympäristömme ja sen tapahtumat suorittamalla aivoissamme ympäristöä kuvaavaa dynaamista mallia. Ja ilmeisesti mallia suorittavat osin samat tai saman tapaiset neuronipiirit, jotka ohjaavat omaa toimintaamme. Evoluutio kun on säästeliäs, kerran kehittyneet rakenteet säilyvät ja muuntuvat uusiin tarkoituksiin. Näin sisäisten zombiemme mekanismit saavat harjoitusta myös tarkkailusta ja oppivat vähitellen. Tietenkään emme opi soittamaan pianoa katsomalla pianoa soittavaa ihmistä. Tai opimme sen toki tietyssä määrin, mutta hienosyisempi toiminta, todellinen soittaminen vaatii ankaraa tietoista harjoittelua. Asia on monimutkainen ja vain osittain ymmärretty, mutta tällaiselta se minusta näyttää. 

Kokonaiskuva on siis monimutkainen Tietoinen mielemme tarkkailee ja ohjailee zombiarmeijamme toimintaa ja myös harjoittaa ja kouluttaa sitä. Tämähän on myös osittain automaattinen taito, joten sen pohtiminen ei ole aivan yksikertaista. Yleinen johtopäätös on kuitenkin tehtävissä. Tietoinen mielemme todella vaikuttaa tekemisiimme. Sen käytössä on aivojemme automaattinen koneisto, joka tosin on varsin itsenäinen, mutta ei täysin. Moderniin ihmiskuvaan kuuluu sen pohtiminen ja ymmärtäminen missä ovat tietoisen kontrollimme rajat ja mikä on vapaan tahtomme toimivalta. Se on paljon rajoitetumpi kuin kuvittelemme, mutta ei merkityksetön. Ihmisellä on yksilönä kehittymisen mahdollisuus, ja myös kulttuureilla on kehittymisen ja muuttumisen optioita.

Oma elämämme jäsentyy, kun koulutamme pitkäjänteisesti ja tavoitteellisesti sisäisiä zombejamme. Sillä zombeilla ei ole tajua tulevaisuudesta eikä tavoitteista, ja menneisyys on niille vain opittujen taipumusten varasto. Ajan hallinta, menneiden tapahtumien muistaminen ja tulevaisuuden suunnittelu on tietoisen mielemme erityinen ja ainutlaatuinen kyky. Ja koska siirrämme tämän elämämme jäsentämisen taidon lajitovereillemme ja tuleville sukupolville symbolisen viestinnän kautta, myös kulttuurit ja koko ihmiskunta kehittyvät. Valistuksen ihanne tuntuu olevan sittenkin totta. 

Tämä oivallus selvästi pelastaa ihmiskunnan moraaliselta katastrofilta ja avaa kehityksen polkuja, hyviä ja huonoja. Tosin ei tuo pelastus ole oivalluksen varassa, vaan aivan ilmeisesti moraalia ja kulttuuria suojelevat myös biologisperäiset taipumukset ja syvällisesti omaksutut kulttuuriset tavat.

Jää kuitenkin vielä eräs huoli. Edellä esitetty neuropsykologinen kuvaus mielemme toiminnasta sisältää vahvan oletuksen. Mieli syntyy aivojen toiminnasta, ja aivot ovat olemukseltaan kone. Voiko koneella olla vapaa tahto? Minulle ilmeinen mutta monille vaikeasti hyväksyttävä vastaus on myönteinen. Konemainen toiminta ei ehkä vastaa yleistä mielikuvaa vapaasta tahdosta. Jos niin on, pahempi juttu mielikuvalle vapaasta tahdosta. Mielen koneisto on suunnattoman monimutkainen kone, joka toimii suunnattoman monimutkaisessa ympäristössä. Siinä kaikki. 

On vielä eräs mielen konetta vastustava argumentti. Jos mielestä ja sen ympäristöstä voitaisiin tehdä täydellinen kopio, ja nuo kaksi mieltä käynnistettäisiin samanlaisesta alkutilasta, kehittyisivätkö ne samalla tavalla? Mielestäni eivät, niiden tulevaisuudet voisiat poiketa paljonkin toisistaan. Syynä on aivojen koneen hienojakoisuus. Aivot toimivat hermosolun tasolla tarkasteltuna hyvin pienillä energiatasoilla. Nuo energiat ovat lähellä niitä energioita joilla atomit ja molekyylit värähtelevät. Insinöörikielellä sanottuna aivojen tiedonkäsittelyyn sekoittuu kohinaa. Kohina on informaatioteorian perusasioita, ja fysiikan perusasioihin puolestaan kuulu, että molekyylien värähtely ei ole yksityiskohtien tasolla ennalta määrättyä. 

Tämä saattaa lohduttaa niitä, jotka haikailevat vapaan tahdon perään.