Kävin Espoon Emma- museossa tutustumassa näyttelyyn ”Nykyaikaa etsimässä”. Minulla oli ihan positiivisia odotuksia. Nimihän viittaa Olavi Paavolaisen samannimiseen kirjaan vuodelta 1929. Mieleeni tuli modernismi, innostus, Tulenkantajat ja muuta sellaista. Varmaan myös näyttelyn järjestäjät halusivat tuottaa tällaista mielikuvaa.
Mutta: näyttely petti odotukset. Minulle se oli ikävystyttävä, sulkeutunut sisäänpäin kääntynyt, tylsä. Minkäänlaista innostusta, kiihkoa tai hengen paloa en havainnut. Taiteilijat eivät tuntuneet olevan lainkaan kiinnostuneita nykyajasta. Tai enintään he ottivat sen vastaan uusina välineinä ja tekotapoina. Vaikka eihän siinä mitään uutta oikeastaan edes ole. Nykyaika on oikeastaan kamalan vanha asia, ainakin sellaisena miten sen näyttelyn kuraattorit luonnehti. Samat teknologiat ja mahdollisuudet ovat olleet taiteilijoiden ulottuvilla 10 vuotta, jotkut kauemminkin. Suhteellisen ahkerana näyttelyissä kävijänä olen kyllä nähnyt tätä tavaraa paljon.
Mutta mutta. Kysymys ei ollenkaan ole siitä miten taiteilijat pärjää näiden härpäkkeiden kanssa (useimmat hyvin tai ainakin auttavasti). Kysymys on siitä mitä taiteilijat saa irti tästä meidän ajasta. Eikös taiteilijoiden pitäisi olla tällaisia uusien aatteiden ja virtausten aistimisen asiantuntijoita. Ja ennen kaikkea tulkitsijoita ja uusien näkökulmien esiin kääntäjiä.
Minä koin näyttelyn ilmeen aika sisäänpäin kääntyneenä. Jotain oireellista on sinä, että katsoja joutuu turvautumaan tällaiseen antiikkiseen mediaan kuin paperille painettuihin teosten esittelyteksteihin saadakseen edes jonkinlaisen kontaktin teoksiin. Itse teokset eivät osanneet puhutella. Hyvä, en jaksanut jonottaa kokeilemaan virtuaalilaseja tai kypäriä (sinänsä tutti juttu). Olisivatkohan nekään mitenkään muuttaneet vakutelmaa.
Niinpä tulkintani on nyt seuraava. Jokseenkin kaikki taiteilijat näyttävät edustavan käsitetaidetta. Sellainen ismi on jäänyt päälle. Siinähän pyöritään hyvin mutkikkaiden ideoiden ympärillä, sellaisten jotka hädin tuskin ja aavistellen ovat ylipäätään aistittavissa. Ja kun työt ilmaisultaan eivät olleet mitenkään räväköitä, niin aika nuutunut vaikutelma siitä jää.
On minulla toinenkin tulkinta. Nykyinen kaupallinen, teknologian ja julkishakuisuuden buustaama kovaääninen ja suorastaan päälle kaatuva maailmamme on säikäyttänyt herkät taiteilijat. En todellakaan tunnistanut aikaamme esillä olleen taiteen välityksellä. Nykyajassa kaikkea on liikaa, joten valinta onkin siitä pois, omiin sisäisiin maailmoihin joissa raaka todellisuus kuuluu vain kuiskauksena. Taiteilijat ovat eksyneet nykyaikaan, eikä teknologia osaa heitä sieltä selville vesille opastaa. Älkää luottako siihen!
On kolmaskin tulkinta. MINÄ olen väärä. En vain ymmärrä, tajua, jaksa, tai jotain muuta on vialla. Pitäisikö minun ja taiteen erota toisistamme? Sitäkään en halua, en suostu, en kertakaikkiaan rupea.
Jotain on tehtävä.
