Tässä kirjoituksessa on filosofista saivartelua. Jos sellainen ei kiinnosta, kannattaa hypätä yli. Ja jos taas filosofia kiinnostaa, lukijan pitää muistaa, että en ole mikään ammattifilosofi, enkä oikeastaan edes kunnon amatööri. Oikeastaan suhtaudun filosofiaan aika viistosti ja jopa kriittisesti. Suhteeni filosofiaan on kuitenkin mutkikas, sillä toisaalta myös arvostan sitä. Joskus on syytä pohtia asioita perin pohjin. Olen kirjoittanutkin suhteestani filosofiaan, esimerkiksi filosofian merkityksestä ja luonnonfilosofiasta. Filosofian suhteen voisi noudattaa ohjetta ”käsiteltävä varoen”.
Käytämme puhuessamme käsitteitä, jotka ovat meille tarpeellisia. Tarpeellisuudella tarkoitan sitä, että meidän on joku syy puhua käsitteen tarkoittamasta asiasta. Se, että joku sana on olemassa ei tarkoita, että sanan kohde olisi totta tai olemassa. Klassinen esimerkki on kentauri. Voimme puhua kentaurista, vaikka tiedämme, että kentaureja ei ole. Silloin puhumme jostain muusta kuin kentaurien olemassaolosta. Vaikkapa siitä, miksi joku ihminen haluaisi puhua kentaureista.
Filosofi Karl Popper määritteli todellisuuden kolme kategoriaa. Popperin maailma 1 on kaikki, mitä on fysikaalisesti olemassa. Se sisältää luonnollisesti myös sellaisenkin todellisuuden, mikä ei ole ainetta, kuten fyysikkojen rakastamat kentät. Kentät eivät ole ainetta, mutta ne ovat olemassa. Tämä tarkennus siksi, että sana materialismi yhdistetään joskus aineeseen. Kentät ovat kuitenkin olemassa ja totta. Siitä voi vakuuttua avaamalla radion. Sen toiminta tuntuu todelliselta, ei filosofien rakastamalta sosiaaliselta konstruktiolta. Maailma 2 on ihmisen sisäisen kokemisen maailma. Se on täynnä merkityksiä, jotka ovat olemassa ja totta vain kokijalle. Maailma 3 sisältää ihmisen luomat keinotekoiset asiat. Ne voivat olla aineellisia, kuten esineet, tai abstrakteja, kuten teoriat ja ideat. Maailma 3 koostuu maailman 1 asukkaista, tai niillä on maailmaan 1 kuuluva kantaja, kuten paperi, jolle teoria tai romaani on kirjoitettu. Maailma 2 antaa maailmalle 3 erityisaseman, sen asukkaisiin liittyy merkitys jollekin. Jos maailma 2 (ihmiskunta) katoaa, maailma 3 redusoituu maailmaksi 1. Tämä johdannoksi, ja tässä emme menekään pidemmälle, sillä tästä alkaa tarpominen filosofian suossa. Sen sijaan puhutaan mieluummin käytännön esimerkein.
Tarkennukseksi voisi sanoa, että maailma 3 on suunnilleen sama asia kuin kulttuuri. Joku voi protestoida ja kysyä, ovatko esimerkiksi kotitaloustavarat, rautanaulat tai koneet kulttuuria? Siihen voi vain vastata: hyvä havainto!
Pohditaan nyt tarkemmin maailma 3:n aineettomia asioita. Todennäköisyyslaskenta on matematiikan haara, joka käsittelee niin sanottuja todennäköisyyksiä. Tulevaisuus kiinnostaa meitä ihmisiä, siksi haluamme arvioida ja ennustaa tulevia asioita. Todennäköisyyslaskenta sai alkunsa uhkapeleistä. Alan uranuurtajat halusivat laskea tieteellisesti, millaisia mahdollisuuksia on voittaa ruletissa tai noppapelissä. Tieteellisessä mielessä todennäköisyyden käsite on kuitenkin ongelmallinen. Sitä on koetettu määritellä niin sanotulla frekvenssiosamäärällä. Suotuisten tapausten (kuten voittojen) suhde kaikkiin tapauksiin (pelikierrosten määrä) kertoo, miten suurella todennäköisyydellä voitto tulee. Varman tuloksen todennäköisyys on siten 1, ja mahdottoman nolla. Todennäköisyyden käsitteessä on kuitenkin paha filosofinen ongelma. Joudumme olettamaan ”tapauksista” jotain. Arpanopan tapauksessa oletamme, että jokainen tulos on yhtä todennäköinen. Määritelmä siis sisältää asian, joka yritetään määritellä. Se on kehämääritelmä, joka ei itse asiassa määrittele yhtään mitään.
Venäläinen matemaatikko Andrei Kolmogorov ratkaisi ongelman elegantisti vuonna 1930. Hän kehitti matemaattisen järjestelmän, jonka keskiössä on luku p. Se voi saada arvon 0 (vastaa mahdotonta tapausta) tai 1 (vastaa varmaa tapausta), tai jotain siltä väliltä. Hän määritteli myös joukon sääntöjä, joilla p voidaan laskea erilaisissa tilanteissa. Tämä järjestelmä on hyvin rakennettu ja eheä. Se on siis matemaattisessa mielessä pätevä, eli totta. Järjestelmää sanotaan todennäköisyyslaskennaksi. Asian hienous on kuitenkin seuraava. Matematiikka ei kerro meille, mikä on p:n merkitys tai sen laskemisen merkitys. Voimme kyllä käyttää järjestelmää intuitiivisesti laskemalla todennäköisyyden arvoja p, ja näin käytännössä tehdäänkin. Mutta se on vain omaa tulkintaamme, sillä matematiikka ja sen tulkinta pidetään erillään. Tämä koskee yleisemminkin matematiikan käyttöä hyödyllisiin tarkoituksiin. Todennäköisyyslaskennassa se tulee erityisen kauniisti esille.
Asialla on myös
filosofinen puoli, ja yllättäen sillä on myös neuropsykologinen
perustelu. Todennäköisyyden käsite on nimittäin hankala jopa
ilman, että yritämme laskea sitä. Sehän tarkoittaa, että
tulevaisuudessa tapahtuu ehkä jotain kiinnostavaa, ja yritämme
arvata, tapahtuuko se todella. Mielestäni käsitteen hankaluus
kuvastaa sitä, että emme voi nähdä tulevaisuuteen, se rikkoisi
fysiikan lakeja. Nykyisyydestä ei ole realisoituvaa yhteyttä
tulevaisuuteen, fysiikka kieltää aikakoneen.
Tähän voitaisiin soveltaa kellokoneistovertausta. Sen mukaan fysikaalinen maailma on kellokoneisto, joka toimii luonnonlakien vääjäämättömyydellä. Joten jos vain tunnemme lähtötilan, voimme laskea tulevaisuuden tapahtumat hamaan ikuisuuteen asti. Onko tässä ristiriita? 1900-luvulle asti fysikalistinen maailmankuva uskoi kellokoneistoon. Sitten löydettiin kvanttimekaniikka, ja kellokoneisto meni rikki. Emme voi laskea tulevaisuuden tapahtumia edes periaatteessa. Aikakone on edelleen kielletty. Tällä asiantilalla voi olla filosofisia tai metafyysisiä ulottuvuuksia, mutta en aio nyt pohtia niitä pidemmälle.
(Todennäkisyslaskentaa sovelletaan myös ongelmiin, joissa ei aivan suoraan ole kyse tulevaisuudesta, jonkinlaisesta ennustuksesta kylläkin. Esimerkiksi ruukussa on 10 mustaa ja 10 valkoista palloa. Otetaan umpimähkään kolme. Millä todennäköisyydellä ne ovat mustia?)
Entä se neuropsykologinen puoli? Evoluutiossa elollisille olennoille kehittyi hermosto. Se paransi eliön kelpoisuutta auttamalla sitä selviytymään. Eliöt pystyivät nyt reagoimaan ympäristön signaaleihin ja muuttamaan käyttäytymistään sen mukaan. Mutta kehittyneimmät eliöt ja erityisesti ihminen kehittyivät pidemmälle. Ne alkoivat myös ennakoida, mitä tulee tapahtumaan. Tämä kyky on erityisen selkeä ihmisillä. Aivojemme tärkeimpiä toimintoja on ennustaminen, ja tuon kyvyn saavuttamiseksi aivomme rakentavat ja ylläpitävät jatkuvasti ympäristön toimintaa jäljittelevää simulointimallia. Siksi ei olekaan yllättävää, että myös tietoinen mielemme koettaa ymmärtää, mitä tulee tapahtumaan, ja että ihmisen matemaattinen äly keksi todennäköisyyslaskennan. Ennustaminen on tosin periaatteessa mahdotonta, mutta käytännössä se toimii hyvin lähitulevaisuuden suhteen.
Todennäköisyyteen liittyy myös sattuman käsite. Voimme kuvata sattumaa pohtimamme filosofisesti epäselvän todennäköisyyden mielikuvan mukaan. Sattuma on joku tapahtuma, jota emme osanneet ennakoida. Sillä on ollut pieni todennäköisyys – tai oikeammin, mielikuvamme siitä on ollut: epätodennäköinen. Sattuma on ongelmallinen käsite, koska se on äärimmäisen todellinen, sehän tapahtui, mutta silti emme osanneet ennakoida sitä. Ja ennakointi on myös fysiikan lakeja vastaan. Sattumaa ei siis oikeasti ole edes olemassa, se on osa ajassa kulkevan tapahtumien virran jatkumoa. Oikeastaan voidaan sanoa, että sattuma on filosofisesti sama asia kuin välttämättömyys.
Sattumaa ovat pohtineet erityisesti uhkapelurit, mutta myös tieteentekijät, joka miettivät elämän syntymistä maapallolle tai planeetoille, tai jopa kosmoksen syntyä.
Ranskalainen biokemisti Jacques Monod julkaisi vuonna 1970 kirjan ”Sattuma ja välttämättömyys. Tutkielma modernin biologian luonnonfilosofiasta.” Olen tuon aikanaan kohutun kirjan joskus lukenut, se on kyllä varsin vaikeasekoinen. Muistaakseni eräs tuon kirjan idea on, että vaikka elämän synty on sattumaa, se on ollut myös välttämätöntä. Samalla hän esittää ajatuksen tuon sattuman ainutkertaisuudesta. Tässäkin on mielestäni filosofinen ristiriita. Jos sattuma on ainutkertainen, se tarkoittaa että sen todennäköisyys on äärettömän pieni. Hämmentävää on, että elämän etukäteen laskettu todennäköisyys olisi nolla, ja jälkikäteen todettuna se olisi yksi. Mutta todennäköisyyden idea ei näyttäisi olevan millään realistisella pohjalla. Siksi itse ajattelisin mieluummin, että asiallisesti ottaen emme voi sanoa tästä asiasta mitään. Samalla ajattelen, että tämän nykyään hyvin ymmärretyn asian ankara pohtiminen, mitä edelleen harrastetaan, voi olla teologinen pelastusrengas.
