Kiasma lienee Helsingin1900-luvun lopun julkisista merkkirakennuksista monin mittarein mitattuna epäonnistunein. Tärkeäksi katsottu modernin taiteen museo haluttiin sijoittaa kaupungin lähes arvokkaimpaan paikkaan: Mannerheimin hieman kyseenalaisen ratsastajapatsaan taakse (sivistysvaltioiden ei olisi pitänyt sellaista pystyttää enää 1900-luvulla) ja postitalon eteen. Ahtaalle tontille - mutta voihan taloon aina lisätä kerroksia. Rakennuksesta järjestettiin vuonna 1992 arkkitehtikilpailu, johon tulikin miellyttävän näköisiä ja oletettavasti toimivia ehdotuksia myös suomalaisilta arkkitehdeilta. Kilpailu suunnattiinkin erityisesti suomalaisille ja Baltian maiden arkkitehdeille.
Toteutukseen valittiin kuitenkin yhdysvaltalaisen arkkitehdin Steven Hollin ehdotus ”Chiasma”. Valinta oli shokki, eikä se suinkaan lieventynyt, kun rakennus vihittiin käyttöön vuonna 1998. Päin vastoin, rakennus sai, ja saa edelleen ääniä Helsingin rumimmaksi taloksi. Ulkonäöltään talo on jonkinlainen sekoitus sianpotkaa ja peltistä lentokonehangaaria. Kaikki arviot eivät tosin olleet tyrmääviä. ”Talo löytää vielä arvonsa”, sanoi eräs ”asiantuntija”. No, vielä sitä ei ole tapahtunut.
Sisätilat herättävät myös ihmetystä. Kävijä saa vaellella pitkin kolkkoja ja tarkoituksettomia ramppeja ja halleja koettaessaan löytää näyttelytiloja. Toiminnallisten puutteiden lisäksi talo on myös huonosti suunniteltu ja rakennettu. Sen katto on vuotanut alusta alkaen. Koko 2000-luku korjailtiin vuotavaa kattoa ja ikkunoita. Kun suurempi peruskorjaus aloitettiin vuonna 2014, paljastui että taloa ei ole rakennettu edes suunnitelmien mukaan. Urakoitsija oli vetänyt mutkat suoriksi. Työ oli huolimatonta ja tärkeitä rakennusteknisiä osia jopa puuttui.
Mitenkä tässä nyt näin kävi? Päätös museosta tehtiin keskellä kauheaa itseaiheutettua talouskatastrofia. Ehkä haluttiin luoda jotain komeaa, joka auttaa kansakuntaa toipumaan ja unohtamaan ekonomistien ja pankkiherrojen toilaukset. Ja totta kai siihen tarvittiin ulkomainen kohuarkkitehti. Ehkä myös rakennuksen askeettinen ja ikään kuin teollinen muotokieli koettiin viittaukseksi suomalaisten harrastamaan funktionalismiin. Wow- arkkitehtuurin käsite oli jo orastamassa eri puolilla maailmaa. Ehkä pääkaupunkiin haluttiin säväyttävä maamerkki. Onnistunut esimerkki on Sydneyn oopperatalo tai Pariisin Georges-Pompidou-kulttuurikeskus. Mutta nyt ei onnistunut: liian ahdas tontti, ankea muotokieli ja ennen kaikkea liian vähän rahaa. Halpis-wow ei toimi.
Tämä arvio on subjektiivinen, se ei perustu koulutukseen tai ammatilliseen kokemukseen, vaan omiin havaintoihin, omaan järkeen ja käyntikokemuksiin. Kyllä Kiasmasta löytyy ylistäviäkin arvioita. Googlatkaa ja lukekaa niitä, ehkä se helpottaa.
Minun tarkoitukseni ei nyt ollut ryhtyä harjoittamaan jälkijättöistä arkkitehtuurikritiikkiä. Se tuli nyt pahasti eli vuosikymmeniä myöhässä. Vaikka tämä blogi ei ole edes aiottu ajankohtaiseksi, tämä on jo aika paksua. Mutta impulssi kritiikkiin on tuore. Päätin vain aloittaa historiallisella esimerkeillä. Niiden kautta voi pohtia, onko jotain opittu.
Kiasman keskeistä sijaintia on korostettu (mutta missä mielessä?) viittaamalla läheisiin Postitaloon, ratsastajapatsaaseen ja Sanomataloon. No, Sanomataloa ei Kiasmaa suunniteltaessa ollut olemassa, se nousi hieman Kiasman jälkeen. Sanomataloa ei kritiikki juuri ole noteerannut – ymmärrettävästä syystä: Hesarilla on taide- ja arkkitehtuurikeskustelun ilmaherruus. No, minusta talo muistuttaa likaista lasilaatikkoa jonka päälle on ”unohdettu” rakennustelineet. Temppu ei ole edes uusi, se nähtiin vuosikymmeniä sitten Pariisin Georges-Pompidou kulttuurikeskuksen rakennuksessa. Siellä se tosin toimii hyvin.
Vähitellen pitäisi jo päästä asiaan. Noin viikko sitten kävin Espoon modernin taiteen museossa Emmassa, joka sijaitsee entisessä kirjapainotalossa eli WeeGee-talossa. Talo on arkkitehtuuriltaan hienoa wow- arkkitehtuuria, vaikka sanaa ei suunnittelun aikana 1960-luvulla edes tunnettu. Suuri rakennus näyttää roikkuvan neljän massiivisen pylvään varassa. Museona se toimii erinomaisesti, ehkä juuri siksi, ettei sitä ole museoksi edes suunniteltu. Käykää toki talossa ja nauttikaa taiteen lisäksi myös arkkitehtuurista.
Kytkentä nykyarkkitehtuuriin on seuraava. Matkustin Emmaan metrolla, siis Tapiolan asemalle. Asema on hieman sekavan oloinen, mutta metrosta pääsee aina helposti ulos: seuraa vain ylöspäin vieviä portaita. Päätin suunnistaa Pohjantielle ja sieltä WeeGee talolle Ainoa-kauppakeskuksen kautta – ja se oli paha virhe. Rakennus nimittäin eksytti minut. Tapolan keskustan liikekeskusta, Heikintoria ”elävöitetään” rakentamalla sen sisälle ja viereen uusi liikekeskus (vaikka rahastahan siinä vain on kysymys). Heikintorin arvo on todella ajan myötä kasvanut se näyttää jopa viihtyisältä ja nostalgiselta. Samaa ei voi sanoa Ainoa-keskuksesta. Oikeastaan se ei näytä miltään, sillä tämän kaltaisia rakennuksia ei ole edes tarkoitettu katsottavaksi ulkoa päin. Sisältä Ainoa on epämääräisen ambivalentti. Siellä on erilaisia liiketiloja, ja sen käytävät kulkevat vinosti. On mahdotonta sanoa, miten rakennus sijoittuu ilmansuuntien tai Heikintorin ruutukaavan suhteen, eikä myöskään synny tuntumaa, missä suhteessa kerrosnumerot ovat maanpintaan nähden.
Aivan samat havainnot koskevat Kalasataman liikekeskusta Rediä. Redi jakautuu kahteen osaan, ”Redi” ja ”Sköne”. Tämä tieto ei kumminkaan lainkaan helpota keskuksessa navigointia. Tämäkään keskus ei näytä ulkoapäin miltään, se on osa sekavaa ja monitasoista rakennuskompleksia. Sen käytävät ovat sekä kaartuvia että vinoja, mikä hävittää mahdollisuuden ymmärtää sijaintia ulkopuolisten suuntien eli metron ja Itäväylän suhteen. Mitään ulos avautuvia ikkunoita ei ole, joten kulkija ei edes tiedä, onko hän Kaasulaitoksen puolella vai Verkkosaaren puolella rakennusta. Jos kulkija tulee rakennukseen metrolla tai bussilla ja haluaa päästä katutasoon, syntyy ongelma. Hissit tai liukuportaat eivät johda pysäkkialueelta suoraan alas, vaan pitää mennä hissillä kerrokseen x, kävellä käytäviä pitkin ja löytää toinen hissi, jolla pääsee hyvällä onnella katutason lähelle. Jos kulkija sitten löytää sen kujantapaisen mistä pääsee ulos, pitää vielä arvata, miten ulkomaailma asettuu rakennukseen nähden. Tämä ei ole tieteiskirjallisuutta, juuri näin minä seikkailin, kun jäin metrolla Kalasataman pysäkillä pois tarkoituksenani mennä Kalasataman terveyskeskukseen.
Muutamaa viikkoa myöhemmin olin taas Redissä, ja tapasin hämmentynen ulkomaalaisen nuoren naisen, joka oli menossa terveyskeskukseen. Ja pahus, en osannut vieläkään neuvoa. Sanoin että koettaa jotenkin löytää tien ulos rakennuksesta, sillä terveyskeskus on viereisessä rakennuksessa. Tämä ei ole läheskään kaikille terveyskeskusta etsiville selvää. Kyllä, se on viereinen talo, mutta jos kulkee metrolla, sinne pääsee vain Redin kautta.
Redin kaoottisuutta on paljon moitittu julkisuudessa. Suunnittelijat puolustautuvat sillä, että se on tarkoituksellista. He haluavat tarjota ostoskeskuksen kävijöille seikkailuja ja yllätyksiä. Kiitos kovasti, tämä tuli todella, tunnetun sanonnan mukaan, pyytämättä ja yllättäen.
Sanottakoon, jotta tulisi selväksi: tämä on kelvotonta arkkitehtuuria! Ovatko suunnittelijat lintsanneet luennolta ja luntanneet tentissä? Joten toistetaan: arkkitehdit ovat kansan palvelijoita, eivätkä vain rahan.
