Kautta historian ihminen on kiihkeästi halunnut nähdä tulevaisuuteen. Niin sanotusti, raottaa tulevaisuuden verhoa. Ennustamisessa ja tulevaisuuden näkemisessä on kokeiltu erilaisia vaihtoehtoja. Ennustaminen on nähty ihmisen kyvyksi, joka tosin on varattu vain harvoille poikkeusyksilöille. Tai se voi perustua erilaisiin magian tekniikkoihin tai välineisiin. Tai sitä on lähestytty myös tieteen keinoin. Aika nähdään usein jonkinlaisena janana tai nuolena, joka kulkee menneisyydestä tulevaisuuteen. Joten ehkä voitaisiin rakentaa erityinen laite, aikakone. Sillehän on jopa malli. Kello ottaa toimintansa periaatteen ajasta, joka vaikuttaa sen osoittimien liikkeeseen. Voitaisiin ehkä rakentaa käänteinen kello, jonka osoittimia liikuttamalla voitaisiin siirtyä ajassa.
Aikakoneen rakentamisessa ei ole kuitenkaan onnistuttu, ja ehkä koko ajan käsite on ymmärretty väärin. Siteeraan nyt, tosin ulkomuistista ajan ehdotonta ammattimiestä, eli fyysikko Kari Enqvistia. Hän on kosmologi, ja hehän joutuvat työkseen miettimään ajan olemusta. Enqvistin mielestä menneisyys on totta, se on ehdottomasti ja objektiivisesti olemassa. Eikä ole olemassa vaihtoehtoisia menneisyyksiä – vaikka jotkut poliitikot yrittävät sellaisia rakentaa. Valitettavasti meillä ei ole menetelmiä tutkia menneisyyttä suoraan. Näemme vain muinaisen nykyhetken jättämiä heikkeneviä jälkiä. Mutta tulevaisuuden laita on vielä huonommin. Fysiikan näkökulmasta tulevaisuutta ei ole edes olemassa. On vain nykyhetken ankara mylly, joka jauhaa olemassaoloa ja tapahtumia tyhjästä. Aikakonetta varten ei siis ole olemassa sellaista tulevaisuuden seutua, jonne se voisi meidät viedä.
Psykologisesti tämä tuntuu aivan väärältä, emme voi uskoa että maailmamme olisi tällainen. Ihmisen mieli rakentuukin pitkälle ennustamisen varaan. Asialla on tausta evoluutiohistoriassa. Kun elollisille olennoille kehittyi hermosto, se lisäsi olennaisesti niiden kelpoisuutta. Hermoston avulla eläin pystyy reagoimaan nopeasti ympäristön signaaleihin, esimerkiksi välttämään vaaraa ja löytämään ruokaa. Mutta evoluutio kehittyi vielä pidemmälle. Eräät eläimet alkoivat myös ennakoida, mitä lähitulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Ja se tarjosi vielä parempia menestymisen mahdollisuuksia. Ihmisessä tämä kyky kehittyi pisimmälle. Aivomme ovat ennen kaikkea ennustuslaite. Veimme ennakoinnin jopa käsitteelliselle tasolle, persoonallisuuteemme ja kulttuuriimme. Tulevaisuus on meille olennainen osa todellisuutta. Me suunnittelee toimiamme, ja saamme tulevaisuuden ajattelusta motivaatiomme ja elämänuskomme. Jopa kansojen ja valtioiden olemassaolo perustuu tulevaisuuden ajatukselle.
Tulevaisuuteen liittyy vain eräs kiusallinen piirre: sitä ei voi ennustaa. Vaikka ennustaminen siis on periaatteessa mahdotonta, käytännössä se on kuitenkin suhteellisen mahdollista. Niin kuin moni muukin ihmisen tekemä asia. Ihmiskunta onkin ennustanut hamasta esihistoriasta saakka. On haluttu tietää, mistä saalista löytyy, tai millainen sato on tulossa. Tai onko asuinpakka turvallinen. Ja historiallisen ajan alusta lähtien ennustamisessa on hyödynnetty ammattilaisia. Papit ovat ennustaneet tulevaisuutta uhrieläinten maksasta. Esimerkiksi kuninkaat ovat halunneet tietää, onko nyt otollinen aika lähteä sotaretkelle ja miten siinä sitten käy. Antiikissa neuvoja haettiin Delfoin oraakkeleilta, se oli suoranainen instituutio. Juutalaisuudessa ja kristinuskossa profetoinnilla on merkittävä rooli. Ennustamisesta siinäkin on kysymys. Oraakkelit, profeetat ja muut muinaiset ennustajat osasivat todella ammattinsa. Se antoi heille toimeentulon ja siitä syntyi menestyviä kultteja. Ennustukset esitettiin aina monimerkityksellisessä tai jopa sekavassa muodossa. Siksi ennustaja ei koskaan ollut väärässä. Päin vastoin, heidän taitoaan ja viisauttaan ihailtiin laajasti. Ennustukset toteutuivat usein yllättävillä tavoilla, ja silloin niiden viisautta ihailtiin aivan erityisesti. Myös nykyajan ammattiennustajat osaavat hämäryyden taidon. Palaan tähän vielä lopuksi.
Uudella ajalla noussut uudenlainen luonnontiede tarjosi myös aivan uuden tavan tarkastella todellisuutta. Tieteellisen tiedon ensimmäinen kriteeri on, että sen tulee selittää ilmiöitä. Mutta syntyi myös aivan uusi kriteeri: tieteen tulee myös ennustaa tulevaisuutta. Uusi astronomia ennusti planeettojen liikkeet ja komeettojen radat. Tieteellinen ennustaminen on erityisen tärkeää tekniikassa. Höyrykoneen rakentaja perustaa suunnitelmansa teorioihin mutta kun kone rakennetaan, on olennaista, että kone toimii teorian ennustamalla tavalla. Näin tekniikassa pääosin menetellään, luotetaan ennusteisiin. Jos rakennetaan aivan uudenlainen silta tai rakennus, rakennuttajat uskovat, että niissä toteutuu teorian ennustama turvallisuus. Suhteellisen harvoin käy niin, että suunnittelijat tai rakentajat tulkitsevat teoriaa väärin tai teoriat ovat epätäydellisiä –ja silloin voi tapahtua onnettomuuksia.
Ennustaminen on siis suhteellisen mahdollista, etenkin jos ei ennusteta kovin kauas tulevaisuuteen. Ihmisen oma evoluutiohistoria on hyvä todiste. Kyky ennakoida lähitulevaisuutta luotettavasti on eräs ihmislajin menestyksen kulmakiviä. Mutta miksi ennustaminen toimi ainakin jossain mittakaavassa, vaikka fysiikan mukaan se on mahdotonta? Vastaukseksi riittää yksi ainoa sana: systeemidynamiikka. Todellisuuden mutkikkaat ilmiöt ovat dynaamisia systeemejä. Taivaanmekaniikka tai tykillä ammuttu ammus tai kemiallinen reaktio käyttäytyvät tavalla, jota voidaan kuvata differentiaaliyhtälöillä ja nuo yhtälöt ovat voimassa myös nykyhetkestä eteenpäin. Tämä ei tosin ole aivan totta, sillä systeemit käyttäytyvät ainoastaan likimäärin ennustettavasti ja vain silloin kun tarkastellaan lähitulevaisuutta. En nyt erittele tätä enempää.
Entä kun mennään muiden tieteiden puolelle, yhteiskuntatieteisiin, historiaan tai taloustieteisiin? Tiedämme, että ennustaminen on nykyään varmaan jopa yleisempää kuin antiikin aikana, näemme ennustajia päivittäin tiedotusvälineissä. Ennustamisen motiivikin on osittain sama kuin ennen. Valtaapitävät tai valtaa tavoittelevat haluavat perusteluja ja legitimiteettiä toiminnalleen. Ennustajilla ei nyt ole käytössään täsmällistä matematiikkaa, sen sijaan he nojaavat menneisyydessä kerättyihin aikasarjoihin. Tältä osin ennustaminen vastaa luonnontieteiden dynaamisiin systeemeihin nojaavaa periaatetta. Sen sijaan teorian osalta asiat ovat paljon heikommin. Erityisen heikko teoriapohja on poliitikoilla, he soveltavat pikemminkin psykologisia mielikuvia.
Mutta eikö taloudessa kuitenkin ole
vallalla joku teoriapohja? Eksaktia teoriaa on kuitenkin niin
niukasti ja sen ennustuskyky on niin heikko, että moni tutkija
haluaa pudottaa taloustieteestä sanan tiede kokonaan pois. Jäljelle
jää pikemminkin uhrilampaan maksasta ennustaminen. Mutta ehkä on
syytä olla tasapuolisempi. Kyllä taloustieteessäkin jotain pohjaa
täytyy olla – aikasarjojen jatkamisen ohella.
Ehkä onkin, parhaiten muotoillut teoriat ovat
päätöksentekoteorioita. Niissä on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin ne
ovat psykologisesti epärelevantteja. Toisekseen, yksilöllisistä
toimijoista rakentuvaan taloudellisen mekanismin tarkka kuvaus
puuttuu. Ennustajina talousviisaat seuraavat muinaisten kollegojen jalanjälkiä. He esittävät ennusteensa monimielisesti tai epäselvästi. "edellyttäen, että premissit toteutuvat, ennuste näyttää tältä". Mitä tällainen lause oikein tarkoittaa, näyttäähän ennuste muutenkin siltä miltä se näyttää? Talousuutinen ei mainitse, mitä "premissejä" on käytetty, ehkä niitä ei ole lehdistötiedotteessakaan. Ja yleistajuisessa uutisoinnissa ei edes viitata teoriakehykseen.
Mutta pitääkö taloustieteessä edes olla teoriaa? (Tällaisen kysymyksen esittäminen nostaa esiin joukon muita kysymyksiä, eivätkä ne ole edullisia taloustieteilijöille; ei mennä nyt siihen). Teorian perään haikailijoita vastaan talousmiehet voivat ottaa varoittavaksi esimerkiksi marxilaisen talousteorian. Varoitus onkin paikallaan, ja teorian soveltamisesta on saatu ikäviä kokemuksia. Mutta mikä varsinaisessa teoriassa oli pahiten väärin? Marx kiinnitti huomiota tuotantomenetelmien ja tuotantosuhteiden ensisijaisuuteen, ja se on merkittävä huomio. Sen sijaan Marx ohitti kokonaan teknologian, joka oikeastaan on tuotannon tekijöistä tärkein. Marxin arvoteoria on ilmeisen hämärä ja väärä, itse en ymmärrä sitä ollenkaan. Tosin ei tämä mikään helppo rasti ole. Kuka voi nykyäänkään sanoa ymmärtävänsä esimerkiksi rahan teoriaa. Itse kukin voi miettiä, mistä raha syntyy, ja nyt en tarkoita omaa tilipussia. Filosofiassa Marx nojasi nähdäkseni höttöiseen Hegeliin.
Marx joka tapauksessa kiinnitti huomion tuotantoon, joka on ollut yhteiskunnan perusta kivikaudesta alkaen. Seuraavaksi historian näyttämölle astuu itävaltalainen Joseph Schumpeter (1883–1950) sikäli onnettomasti, että hän toimi valtionvarainministerinä aikana jolloin inflaatio laukkasi tuhansia prosentteja päivässä. Schumpeter pohti, miten tuotanto organisoituu teollisuudenaloiksi. Hän huomasi että talous muistuttaa biologisia ekosysteemejä, ja että sillä on ennustettava dynamiikka. Jos joku haluaa pohtia, mitä Schumpeter todella sanoi, pitää mennä kirjallisille lähteille, toisin kuin poliitikot, jotka aiheutettuaan talouskatastrofin alkavat hokea: ”luova tuho on hyvä!”
Lukijalle pahoittelen pitkää aasinsiltaa lampaanmaksoista Marxin ja Schumpeterin kautta teollisuusalojen dynamiikkaan. Neuvostovenäläinen taloustieteilijä Nikolai Kondratjev (1892–1938) havaitsi länsimaiden taloudessa 40-60 vuoden pituisia suhdannesyklejä. Taloustiede oli noissa oloissa hengenvaarallista, ja vaikka hän oli nuorena ministerinä rakentamassa Neuvostoliiton taloutta, Stalinin aikana hänet teloitettiin.
Kondratjevin sykleissä on kiehtovia ideoita. Ensinnä ne kuvaavat määrällisten vaihtelujen lisäksi talouden laadullista muuttumista. Toiseksi, ne huomioivat tieteen ja teknologian vuorovaikutusta. Tieteelliset läpimurrot ruokkivat teollista kasvua, ja vastaavasti teolliset syklit tuottavat resursseja ja ideoita uusiin tieteellisiin läpimurtoihin. Alla oleva kuva havainnollistaa Kondratjevin mallia. Sen tulkinnat vaihtelevat esittäjästä riippuen, olen itse muokannut oheisen kuvan nykyistä ymmärrystäni vastaavaksi. On huomattava että teollinen paradigma ei kokonaan katkea uuteen sykliin, vaan se voi jatkua taustaresurssina useiden syklien yli. Esimerkiksi sähköstä tuli jo sata vuotta sitten perusresurssi, ja lämpövoimakoneet ovat vasta nyt siirtymässä alenevalle käyrälle. Kuvan mukaan elämme nyt viidettä Kondratjevin sykliä, se satsaa uusiin materiaaleihin ja energiantuoton uudistamiseen. Aikamme tieteellisistä läpimurroista voi olla ennenaikaista puhua, kvanttilaskennan ohella voisi syntyä syvällistä biologian inspiroimaa systeemiteoriaa, joka palvelisi sekä teollista struktuuria että yhteiskuntaelämää.
Ennustaako tämä malli siis tulevaisuutta? Ainakin siinä mielessä, että sen esikuvana ovat biologiset dynaamiset prosessit, ja niillä tiedetään olevan vakaata jatkuvuutta lähitulevaisuuden suuntaan. Oheinen kuva on kymmenen vuotta vanha, en ole tuntenut tarvetta korjata sitä.
