Toivon kirjallisuutta: solarpunk

Helsingin kirjamessuilla törmäsin uuteen kirjallisuuden lajiin: solarpunk. Siis, minulle se oli uusi, sillä sana on kuulemma ollut käytössä jo kymmenisen vuotta. Se tarkoittaa erästä spekulatiivisen fiktion tai tieteiskirjallisuuden lajia. Joskus tieteiskirjallisuus jaotellaan dystopia- ja utopiakirjallisuuteen. Solarpunk lukeutuu pikemminkin utopiagenreen. Se lähtee tosin uhkaavasta katastrofista eli oman aikamme ympäristökriisistä ja ilmastonmuutoksesta, mutta pyrkii tutkimaan fiktion keinoin positiivisia ratkaisuvaihtoehtoja. Tieteiskirjallisuuden perinteen mukaisesti tiede ja teknologia ovat nytkin vahvassa roolissa, mutta myös sosiaaliset ja yhteiskunnalliset innovaatiot ovat tärkeitä. 

 

Solarpunk muistuttaa tieteiskirjallisuuden vanhasta perinnöstä. Se on valistavaa, yhteiskunnallista ja poliittista. Toki tieteiskirjallisuuteen on aikaa myöten kehittynyt myös pulp-variaatioita, jotka ovat leimanneet lajin julkisuuskuvaa. Siihen kuuluvat tähtilaivat, sädepyssyt, mulkosilmäiset avaruushirviöt ja kirkuvat kaunottaret. Toistaiseksi solarpunk on aika vakavaa, koska se on uusi lajityyppi, ja koska sen taustalta löytyvä yhteiskunnallinen ja globaali missio ovat niin ahdistavia ja vakavia. 

Tosiasiassa solarpunk positiivisena ekofiktiona ei ole mikään uusi asia. Sen juuret ulottuvat aina 1800-luvulle asti. Ihmisen hämmästyttävä mielikuvitus on osannut ennakoida myös epämiellyttäviä tulevaisuuden maailmoja ja visioida myös ongelmien ratkaisuja. Erona on vain, että meidän maailmassamme luonnon tuhoutuminen ja ilmastokriisi eivät ole kuviteltuja tulevaisuuden uhkia, vaan päällemme vyöryvää todellisuutta. Uutta on kuitenkin tuo nimi, solarpunk.. Se on hauska esimerkki siitä, kuinka keksitty sana voi jäädä elämään ja päästä laajaan käyttöön. 

 

Solarpunk- sana esiteltiin blogikirjoituksessa vuonna 2008, ja se oli tavallaan osa ekologista heräämistä ja ympäristöliikettä. Ehkä termin menestys ei ole aivan sattumaa, sillä se kytkeytyy vahvasti sitä edeltäviin virtauksiin. Kyberpunk esitteli synkän, uusimpaan digitaalaiseen teknologiaan perustuvan dystooppisen ja anarkistisen tulevaisuuden. Termi esiteltiin maailmalle vuonna 1986 ilmestyneessä Bruce Sterlingin kyberpunk-antologiassa Mirrorshades (suom. Peililasit). 

Kyberpunkista kehittyi pian uusi variaatio, steampunk. Sen eräänä liikkeellepanijana oli William Gibsonin ja Bruce Sterlingin vuonna 1990 julkaisema kirja Difference Engine. Kirjan ja koko tyylisuunnan innoittajana oli Charles Babbagen 1800-luvun puolivälissä kehittelemä mekaaninen laskukone, differenssikone (katso kirjoitus JosephJacquardin muotokuva). Koneen täysikokoisen versio olisi toiminut höyrykoneen voimalla, mutta konetta ei koskaan saatu valmiiksi. Steampunk kääntää kyberpunkin idean nurin. Se luo dystooppisen tulevaisuuden, jonka esikuvana on viktoriaanisen ajan Lontoo, ja jota hallitsevat elektroniikan ja tietokoneiden asemasta mekanismit ja höyryvoima. 

 

Tieteiskirjallisuus jaotellaan usein utopioihin ja dystopioihin. Toisenlainen jaottelu voisi olla: antiteknologinen tai äärimmäisen teknologinen. Hyvin yleinen antiteknologinen teema on enimmäkseen visio, jossa teknologinen yhteiskunta on syystä tai toisesta romahtanut. Seurauksena ei kuitenkaan ole onnellisuuden tila, vaan jatkuva kärsimys ja diktatorinen pakkovalta. Romahduksen syy voi olla ulkoinen, ydinsota tai ympäristömuutos, mutta romahdus voi aiheutua myös jäykästä harvainvallasta. Tällä viitataan selvästi viimeisiä aikoja eläneen Neuvostoliiton tilanteeseen. Siellähän oli havaittavissa teknologisen osaamisen ja infrastruktuurien taantuminen. 

 

Jos ajattelemme, että solarpunk on nimenomaan positiivista ympäristöfiktiota, se on kirjallisen dramaattisen rakenteen kannalta ongelmallista. On paljon helpompaa rakentaa koukuttavaa ja jännittävää fiktiota negatiivisen kautta: sodat, uhat, sorto, kärsimys ja katastrofit muodostavat helpon puitteen sankarilliselle toimintaviihteelle. Positiiviset utopiat ovatkin lähes aina kuolettavan tylsiä. Tavallisempi kirjallinen rakenne on lähteä utopiasta, ja paljastaa sen pimeä puoli, tai nostaa esiin ihanneyhteiskunnan sisäisiä kriisejä. Utopia ja dystopia näyttävät usein olevan saman kolikon kaksi puolta.

Johtuneeko lajityypin tylsyydestä, että en muista edes lukeneeni varsinaista 2000- luvun solarpunkkia. Toisaalta jonkun lajityypin puhtauden pohtiminen on jokseenkin joutavaa ja akateemiselta haiskahtavaa puuhastelua. Hyvä kirjallisuus ei anna määritelmien kahlita itseään eikä se piittaa genrerajoista. Kiinnostavampaa on minusta katsoa, millaisia tilanteita ja ratkaisuja villisti ideoita tuottava tieteiskirjallisuus voisi tarjota. 

 

Joten aloitan kirjallisuudesta, joka voisi olla solarpunkkia teemansa kautta. Iain M. Banksin kulttuuri- sarjan kirjat kertovat ääriteknologisesta yhteiskunnasta, joka on ratkaissut sekä ympäristökysymykset että sosiaaliset kysymykset teknologialla. Kulttuurin asukkaat elävät eräänlaisessa kommunistisessa utopiassa, jossa teknologia tyydyttää kaikki tarpeet, takaa äärimmäisen yksilönvapauden, tarjoaa jokaiselle lähes ehtymättömät resurssit ja suojelee kansalaisiaan vaaroilta. 

 

Miten voidaan toteuttaa samanaikaisesti näin ristiriitaisia tavoitteita? Banks vastaa,että kunhan teknologia on riittävän kehittynyttä, se kyllä onnistuu. Kuvatut ratkaisut ovatkin sekä loogisia että varsin viihdyttäviä. Kirjojen koukuttavuus johtuu kahdesta asiasta. Ensinnä, kaikki galaksimme asukkaat ja yhteisöt eivät ole kulttuurin jäseniä. Konfliktit ulkopuolisten kanssa ja niiden säätely ovat kirjan keskeisimpiä teemoja. Toinen näkökulma, jota kirja kirjalta varovasti raotetaan on, että kulttuurilla saattaa sittenkin olla myös pimeä puoli.

Miten realistisia Banksin ratkaisut ovat? Voidaanko teknologian tarjoamilla rajattomilla resursseilla ja kyvykkyyksillä ratkaista ihmiskunnan ympäristö- ja materiaalikriisi? Koetan vastata teknologian asiantuntijana ja parhaan ymmärrykseni pohjalta. Materiaalinen teknologia on vahvasti sidoksissa fysiikkaan ja luonnonvakioihin. Esimerkiksi aineen lujuus, sulamispiste ja kovuus on sidoksissa atomien elektroniverhoon ja sähkömagneettisten voimien suuruusluokkaan. Kentät, joilla Banksin kirjoissa on iso rooli, ovat hankalia hallita. Tässä on mukana sekö laskennallinen vaikeus että kenttien hallinnassa välttämättömät aineelliset struktuurit. Toisaalta esimerkiksi 5G- teknologia tulee yllättävän lähelle Banksin kuvaamaa globaalin kommunikaation toiminnallisuutta. 

 

Banks vastaa teknologiseen haasteeseen myös tekoälyn avulla. Monet asiat ovat vaikeita ja ymmärryksemme ulkopuolella, mutta tekoälyn avulla ongelmia voi ratkaista. Idean takana on teoria tekoälyn kaikkivoipaisuudesta. Kun tekoäly on pelkkää abstraktia matematiikkaa, sillä ei ole juurikaan rajoja. Tähän en kuitenkaan voi uskoa. Tekoälyn rajoitteet ovat loogisia ja todellisia, vaikka niitä ei ole sidottu materiaan. Lisäksi on myös materiaalisia rajoitteita: muistitila, tiedon käsittelynopeus ja valon nopeus. Ohitan nyt kvanttilaskennan. Kvanttitietokone on ennen pitkää totta, mutta sekään ei ole kaikkivoipa, sillä on vain hieman erilaisia rajoituksia, eräät hyvinkin jyrkkiä.

Banks toki ymmärtää teknologian rajoitukset. Hän ratkaisee ne siirtämällä tehoa, aikaa ja tilaa vaativat operaatiot tapahtumaan hyperavaruudessa. Pidän ratkaisua hyvin spekulatiivisena, vaikka se pelastaakin kirjojen logiikan. Kaiken kaikkiaan suhtaudun skeptisesti teknologian kaikkivoipaisuuteen, mutta en suinkaan teknologiaan sinänsä. Erityisesti materiaalitekniikka on todellinen runsaudensarvi, vain pieni osa sen mahdollisuuksista on käytössä. Myös sekä Iain M. Banks että kyberpunk-kirjailija William Gibson hehkuttavat materiaalitekniikan puolesta. 

 

Materiaalitekniikkaan nojaava teknologia tarjoaa riittävät resurssit ratkaista energian saanti, ilmaston lämpeneminen ja saastumisongelma, itse asiassa hyvinkin nopeasti. Tämä kysymys onkin lähinnä poliittinen - eikä se ole ollenkaan pieni ongelma. Tieteiskirjallisuus on käsitellyt tätäkin aihetta. Onko ratkaisun avain esteetön kapitalismi jossain muodossa - tai sitten jotain muuta,  oikealla tavalla toteutettu ja ehkä teknologisesti tehostettu pakkovalta tai demokratia. 

 

Walesilainen tieteiskirjailija Alastair Reynolds on tunnettu monipuolisesta kovan linjan tieteiskirjallisuudesta, jossa on myös fantastisia aineksia - mutta onneksi aika vähän. Solarpunkkia lähelle tulee kirja Muistoissa sininen maa (2012). Siinä ihmiskunnan polttavimmat ongelmat on ratkaistu, ja ratkaisu on lähtenyt liikkeelle Afrikasta. Yllättävää, mutta miksikä ei näinkin voisi käydä. Afrikalla on sekä runsaat luonnonvarat, että monikulttuurisena ja etnisesti kirjavana mantereena valtavat luovat resurssit. 

Reynolds ei tarkkaan selvitä, miten tällainen muutos voisi alkaa. Eräs tekijä voisi olla panafrikkalaisuus, ajatus, että afrikkalaiset ovat yhtä ja pitävät yhtä. Kun työskentelin jonkin aikaa Etelä-Afrikassa, jotenkin vakuutuin afrikkalaisten luovuudesta ja siitä, että panafrikkalaisuus on mielentilana ihan totta. Tieteellisessä konferenssissa afrikkalaisten väliset keskustelut alkoivat suunnilleen näin: "Terve, minä olen Keniasta, mistä sinä tulet?", "Hei, minä olen Ghanasta". "Sehän on hauskaa. Mitä kiinnostavaa te olette viime aikoina tehneet?"

Toinen kysymys, mitä Reynolds on käsitellyt, on siirtokuntien rakentaminen muualle avaruuteen. Tähtienvälinen avaruusalus on valtava ontoksi koverrettu asteroidi, jolla on riittävästi tilaa viedä mukanaan matkustajien lisäksi riittävän suuri ekosysteemi (Terästuulen yllä, 2014). Niin, viime vuosikymmeninä on yhä kirkkaammin alettu ymmärtää, että ihminen ei ole riippumaton kosminen vaeltaja, vaan kriittisesti riippuvainen ekosysteemistä. Se ei koske vain ravintoa. Kehossamme on määrätön määrä pieneliöitä, emmekä ehkä pitkän päälle tule toimeen ilman niitä. Nuo eliöt siirtyvät meihin ympäriltämme. Jopa immuunijärjestelmämme vaatii toimiakseen kunnolla ulkopuolelta tulevaa biologista ja biokemiallista ohjelmointia. Joten kysymys kuuluu: kuinka suuren ekosysteemin ihminen joutuu viemään mukanaan rakentaessaan siirtokuntaa avaruuteen? Ja voiko tuollainen supistettu ekosysteemi tulla toimeen omillaan, ilman kontaktia emoplaneettaan. Rinnakkainen kysymys kuuluu: miten paljon ekosysteemimme voi supistua ilmastonmuutoksen ja ihmiskunnan aiheuttaman kulutuksen takia, ennen kuin se alkaa uhata koko ihmisen olemassaoloa. 

 

Biosfääri 2 - koe tehtiin 1990- luvun alussa Arizonassa. Kahdeksan ihmistä sulkeutui kahdeksi vuodeksi tiiviisti suljettuun 12 000 m2 laajuiseen lasikupuun. Koe epäonnistui, keinotekoinen ekosysteemi joutui heti epätasapainoon. Kupu ei tuottanut riittävästi happea eikä elintarvikkeita, ja hiilidioksidin määrä nousi liian korkeaksi. Osa eliöistä kuoli, jotkut taas lisääntyivät ylen määrin. Ihmisetkin olisivat luultavasti menehtyneet ilman ulkopuolelta saatua happea ja elintarvikkeita. Koe epäonnistui myös tieteellisesti, se perustui liian yksinkertaisiin oletuksiin, eikä sen tuloksia voi yleistää. Ilmeisesti tällainen koe voisi jollain lailla jäljitellä suhteellisen lyhytaikaisen siirtokunnan toimintaa. Pysyväksi olotilaksi tällainen ekosysteemi on varmasti aivan liian pieni.

Jossain on varmasti raja. Liiaksi supistettu ekosysteemi ei mahdollista ihmisen eloonjääntiä. Luonnosta on turha huolestua. Se tulee jatkamaan kehitystään ilman ihmistä, monimutkaistuen uudelleen, ja ehkä aivan uuteen suuntaan.