Baker-Miller pink

Baker-Miller pink lienee useimmille outo käsite. Ja se oli sitä minullekin, kunnes törmäsin siihen romaanin sivuilla. Ryhdyin selvittämään, mistä on oikein kysymys, ja siitä avautuikin moneen suuntaan polveileva kertomus. Joten aloitetaan siitä mistä kaikki alkoi.

Tuo sanayhdistelmä tarkoittaa tietynlaista vaaleanpunaista väriä. 1960- luvun lopulla Washingtonin valtiossa toiminut psykologi Alexander Schauss teki kokeita värien vaikutuksesta ihmisen psyykeen ja fysiologiaan. Sveitsiläinen psykiatri Max Lüscher teoretisoi, että ihmisen mieltymys tiettyihin väreihin heijastaisi hänen persoonallisuutta. Schauss päätteli, että asia voisi olla myös toisin päin, eli värit vaikuttaisivat persoonallisuuteen. Jostain syystä hän päätyi esittämään, että eräs aivan tietty vaaleanpunaisen sävy vaikuttaisi rauhoittavasti. Tuo väri saatiin aikaan sekoittamalla yhteen gallonaan (vajaa 4 litraa) vakoista lateksimaalia yksi pinttti (Yhdysvalloissa vajaa puoli litraa) punaista sävytysmaalia. Värille annettiin koodi P-168. Sille on olemassa myös RGB- värijärjestelmän mukainen määritys R:255, G:145, B:175.

Vuonna 1979 Schauss sai Seattlessa sijaitsevan laivaston rangaistuslaitoksen johtajat vakuuttumaan teorioistaan. Tehtiin suuren mittakaavan koe: tiettyjen vankiosastojen seinät maalattiin juuri tällä vaaleanpunaisella värillä. Niin kuin tällaisessa tapauksessa yleensä käy, koe oli suuri menestys. Väkivaltaisuudet ja hyökkäävä käytös vähenivät merkittävästi. Väitettiin jopa, että häiriökäyttäytyminen loppui kokonaan, ja että jo 15 minuutin altistuminen vaaleanpunaisille seinille rauhoitti vangit. Ilmeinen läpimurto vankeinhoidossa oli tapahtunut. Kiitollinen Schauss antoi värilleen vankilan johtajien mukaan nimen Baker-Miller pink, ja se tunnetaan myös kesijänsä mukaan nimellä Schauss pink.

Ilmeisesti sana alkoi levitä vankila- ja poliisipiireissä, ja rangaistusosastot alkoivat saada uuden väri-ilmeen. Ja tietenkin erityisesti juoppoputkat olivat sopiva kokeilukohde, ovathan ne pieniä ja erillisiä kohteita, joihin sijoitetaan levottomia ja usein aggressiivisia asiakkaita. Siksi tuo tietty vaaleanpunainen tunnetaan kansan suussa myös nimellä Drunk tank pink. Niin, aivan oikein, juoppoputkat eivät suinkaan ole mikään suomalainen ilmiö. Näyttää siltä, että kaikkialla, missä alkoholin juominen on yleinen tapa, syntyy myös tarve rakentaa tällaisia palvelulaitoksia.

Tarinan jatko ei ole yhtä onnellinen. Seuraava laajempi vankilakokeilu tuotti hämmentävästi aivan päinvastaisen tuloksen. Näytti jopa siltä, että vaaleanpunaiset seinät saivat vangit raivoamaan. Uudet ja huolellisemmat kokeet himmensivät vaaleanpunaisten seinien menestyksen. Seinien värillä ei näytä olevan merkittävää vaikutusta ihmisten psykologiaan. Ei ainakaan sellaista vaikutusta, joka nousisi esiin erillisenä ilmiönä huolellisessa tilastollisessa analyysissä. Myös kuvaukset Schaussin toiminnasta herättävät heti epäilyksiä. Maalin resepti tuntuu täysin mielivaltaiselta. Otetaan vakiopönttö valkoista ja vakiopurkki punaista ja sekoitetaan. Ja silti juuri oikeaa sävyä kovasti korostettiin. Tieteen sosiologeille ilmiö on tuttu. Tutkija innostuu ylen määrin omasta ideastaan varsinkin silloin kun saa sille tukea alustavista kokeista. Schaussin tapauksessa teoreettinen tausta näyttää tarkoituksenmukaisesti poimitulta. Ja kun itse kokeet tehdään vailla kunnollista kontrollia ja verrokkiryhmiä, tuloksiin vaikuttavatkin aivan muut tekijät kuin ne joita oli tarkoitus tutkia. Tunnetusti jo sellainen tieto tai edes aavistus, että ollaan tekemässä jonkinlaista koetta voi vaikuttaa radikaalisti koehenkilöiden käyttäytymiseen.

Kuinka suureessa määrin huono tieteelinen käytäntö on psykologian valtavirtaa esimerkiksi tänä päivänä? Tekisi mieli varoittaa asiasta, sillä psykologiasta on tullut nykyään jonkinlainen suosikkitiede. Luemme jatkuvasti uutisia hämmästyttävistä psykologien havainnoista sekä sanomalehdistä että populaaritieteellisistä lehdistä. Itsehoito-oppaat ja bisneskirjat tulvivat teorioita ja väitteitä, jotka kriittisesti tarkastellen tuntuvat epäilyttäviltä. On hyvä muistaa, että psykologia on erittäin vaikea tiede, koska ihminen on sekä yksilönä että ryhmissä äärimmäisen monimutkainen kohde. Vahvatkin teoriat ovat usein intuitiivisia, ja niiden pysyvämpi uskottavuus voi syntyä vain huolellisista ja kontrolloiduista kokeista.

Uskomus vaaleanpunaisen värin hämmästyttävistä vaikutuksista levisi yllättävän nopeasti, se otettiin todella vakavasti. Kyseessä ei ollutkaan vain yksittäinen väärä tai huolimaton väittämä, vaan asialla on laaja tausta, jota voisi pitää juuri laajuuden takia vakuuttavana. Värien vaikutuksia fysiologiaan ja psyykeen on tutkittu pitkään – ja tutkitaan edelleen (en tiedä pitäisikö jatkaa ”ikävä kyllä”). Luulen, että jonkinlaista psykologista värioppia sisällytetään edelleenkin arkkitehtien koulutukseen. Kaukainen ja erittäin vahva vaikuttaja on saksalainen yleisnero ja ihmishengen tuotteiden viljelyn moniottelija Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832). Goethe piti itseään ennen kaikkea tiedemiehenä, ja piti tärkeimpänä teoksenaan laajaa värioppia, jossa värejä lähestytään myös kokemuksen näkökulmasta. Wikipedian pääartikkeli tosin vaikenee häveliäästi koko väriopista. Värioppi on vaikuttanut laajasti käsityksiin nimenomaan luojansa arvovallan kautta. Vaikka sen tieteellinen arvo on vähäinen, sitä ei voi nollata kokonaan: värien aistiminen on modernissa kokeellisessa ja neuropsykologiassa osoittautunut hedelmälliseksi tutkimuskohteeksi.

Psykologiassa väreihin on ehkä Goethen esimerkin mukaan pitkään liitetty erilaisia ”vaikutuksia”. Huolellisissa tutkimuksissa on saatu kuitenkin ristiriitaisia tai heikkoja tuloksia. Ammattimaisen psykologian reuna-alueilla, erilaisissa uskomusjärjestelmissä ja terapialiikkeissä värit ovat kuitenkin vahvassa roolissa. Steinerilanen antroposofia, joka on selkeä valetiede, vannoo vahvasti Goethen väriopin nimeen ja soveltaa sitä pedagogiikassa. Ilmeisesti Suomessa voi näin toimia. "Ei kai siitä haittaakaan ole".

Eräs esimerkki väriopin oudoista sovelluksista on esoteerisiin liikkeisiin lukeutuva oppi chakroista. Ne ovat kehon energiakeskuksia, ja niillä on vaikutuksia kasveja, eläimiä ja ihmisiä ympäröivään energiakenttään. Kullakin seitsemästä päächakrasta on myös oma värinsä. Sanat energia ja kenttä ovat jo sinänsä tässä kontekstissa epätieteellisessä käytössä, ja niiden vahvat väripainotukset ovat yhtä lailla pohjaa vailla. 

Ruotsalaisen kirjailijan Thomas Eriksonin teos Idiootit ympärilläni perustuu epätieteelliseen neljän värin persoonallisuusteoriaan. Ammatissa toimivat psykologit ovat laajasti tuominneet kirjan haitalliseksi hölynpölyksi. Silti johtava talouslehti ylistää tätä satusetää "huippukirjailijaksi".

Tämä kirjoitus aiheutui siitä, kun törmäsin Baker-Miller pinkkiin William Gibsonin tieteisromaanissa Agency. Eräs sen henkilöistä maalasi tällä värillä lastenhuoneen seinät, vaikka hänellä oli vain yksi vauvaikäinen lapsi. Kirjailija halusi selvästi kertoa jotain henkilönsä luonteesta, mutta koska en tuntenut koko käsitettä, kirjailijan vihje meni ohi.

 

Toivon kirjallisuutta: solarpunk

Helsingin kirjamessuilla törmäsin uuteen kirjallisuuden lajiin: solarpunk. Siis, minulle se oli uusi, sillä sana on kuulemma ollut käytössä jo kymmenisen vuotta. Se tarkoittaa erästä spekulatiivisen fiktion tai tieteiskirjallisuuden lajia. Joskus tieteiskirjallisuus jaotellaan dystopia- ja utopiakirjallisuuteen. Solarpunk lukeutuu pikemminkin utopiagenreen. Se lähtee tosin uhkaavasta katastrofista eli oman aikamme ympäristökriisistä ja ilmastonmuutoksesta, mutta pyrkii tutkimaan fiktion keinoin positiivisia ratkaisuvaihtoehtoja. Tieteiskirjallisuuden perinteen mukaisesti tiede ja teknologia ovat nytkin vahvassa roolissa, mutta myös sosiaaliset ja yhteiskunnalliset innovaatiot ovat tärkeitä. 

 

Solarpunk muistuttaa tieteiskirjallisuuden vanhasta perinnöstä. Se on valistavaa, yhteiskunnallista ja poliittista. Toki tieteiskirjallisuuteen on aikaa myöten kehittynyt myös pulp-variaatioita, jotka ovat leimanneet lajin julkisuuskuvaa. Siihen kuuluvat tähtilaivat, sädepyssyt, mulkosilmäiset avaruushirviöt ja kirkuvat kaunottaret. Toistaiseksi solarpunk on aika vakavaa, koska se on uusi lajityyppi, ja koska sen taustalta löytyvä yhteiskunnallinen ja globaali missio ovat niin ahdistavia ja vakavia. 

Tosiasiassa solarpunk positiivisena ekofiktiona ei ole mikään uusi asia. Sen juuret ulottuvat aina 1800-luvulle asti. Ihmisen hämmästyttävä mielikuvitus on osannut ennakoida myös epämiellyttäviä tulevaisuuden maailmoja ja visioida myös ongelmien ratkaisuja. Erona on vain, että meidän maailmassamme luonnon tuhoutuminen ja ilmastokriisi eivät ole kuviteltuja tulevaisuuden uhkia, vaan päällemme vyöryvää todellisuutta. Uutta on kuitenkin tuo nimi, solarpunk.. Se on hauska esimerkki siitä, kuinka keksitty sana voi jäädä elämään ja päästä laajaan käyttöön. 

 

Solarpunk- sana esiteltiin blogikirjoituksessa vuonna 2008, ja se oli tavallaan osa ekologista heräämistä ja ympäristöliikettä. Ehkä termin menestys ei ole aivan sattumaa, sillä se kytkeytyy vahvasti sitä edeltäviin virtauksiin. Kyberpunk esitteli synkän, uusimpaan digitaalaiseen teknologiaan perustuvan dystooppisen ja anarkistisen tulevaisuuden. Termi esiteltiin maailmalle vuonna 1986 ilmestyneessä Bruce Sterlingin kyberpunk-antologiassa Mirrorshades (suom. Peililasit). 

Kyberpunkista kehittyi pian uusi variaatio, steampunk. Sen eräänä liikkeellepanijana oli William Gibsonin ja Bruce Sterlingin vuonna 1990 julkaisema kirja Difference Engine. Kirjan ja koko tyylisuunnan innoittajana oli Charles Babbagen 1800-luvun puolivälissä kehittelemä mekaaninen laskukone, differenssikone (katso kirjoitus JosephJacquardin muotokuva). Koneen täysikokoisen versio olisi toiminut höyrykoneen voimalla, mutta konetta ei koskaan saatu valmiiksi. Steampunk kääntää kyberpunkin idean nurin. Se luo dystooppisen tulevaisuuden, jonka esikuvana on viktoriaanisen ajan Lontoo, ja jota hallitsevat elektroniikan ja tietokoneiden asemasta mekanismit ja höyryvoima. 

 

Tieteiskirjallisuus jaotellaan usein utopioihin ja dystopioihin. Toisenlainen jaottelu voisi olla: antiteknologinen tai äärimmäisen teknologinen. Hyvin yleinen antiteknologinen teema on enimmäkseen visio, jossa teknologinen yhteiskunta on syystä tai toisesta romahtanut. Seurauksena ei kuitenkaan ole onnellisuuden tila, vaan jatkuva kärsimys ja diktatorinen pakkovalta. Romahduksen syy voi olla ulkoinen, ydinsota tai ympäristömuutos, mutta romahdus voi aiheutua myös jäykästä harvainvallasta. Tällä viitataan selvästi viimeisiä aikoja eläneen Neuvostoliiton tilanteeseen. Siellähän oli havaittavissa teknologisen osaamisen ja infrastruktuurien taantuminen. 

 

Jos ajattelemme, että solarpunk on nimenomaan positiivista ympäristöfiktiota, se on kirjallisen dramaattisen rakenteen kannalta ongelmallista. On paljon helpompaa rakentaa koukuttavaa ja jännittävää fiktiota negatiivisen kautta: sodat, uhat, sorto, kärsimys ja katastrofit muodostavat helpon puitteen sankarilliselle toimintaviihteelle. Positiiviset utopiat ovatkin lähes aina kuolettavan tylsiä. Tavallisempi kirjallinen rakenne on lähteä utopiasta, ja paljastaa sen pimeä puoli, tai nostaa esiin ihanneyhteiskunnan sisäisiä kriisejä. Utopia ja dystopia näyttävät usein olevan saman kolikon kaksi puolta.

Johtuneeko lajityypin tylsyydestä, että en muista edes lukeneeni varsinaista 2000- luvun solarpunkkia. Toisaalta jonkun lajityypin puhtauden pohtiminen on jokseenkin joutavaa ja akateemiselta haiskahtavaa puuhastelua. Hyvä kirjallisuus ei anna määritelmien kahlita itseään eikä se piittaa genrerajoista. Kiinnostavampaa on minusta katsoa, millaisia tilanteita ja ratkaisuja villisti ideoita tuottava tieteiskirjallisuus voisi tarjota. 

 

Joten aloitan kirjallisuudesta, joka voisi olla solarpunkkia teemansa kautta. Iain M. Banksin kulttuuri- sarjan kirjat kertovat ääriteknologisesta yhteiskunnasta, joka on ratkaissut sekä ympäristökysymykset että sosiaaliset kysymykset teknologialla. Kulttuurin asukkaat elävät eräänlaisessa kommunistisessa utopiassa, jossa teknologia tyydyttää kaikki tarpeet, takaa äärimmäisen yksilönvapauden, tarjoaa jokaiselle lähes ehtymättömät resurssit ja suojelee kansalaisiaan vaaroilta. 

 

Miten voidaan toteuttaa samanaikaisesti näin ristiriitaisia tavoitteita? Banks vastaa,että kunhan teknologia on riittävän kehittynyttä, se kyllä onnistuu. Kuvatut ratkaisut ovatkin sekä loogisia että varsin viihdyttäviä. Kirjojen koukuttavuus johtuu kahdesta asiasta. Ensinnä, kaikki galaksimme asukkaat ja yhteisöt eivät ole kulttuurin jäseniä. Konfliktit ulkopuolisten kanssa ja niiden säätely ovat kirjan keskeisimpiä teemoja. Toinen näkökulma, jota kirja kirjalta varovasti raotetaan on, että kulttuurilla saattaa sittenkin olla myös pimeä puoli.

Miten realistisia Banksin ratkaisut ovat? Voidaanko teknologian tarjoamilla rajattomilla resursseilla ja kyvykkyyksillä ratkaista ihmiskunnan ympäristö- ja materiaalikriisi? Koetan vastata teknologian asiantuntijana ja parhaan ymmärrykseni pohjalta. Materiaalinen teknologia on vahvasti sidoksissa fysiikkaan ja luonnonvakioihin. Esimerkiksi aineen lujuus, sulamispiste ja kovuus on sidoksissa atomien elektroniverhoon ja sähkömagneettisten voimien suuruusluokkaan. Kentät, joilla Banksin kirjoissa on iso rooli, ovat hankalia hallita. Tässä on mukana sekö laskennallinen vaikeus että kenttien hallinnassa välttämättömät aineelliset struktuurit. Toisaalta esimerkiksi 5G- teknologia tulee yllättävän lähelle Banksin kuvaamaa globaalin kommunikaation toiminnallisuutta. 

 

Banks vastaa teknologiseen haasteeseen myös tekoälyn avulla. Monet asiat ovat vaikeita ja ymmärryksemme ulkopuolella, mutta tekoälyn avulla ongelmia voi ratkaista. Idean takana on teoria tekoälyn kaikkivoipaisuudesta. Kun tekoäly on pelkkää abstraktia matematiikkaa, sillä ei ole juurikaan rajoja. Tähän en kuitenkaan voi uskoa. Tekoälyn rajoitteet ovat loogisia ja todellisia, vaikka niitä ei ole sidottu materiaan. Lisäksi on myös materiaalisia rajoitteita: muistitila, tiedon käsittelynopeus ja valon nopeus. Ohitan nyt kvanttilaskennan. Kvanttitietokone on ennen pitkää totta, mutta sekään ei ole kaikkivoipa, sillä on vain hieman erilaisia rajoituksia, eräät hyvinkin jyrkkiä.

Banks toki ymmärtää teknologian rajoitukset. Hän ratkaisee ne siirtämällä tehoa, aikaa ja tilaa vaativat operaatiot tapahtumaan hyperavaruudessa. Pidän ratkaisua hyvin spekulatiivisena, vaikka se pelastaakin kirjojen logiikan. Kaiken kaikkiaan suhtaudun skeptisesti teknologian kaikkivoipaisuuteen, mutta en suinkaan teknologiaan sinänsä. Erityisesti materiaalitekniikka on todellinen runsaudensarvi, vain pieni osa sen mahdollisuuksista on käytössä. Myös sekä Iain M. Banks että kyberpunk-kirjailija William Gibson hehkuttavat materiaalitekniikan puolesta. 

 

Materiaalitekniikkaan nojaava teknologia tarjoaa riittävät resurssit ratkaista energian saanti, ilmaston lämpeneminen ja saastumisongelma, itse asiassa hyvinkin nopeasti. Tämä kysymys onkin lähinnä poliittinen - eikä se ole ollenkaan pieni ongelma. Tieteiskirjallisuus on käsitellyt tätäkin aihetta. Onko ratkaisun avain esteetön kapitalismi jossain muodossa - tai sitten jotain muuta,  oikealla tavalla toteutettu ja ehkä teknologisesti tehostettu pakkovalta tai demokratia. 

 

Walesilainen tieteiskirjailija Alastair Reynolds on tunnettu monipuolisesta kovan linjan tieteiskirjallisuudesta, jossa on myös fantastisia aineksia - mutta onneksi aika vähän. Solarpunkkia lähelle tulee kirja Muistoissa sininen maa (2012). Siinä ihmiskunnan polttavimmat ongelmat on ratkaistu, ja ratkaisu on lähtenyt liikkeelle Afrikasta. Yllättävää, mutta miksikä ei näinkin voisi käydä. Afrikalla on sekä runsaat luonnonvarat, että monikulttuurisena ja etnisesti kirjavana mantereena valtavat luovat resurssit. 

Reynolds ei tarkkaan selvitä, miten tällainen muutos voisi alkaa. Eräs tekijä voisi olla panafrikkalaisuus, ajatus, että afrikkalaiset ovat yhtä ja pitävät yhtä. Kun työskentelin jonkin aikaa Etelä-Afrikassa, jotenkin vakuutuin afrikkalaisten luovuudesta ja siitä, että panafrikkalaisuus on mielentilana ihan totta. Tieteellisessä konferenssissa afrikkalaisten väliset keskustelut alkoivat suunnilleen näin: "Terve, minä olen Keniasta, mistä sinä tulet?", "Hei, minä olen Ghanasta". "Sehän on hauskaa. Mitä kiinnostavaa te olette viime aikoina tehneet?"

Toinen kysymys, mitä Reynolds on käsitellyt, on siirtokuntien rakentaminen muualle avaruuteen. Tähtienvälinen avaruusalus on valtava ontoksi koverrettu asteroidi, jolla on riittävästi tilaa viedä mukanaan matkustajien lisäksi riittävän suuri ekosysteemi (Terästuulen yllä, 2014). Niin, viime vuosikymmeninä on yhä kirkkaammin alettu ymmärtää, että ihminen ei ole riippumaton kosminen vaeltaja, vaan kriittisesti riippuvainen ekosysteemistä. Se ei koske vain ravintoa. Kehossamme on määrätön määrä pieneliöitä, emmekä ehkä pitkän päälle tule toimeen ilman niitä. Nuo eliöt siirtyvät meihin ympäriltämme. Jopa immuunijärjestelmämme vaatii toimiakseen kunnolla ulkopuolelta tulevaa biologista ja biokemiallista ohjelmointia. Joten kysymys kuuluu: kuinka suuren ekosysteemin ihminen joutuu viemään mukanaan rakentaessaan siirtokuntaa avaruuteen? Ja voiko tuollainen supistettu ekosysteemi tulla toimeen omillaan, ilman kontaktia emoplaneettaan. Rinnakkainen kysymys kuuluu: miten paljon ekosysteemimme voi supistua ilmastonmuutoksen ja ihmiskunnan aiheuttaman kulutuksen takia, ennen kuin se alkaa uhata koko ihmisen olemassaoloa. 

 

Biosfääri 2 - koe tehtiin 1990- luvun alussa Arizonassa. Kahdeksan ihmistä sulkeutui kahdeksi vuodeksi tiiviisti suljettuun 12 000 m2 laajuiseen lasikupuun. Koe epäonnistui, keinotekoinen ekosysteemi joutui heti epätasapainoon. Kupu ei tuottanut riittävästi happea eikä elintarvikkeita, ja hiilidioksidin määrä nousi liian korkeaksi. Osa eliöistä kuoli, jotkut taas lisääntyivät ylen määrin. Ihmisetkin olisivat luultavasti menehtyneet ilman ulkopuolelta saatua happea ja elintarvikkeita. Koe epäonnistui myös tieteellisesti, se perustui liian yksinkertaisiin oletuksiin, eikä sen tuloksia voi yleistää. Ilmeisesti tällainen koe voisi jollain lailla jäljitellä suhteellisen lyhytaikaisen siirtokunnan toimintaa. Pysyväksi olotilaksi tällainen ekosysteemi on varmasti aivan liian pieni.

Jossain on varmasti raja. Liiaksi supistettu ekosysteemi ei mahdollista ihmisen eloonjääntiä. Luonnosta on turha huolestua. Se tulee jatkamaan kehitystään ilman ihmistä, monimutkaistuen uudelleen, ja ehkä aivan uuteen suuntaan.

Gernsbackin jatkumosta kyberpunk-nykyaikaan

William Gibson on science fiction kirjailija ja eräs kyberpunkin perustajista. Hän on kirjoittanut novellin ”Gernsbackin jatkumo” (Gernsback's continuum). Sen päähenkilö joutuu vahingossa outoon rinnakkaistodellisuuteen. Siinä ihmiset ovat pukeutuneet outoihin univormuihin. He lentelevät sulavalinjaisilla lentoautoilla ja avaruusaluksilla, ja tekevät piknik-retkiä, joilla jyrsitään ravintopillereitä.

Päähenkilö ymmärtää joutuneensa Gernsbackin jatkumoon. Siinä maailma onkin muuttunut scifi-kirjallisuuden luoman todellisuuden mukaiseksi. Gibsonin kuvaama Gensbackin jatkumo on metafora scifi-kirjallisuudessa. Aikanaan scifi syntyi ajatuksesta yhdistää uusimpaa tiedettä esittelevä tietokirjallisuus ja fiktiivinen romaanimuoto. Tämä Jules Vernestä alkanut lajityyppi on edelleen hengissä, ja siitä käytetään nimitystä hard core. Mutta valtavirta scifistä otti toisen suunnan. Se kehitti aivan oman todellisuutensa, johon on valittu juonenkehittelyn kannalta käteviä aineksia: tähtienväliset lennot, sädepistoolit, mulkosilmäiset avaruushirviöt, avaruuden merirosvot ja geneettisesti muokatut ihmislajit. Suurin osa tieteiskirjallisuutta hyödyntää näitä aineksia, ja samalla sekä scifi että puhe scifistä on täynnä viittauksia muihin scifi-kirjoihin ja elokuviin. Se on oma kulttuurialansa, oma todellisuutensa.

Gernsbackin jatkumo on myös metafora kulttuurista. Ei kulttuuri käsittele todellisuutta, vaan enintään tapaamme käsitellä todellisuutta. Kulttuuri on itseensä viittaava käsite- ja ymmärrysjärjestelmä.

Gibsonin novelli oli ironinen ja sillä oli tarkoitus. Kyberpunkin piti olla uusi scifin virtaus, joka palauttaisi siihen realismin ja yhteiskuntakriittisyyden. Gibsonin kyberpunk on kummallisen tuttu, tietoverkkojen varassa toimiva kapitalistinen dystopia. Käytännössä taisi kuitenkin käydä niin että Gernsbackin jatkumo imaisi sisäänsä myös kyberpunkin. Osittain siksi, että Gibsonin kirjat olivat niin tavattoman nerokkaita ja kiehtovia. Niitä kannattaa jäljitellä.

Gibson, s. 1948, on USAssa ja Kanadassa vaikuttava kirjailija. Hänen näkemyksellisissä teoksissaan ennustettiin tietoverkkojen ja virtuaalitodellisuuden syntyminen ennen kun useimmilla ihmisillä oli niistä minkäänlaista kokemusta. Urbaanin legendan mukaan Gibson kirjoitti legendaariset kirjansa maaseutumökissä, ilman tietokoneita ja sähkövirtaa, mekaanisella kirjoituskoneella.

Hugo Gernsback (1884-1967) perusti vuonna 1926 Amazing Stories – lehden, joka julkaisi scifi-novelleja. Hän teki scifistä todellista massaviihdettä, ja monien mielestä myös roskakirjallisuutta. Scifi oli Amerikassa suunnattoman suosittua. Emme voi oikeastaan ymmärtää lainkaan Yhdysvaltoja ilman tätä tietoa. Gernsbackin mukaan on nimetty alan tärkein tunnustus, Hugo-palkinto.

Vaikka Suomessa on julkaistu scifistä lähinnä vain sen helmiä, oma kulttuuriväkemme on omaksunut sitkeästi (ja ulkomaisia esikuvia imitoimalla) käsityksen roskaviihteestä. Ei meillä ole oikeaa pulp-scifiä oikeastaan edes nähty!

Entä miten Gibsonin novellihenkilö pääsi ulos Gernsbackin jatkumosta? Se vain haihtui ilmaan kuin paha uni.

 Tässä itse Hugo Gernsback katselee televisiota vuonna 1928. Kannattaa panna merkille kahden tuuman kuvaruutu.

(wikimedia commons).